Uusia näkökulmia ja ehkä myös tulkintoja tasavallan alkuvaiheista lienee lupa odottaa seuraavan parin vuoden aikana; ensi vuonnahan Suomi juhlii syntymäpäiviään. Seuraavan vuoden muistelunaihe onkin sitten synkempi: silloin sisällissodasta tulee kuluneeksi sata vuotta. Kaikkea tuosta muutaman kuukauden mittaisesta historian saranakohdasta ei ole vielä kerrottu – sen osoittaa myös Paavilaisen teos, joka on hetkittäin varsin rajua luettavaa.

Pohjalaisesta kruununtorpasta pääkaupungin piireihin

Kirjan ensimmäisessä luvussa Marko Paavilainen, joka on filosofian tohtori ja Helsingin yliopiston Suomen historian dosentti, kertoo, keitä kirjan alaotsikossa mainitut veljekset olivat. Nykyihmiset heitä tuskin enää mistään muistavat, sen sijaan samaan veljessarjaan kuulunut Verner Thomé saattaa olla nimenä tuttu – ainoa sisällissodasta selvinnyt veli nimittäin teki pitkän uran taidemaalarina ja kuoli 1953.

Valter, William ja Ivar Thomén tekivät 1800–1900-lukujen vaihteessa ajalle tyypillisen luokkaretken: heidän isänsä oli pikkuvirkamies eli metsänhoitaja, koti syrjäinen kruununtorppa Alajärvellä Etelä-Pohjanmaalla. Lapsia oli yhteensä kahdeksan, mutta heille pyrittiin antamaan koulutusta niin paljon kuin pää kesti ja kodin varat sallivat.

Valter (s. 1874) opiskeli Helsingin yliopistossa piirustusta ja Polyteknillisessä opistossa (josta myöhemmin kehittyi nykyisin Aalto-yliopiston osana toimiva Teknillinen korkeakoulu) ensin maanmittausta, sitten arkkitehtuuria ja työskenteli mm. Lars Sonckin toimistossa ennen kuin perusti omansa.

Kuva: Valter Thomé Medvastön kartanolla. Valter kuvassa keskellä.

William (s. 1880) valitsi isänsä ammatin, kouluttautui Evon metsäopistossa ja toimi joitakin puutavara-alalla Karjalassa. Sitten hän muutti Helsinkiin ja ryhtyi yrittäjäksi; Thomén metsätoimisto menestyi ilmeisen hyvin.

Nuorin veli Ivar (1882) aloitti arkkitehtiopintonsa Helsingissä ja jatkoi niitä Tukholmassa Venäjän armeijan kutsuntoja paettuaan. Kun hän palasi Helsinkiin, hän aloitti yhteistyön veljensä kanssa. Valter ja Ivar suunnittelivat asuintaloja, pankki- ja apteekkikiinteistöjä sekä teollisuusrakennuksia eri puolille maata. Muhkeinta suunnitelmaansa, Stockmannin tavarataloa, he eivät ehtineet nähdä valmiina – sen viimeisteli vasta paljon myöhemmin Sigurd Frosterus. Mutta vuonna 1903 valmistuneessa Vanhassa Polissa näkyy Valterin kädenjälki, samoin vuodelta 1905 olevassa Otavan toimitalossa, jossa hänen yhteistyökumppaninaan oli Karl Lindahl.

Kolmen miehen lapsuuden ja nuoruuden sekä heidän töidensä esittely vie kirjan sivumäärästä reilun kolmanneksen ja on ehkä vähän liiankin yksityiskohtaista. Samalla se toki valaisee myös sisällissodan valkoiseen armeijaan liittyneen sivistyneistön taustaa, vaikka Thomén veljekset eivät aivan tyypillisimpiä valkosotureita olleetkaan. Valter oli jo 43-vuotias, William 38 ja Ivar 35. Sekä Valter että Ivar olivat ehtineet perustaa perheen: molemmilla oli kolme lasta. Veljekset olivat 1910-luvun alkupuolella hankkineet Kirkkonummen saaristosta Medvastön kartanon. Kukaan heistä ei asunut kartanossa; se oli Thomé-veljesten äidin ja tädin koti, poikien perheet viettivät siellä kesiään ja suku kokoontui kartanoon myös joulunaikaan.

Viimeiselle matkalle heti vihkiäisten jälkeen

Kuva: Märta von Born (1894-1951) vihittiin William Thomén kanssa 29.1.1918.

Kirjan toinen luku, Matkan pää 1918, kertoo varsinaisen tapahtumasarjan ja valottaa samalla Uudellamaalla käytyjä sisällissodan taisteluja.

William Thomé, jolla oli aiemmasta suhteestaan avioton poika, oli edellisvuonna kihlautunut Märta von Bornin kanssa. Häitä oli suunniteltu kesälle, mutta pari päätti aikaistaa avioitumistaan, joten Williamin polterabend vietettiin lauantaina 26.1. Tuskin oli illan viimeiset maljat ehditty kumota, kun Helsingin työväentalon torniin syttyi punainen lyhty. Sunnuntaiaamuna siellä liehui punalippu.

William ja Märta vihittiin tiistaina 29.1., ja seuraavana aamuna kolme Thomén veljestä ja neljä heidän ystäväänsä lähti hiihtämään jäätä pitkin kohti Medvastöä. Heidän tarkoituksenaan oli murtautua punaisten rintaman läpi ja liittyä valkoisten joukkoihin. Helsinki oli punainen, samoin suurin osa sen ympäristökunnista. Espoon ja Kirkkonummen kartanoihin alkoi tammi-helmikuun vaihteessa kerääntyä suojeluskuntalaisia, joista osa oli Thomén veljesten tavoin onnistunut salaa poistumaan Helsingistä. Muutamien kartanoiden ympäristössä käytiin taisteluja, joiden kulkua Paavilainen kuvaa lyhyesti.

Luvun pääasia on Thomén veljesten matka ja sen verinen päätös. Kolmella reellä liikkunut seitsemän miehen joukko jäi 1.2.1918 punaisten vangeiksi lähellä Nummelan asemaa. Heidät vietiin työväentalolle, jossa ilmeisesti toimeenpantiin jonkinlaiset kuulustelut ennen kuin seurue saman päivän iltapuolella päätyi Hyvinkään punakaartin lentävän osaston käsiin. Viimeinen matka päättyi Vihdin Koivissiltaan, jossa miehet teloitettiin ampumalla ja verityö viimeisteltiin pistimillä iskien.

Järjetöntä väkivaltaa, hurjia huhuja

Marko Paavilaisen kirja ei ole herkkäunisen iltalukemista, sen verran tarkkaa ja yksityiskohtaista tapahtumien kuvailu on. Thomén veljekset eivät olleet läheskään ainoat punaisen terrorin – eivätkä edes Hyvinkään punakaartin lentävän osaston – uhrit läntisellä Uudellamaalla. Kyseinen yksikkö teloitti neljä hyvinkääläisen teollisuuslaitoksen johtajaa ja ampui hieman ennen Koivissillan tapahtumia yhdeksän miestä. Paavilaisen mukaan ”Karan lentävät” surmasivat helmikuun ensimmäisenä päivänä kaikkiaan 17 valkoista vankia. Toki uhreja tuli muuallakin, sillä Espoon ja Kirkkonummen kartanoiden ympärillä taisteltiin, mutta siellä vangitut valkoiset kuljetettiin enimmäkseen Helsinkiin eikä heitä surmattu kuten Vihdissä.

Vihdin veritöistä vastasi pienehkö punainen ryhmä, jota komensi sähkömonttööri Lauri Kara. Vaikuttaa siltä, että nämä nuoret miehet olivat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä – ainakaan tutkija ei ole löytänyt minkäänlaisia ylempää annettuja käskyjä, vaikka näyttää käyneen läpi kutakuinkin kaiken aineiston, joka voisi valaista tapahtumia. Päinvastoin: sekä Työmies-lehti että punakaartin ylin johto asettuivat tiukasti surmatöitä vastaan ja vaativat joukoille tiukkaa kuria. Myös Vihdin työväenyhdistyksen johtohahmo Edvard Helle – myöhemmin poliitikkona tunnetuksi tulleen Veikko Helteen isä – yritti hillitä Karan ryhmää, mutta joutui poistumaan kotipitäjänsä työväentalolta tappouhkauksia saatuaan.

Kuva: Lauri Kara (1892-1919) oli Hyvinkään punakaartin ”lentävän komppanian” päällikkö hän syyllistyi 1918 sodan aikana useisiin joukkomurhiin.

Huhut tapahtuneesta lähtivät tietysti heti liikkeelle; sekä punainen että valkoinen puoli levittivät tietoja hirmutöistä, kumpikin tietysti omasta näkökulmastaan. Paitsi sisällissodan – jota Paavilainen kutsuu kansalaissodaksi – tutkimuksena, tätä kirjaa voi lukea myös ajan propagandan kuvauksena. Surmatyöt tekivät Vihdistä valkoisten silmissä punaisen paikkakunnan, ja kun uutiset ehtivät Ruotsin lehtiin, ne olivat jo suuresti liioiteltuja sekä uhrien lukumäärän että heidän nimiensä suhteen. Tukholmassa tiedettiin, että surmansa olivat Helsingissä saaneet muiden muassa Hufvudstadsbladetin päätoimittaja A. R. Frenckell, valtiopäivämies Lauri Ingman ja pankinjohtaja J. K. Paasikivi – jotka kaikki olivat edelleen elossa.

Vihdissä suohon haudatut ja myöhemmin kevättalvella esiin kaivetut Thomén veljesten ja muiden valkoisten ruumiit saivat niiden näkijät luulemaan, että kuoleman jälkeen tapahtuneet muutokset olivat kidutuksen aiheuttamia. Paavilainen toteaa kuitenkin, että Karan joukko ei kiduttanut, vaan surmasi järjettömästi, ja verityön jälkeen ryösti ruumiit – mikä toki on ollut tyypillistä kaikissa sodissa kaikkina aikoina.

Kosto ja muisto

Ehkä antoisin – jos nyt näin positiivista adjektiivia voi tässä yhteydessä käyttää – osuus on kirjan kolmas luku, Kosto ja muisto. Kirjasta käy ilmi, että suurin osa Lauri Karan lähisuvusta oli mukana punakaartissa. Siihen olivat liittyneet hänen isänsä ja veljensä, kaksi kälyään ja kaksi sisarta. Naisistakin kaksi taisteli aseistettuna. Karan veli ammuttiin kenttäoikeuden päätöksellä. Lauri Kara itse pakeni Venäjälle, jossa osallistui heimosotiin Aunuksen rintamalla. Kara, josta oltiin kouluttamassa punakomentajaa, sai surmansa Tsarskoje Selossa lokakuussa 1919. Tuolloin hän taisteli venäläisiä vastavallankumouksellisia eli kenraali Judenitsin joukkoja vastaan.

Suomessa koston kierre lähti liikkeelle heti kun paikkakunnat oli ”puhdistettu” punaisista. Toukokuussa 1918 Vihdissä istunut kenttäoikeus teloitutti noin 50 ihmistä, eikä heidän kuolemanjälkeinen kohtelunsa ollut sen arvostavampaa kuin helmikuussa surmattujen valkoisten. Joukkohautaan arkuitta heitetyt ruumiit tosin luovutettiin myöhemmin omaisille. Valtiorikosoikeus jakoi niin ikään kuolemantuomioita pitäjän miehille – ja naisillekin. Hyvinkäällä, josta Karan joukko oli kotoisin, lähes 50 ammutun joukossa oli Lauri Karan vaimo Elsa.

Valkoiset muistivat vainajiaan vahvasti ja hartaasti. Vihdin uhrit saivat muistokiven Koivissiltaan vuonna 1919, Thomén veljesten ystävät ja kollegat julkaisivat muistokirjoituksia ammattilehdissä, sekä Valterista että Williamista kirjoitettiin 1920-luvulla muistokirja. Veljekset olivat esillä sisällissodan 10- ja 20-vuotismuistelmissa, mutta Verner, itsekin sotaan osallistunut, ei milloinkaan halunnut puhua heistä julkisesti. Suku luopui Medvastöstä jo 1919, mutta Thomén metsätoimisto säilyi. Vuosikymmenten mittaan siitä kehittyi idänkaupan mahtiyhtiö Thomesto, jonka suuruuden vuodet päättyivät Neuvostoliiton romahdukseen, ja toiminta siirtyi sijoitusyhtiö Thominvestille. Medvastön kohtaloksi puolestaan koitui Porkkalan vuokra-aika – sen päätyttyä kartanosta oli jäljellä enää kivijalka, jonka ympärillä Marko Paavilainen ja kesämökkinaapurien lapset leikkivät 1970-luvulla.

Sodan villitsemät?

Paavilainen on käynyt läpi huomattavan määrän aikalais- ja arkistolähteitä; niissä näkyvät sisällissodan molempien osapuolten näkökulmat. Työmäärä on ollut melkoinen: tekijä huomauttaakin esipuheessaan, että vaikka sisällissota onkin suhteellisen hyvin dokumentoitu, aineisto on hajallaan. Eikä kaikkiin lähteisiin suinkaan ole luottamista – mustamaalauksen, salailun ja tarkoitushakuisen kirjoittelun erottaminen todella tapahtuneesta on erittäin työlästä.

Alun pitkää keskushenkilöiden esittelyä lukuun ottamatta kirja on erittäin kiinnostava, ja tietyllä tapaa koskettavakin. Se, että kumpikaan sisällissodan osapuoli ei kyennyt hillitsemään kostonhaluaan ja että kenttäoikeuksien tuomioiden perusteet olivat vähintäänkin hatarat, on toki ollut tiedossa pitkään. Uutta tulkintaa Paavilainen ei siis näiltä osin tee, mutta kirjan ansioksi voi laskea ihmisläheisyyden – jos nyt tuollaisen termin käyttö on sopivaa silloin, kun kerronta keskittyy julmaan väkivaltaan, ihmisiä ammutaan armotta ja vainajien kohtelu täyttää ruumiin häpäisyn tuntomerkit. Sen enempää punaisen kuin valkoisenkaan terrorin uhrit eivät jää tilastonumeroiksi, vaan saavat nimet ja kasvot. Mielenkiintoista on myös Paavilaisen pohdinta Karan lentävien ja vastaavien joukkojen motiiveista: olivatko he vain sodan villitsemiä nuoria miehiä, jotka mellastivat voimantunnossaan ja joilla tilanteet ja tapahtumat karkasivat karmaisevalla tavalla käsistä?