Ranskankielisen kirjallisuuden ystävät tuntevat Amin Maaloufin jo 1980-luvulta. Uudesta oopperamusiikista innostuneet taas tietävät hänen laatineen 2000-luvun alussa Kaija Saariahon näyttämömusiikkiin sanoituksia, joista tunnetuin on L’Amour de loin (2001), Kaukainen rakastettu -oopperan libretto. Sanoitusten ansiosta hän sai Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkin vuonna 2011. Monia muitakin palkintoja ja kunnianosoituksia hänelle on myönnetty eri maissa. Hän on myös ollut vuodesta 2011 lähtien ranskan kielen ja kirjallisuuden vaalimisesta vastaavan Ranskan akatemian jäsen.

Amin Maalouf syntyi vuonna 1949 Libanonin pääkaupungissa Beirutissa kristittyyn arabiperheeseen. Hänen isänsä oli lehtimies. Kotona puhuttiin arabiaa, mutta Amin kävi ranskankielistä jesuiittakoulua ja opiskeli ranskankielisessä yliopistossa. 22-vuotiaana hän pääsi 1971 sanomalehti An-Naharin ulkomaankirjeenvaihtajaksi. Libanonin sisällissota 1975–1976 ajoi hänet Ranskaan, missä hän myös työskenteli toimittajana.

Lehtityössään Maalouf raportoi sodista, vallankumouksista, pakolaisleireistä, verilöylyistä ja kansanmurhista. Myös uskonnollinen ja poliittinen fanatismi tulivat hänelle tutuksi, kun hän matkusti Aasiassa ja Afrikassa. Vaikka hän ei käsitellyt Libanonin ja Lähi-idän tapahtumia, hän seurasi niitä tiiviisti silloin ja myöhemminkin. Omia ja sukunsa kokemuksia hän on myöhemmin hyödyntänyt sekä tietokirjoissaan että romaaneissaan.

Esikoisteoksensa, Les Croisades vues par les Arabes (1983, Ristiretket arabien silmin) Maalouf julkaisi toimittaja-aikanaan ja hän jäi vapaaksi kirjailijaksi sen saaman menestyksen myötä. Hänen teoksiaan on käännetty kymmenille kielille, mutta suomeksi ei ristiretkikirjaa ole saatu, ja hänen romaaninsakin ovat saaneet odottaa suomentamista pari vuosikymmentä: 2009 ilmestyi Samarkand (Samarcande, 1988) ja 2011 esikoisromaani Leo Afrikkalainen (Léon l’Africain, 1986). Vuonna 2014 julkaistiin Valon puutarhat (Les Jardins de lumière, 1991) ja 2015 Siipirikko mies (Le Rocher le Tanios, 1993). Maaloufin tietokirjoista suomennettiin 2011 historiateos Maailma järkkyy: kun kulttuurimme uupuvat (Le déréglement du monde, 2009). Useita Maaloufin teoksia on vielä kääntämättä, ja siksi on hienoa, että Sivilisaatioiden haaksirikko -teos (Le naufrage des civilisations, 2019) on saatu nopeasti suomeksi.

Maaloufin esitystapa rönsyilee ranskalaisittain mutta kurinalaisesti ja esityksen rytmi vaihtelee pitäen mielenkiinnon yllä: välillä virkkeet ovat melkein nälkävuoden mittaisia, välillä lyhyitä ja iskeviä. Lauseketjuja lukiessaan on pakko olla tarkkana säilyttääkseen kerronnan punaisen langan. Kieli on värikästä, eloisaa ja kekseliästä. Tapani Kilpeläinen on kääntänyt uuden teoksen luistavaksi suomeksi, ja sitä on nautinto lukea. Mutta jos lukijaa eivät maailmanpolitiikan jännitteet kiinnosta, ei ”kokemusasiantuntijan” esitystapa eivätkä tulkinnatkaan lukuintoa sytytä.

Maalouf sanoo syntyneensä Levantin ”kuolevan sivilisaation käsivarsille”. Levanttia on määritelty vaihtelevin tavoin, mutta yleensä siihen luetaan Välimeren itäpäässä Kypros, Syyria, Libanon, Israel ja Jordania. Maalouf itse tarkoittaa Levantillaan kaikkia paikkoja, joissa itäisen Välimeren vanhat kulttuurit kohtasivat lännen nuoremmat kulttuurit.

Eri kansojen edustajat ja monoteististen uskontojen kannattajat elivät Levantissa rinnakkain, mutta yhteisöjen läheisyys oli hauras; se tahrautui, rappeutui ja lopulta katosi. Eri ryhmät eivät onnistuneet jatkamaan sopuisaa yhteiselämäänsä eivätkä sovittamaan kohtaloitaan yhteen. Tähän niillä ei riittänyt voimia eikä halua. Levantin valot sammuivat, ja pimeys levisi muuhunkin maailmaan.

Kirjailija on varma, ettei haaksirikkoon ole menossa vain hänen vanhempiensa maailma ja arabisivilisaatio, vaan myös hänen uusi isänmaansa Eurooppa ja hänen omat uljaat universalistiset ihanteensa. Hänen Levanttinsa vain romahti ensimmäisenä, ja hänen arabikansakuntansa itsetuhoinen ahdistus veti koko planeetan hammasrattaistoon, joka hävittää kaikki sivilisaatiot. Tekijän väite, että pimeys alkoi levittäytyä koko maailmaan juuri hänen synnyinseudulta, saattaa tuntua omahyväiseltä, mutta moni hyväksyy idean, että maailman kouristukset liittyvät niihin, jotka ovat ensin järisyttäneet arabimaailmaa.

Pakoon Paratiisista

Maalouf jakaa kirjansa neljään päälukuun ja nämä taas useaan otsikoimattomaan alalukuun, jotka hän pilkkoo vielä useampiin temaattisiin pätkiin. Niissä tekijä hyödyntää selvästi aikaisemman ammattinsa kirjoitustapaa. Hän ei tiivistä missään kirjansa sisältöä, vaan tekstit on luettava, jotta saa tietää, mitä niissä sanotaan. Ensimmäisen, ”Paratiisi liekeissä” -luvun tekijä omistaa Egyptille ja Libanonille, jotka aikanaan tuntuivat hänestä paratiiseilta. ”Kansat perikadossa”-luvussa hän paneutuu Israelin ja arabien, juutalaisten ja palestiinalaisten keskinäisiin suhteisiin. Kolmannessa luvussa, ”Suuren käänteen vuosi”, hän käsittelee erityisesti niitä tärkeitä tapahtumia, jotka osuivat vuoden 1979 tienoille. Hän tekee yhteenvetoa myös koko 1900-luvusta. Viimeisessä, ”Hajoava maailma” -luvussa Maalouf kohdistaa huomionsa maailman hajautumiseen ja heimoistumiseen, joka ei rajoitu vain arabi- ja muslimimaailmaan, vaan se vallitsee kaikkialla.

Egypti oli paratiisi varsinkin Maaloufin äidille; hän oli siellä syntynyt ja viettänyt paljon aikaa. Vuosisatojen ajan maa oli houkutellut Välimeren maista taiteilijoita, intellektuelleja ja eri alojen ammattilaisia, ja kaikki – italialaiset, juutalaiset, kreikkalaiset, maltalaiset, ranskalaiset, syyrialaiset – oli hyväksytty egyptiläisiksi. Niilin varrelta oli myös moni libanonilainen löytänyt uuden kotimaan. Aminin isoisä oli muuttanut sinne 1900-luvun alussa ja menestynyt hevostenkesyttäjänä ja rakennusalan yrittäjänä. Myös Amin sai vauvaiässä ja taaperona viettää siellä pitkiä aikoja, sillä varakkaan isoisän taloudessa lastenhoito oli helpompaa kuin Beirutissa. Lehtimies-isäkin pääsi sinne ajoittain.

Amin ei ehtinyt kerätä omia muistikuvia Egyptistä, sillä perheen vierailut päättyivät isoisän kuoltua 1951, ja kun eversti Nasser nousi pääministeriksi 1954 ja presidentiksi 1956, ”tulokkaita” alettiin katsoa karsaasti. Aminin sukulaiset pakenivat Libanoniin tai Pohjois-Amerikkaan. Varsinkin äidin kertomukset menetetystä ”paratiisista” sekä isän siteeraamat egyptiläisten runoilijoiden säkeet syöpyivät voimakkaina pojan mieleen. Siksi Amin itsekin saattoi kokea menettäneensä jotakin arvokasta.

Gamal Abdel Nasser (1918–1970), väkijoukkojen idoli, ”arabimaailman viimeinen jättiläinen” ja ”Levantin haudankaivaja” kunnostautui tulokkaiden paratiisin tuhoamisessa. Moniarvoisuuden sijaan hän toi yksipuoluejärjestelmän, valvoi lehdistöä ja hyödynsi salaista palvelua.

Nasser pyrki lopettamaan kaiken ulkomaalaishallinnan ja häätämään maasta kaikki ”egyptiläistetyiksi” katsotut yhteisöt, vaikka nämä olivat asuneet maassa sukupolvien, jopa vuosisatojen ajan. Hänen byrokraattinen, keskusjohtoinen sosialisminsa osoittautui tehottomaksi ja taloudellisesti katastrofaaliseksi. Nasserin unelma oli yhdistää arabivaltiot yhdeksi kokonaisuudeksi, ja 1958 Egypti ja Syyria muodostivatkin hänen johtamansa Yhdistyneen arabitasavallan, johon Jemen liittyi myöhemmin. Mutta yritys ei tuottanut pysyvää tulosta; liitto hajosi jo vuonna 1962.

Vuonna 1926 itsenäistynyt Libanon oli alusta asti tunnustanut kaikkien uskonnollisten yhteisöjen olemassaolon, antanut niille laillisen aseman ja uskonnonvapauden sekä poliittisia ja kulttuurisia oikeuksia. Niinpä se toimi pitkään Lähi-idän ”ei-toivottujen” pakopaikkana. Sinne siirtyi väkeä Egyptin lisäksi myös Syyriasta, josta ”häviäjiä” saapui vuoden 1949 vallankaappauksen jälkeen yhä uusina aaltoina epävakauden ja diktatuurin tieltä. Beirut oli ihanteellinen paikka runsaudelle ja moniarvoisuudelle; yksikään yhteisö ei voinut väittää olevansa siellä hegemonisessa asemassa. 1960-luvulla siitä oli tullut Kairon sijaan arabiorientin pääkaupunki. Siellä ei mikään murskaava auktoriteetti riehunut, vaikka Nasseria kannatettiin sielläkin.

Usein vähemmistöt ovat pölyttäjiä. Ne kiertelevät, ne pyörivät, ne keräilevät, mikä saa ne näyttämään voitontekijöiltä, jopa loisilta. Niiden hyödyllisyys tajutaan vasta kun ne katoavat. (s. 37)

Maaloufin nuoruudessa kolmen monoteistisen uskonnon kannattajat elivät Beirutissa rinnakkain. Nuori mies tunsi siellä arabisivilisaation läpitunkeman kristittyjen ja juutalaisten rinnakkaisuuden sekä länttä kohti kääntyneen muslimiväestön kulttuurin, elämäntavan ja arvot. Hän uskoo, että tuo eri uskontojen ja kulttuurien rinnakkaiselo olisi voinut toimia vastalääkkeenä tämän vuosisadan myrkyille. Mutta vuosien, kriisien ja sotien saatossa Libanonista tuli avoin kenttä, jonne lukuisat taistelut saapuivat suoraan tai välittäjien – amerikkalaisten, irakilaisten, israelilaisten, palestiinalaisten, saudiarabialaisten, syyrialaisten ja venäläisten – mukana.

Kansat perikadossa

Kirjansa toisen luvun alussa Maalouf kirjoittaa marxilaisuuden innoittamista poliittisista liikkeistä, joissa muslimit, juutalaiset ja kaikkien uskontokuntien kristityt saattoivat jonkin aikaa olla rinnakkain. Esim. Irakin kommunistipuolueen aikaisempi johtaja oli kristitty ja Syyrian kommunistipuolueen johtaja oli kurdi. Useissa itäisen Euroopan maissa taas juutalaiset liittyivät innokkaasti kommunistipuolueeseen. Myös Israeliin jääneet arabit järjestäytyivät joukoittain kommunistipuolueeseen, joka salli heidän osallistua poliittiseen elämään juutalaisten maanmiestensä tavoin. Maalouf näkee, että marxismista innoituksen saaneissa liikkeissä eri uskontokunnista ja eri alkuperistä tulevat ihmiset kohtasivat toisensa ja kokivat kuuluvansa samaan luokkaan, ”kaikkien maiden proletaareihin”.

Kirjailija haluaa muistuttaa, että hänen nuoruudessaan arabimaailma ei ollut ”outo” eikä ”lähtökohtaisesti erilainen”, vaan se jakoi aikakauden normit ja sillä oli olennaisilta osin samat kiinnostuksen kohteet, samat keskustelut ja samat naurunaiheet kuin muillakin. Mutta mistä kumpuaa sunni- ja šiia-muslimien nykyinen äärimmäinen väkivalta, sokea verilöyly moskeijojen rukoilijoita tai pyhiinvaeltajien kulkueita kohtaan? Mitkä ”historian sattumat” sysäsivät rauhassa kohti moderniutta, sekularisoitumista ja siviilirauhaa kulkevan arabimaailman aivan toiselle reitille?

Etsiessään vastausta näihin kysymyksiin Maalouf näkee arabimaailman ”rappeutumisen” taustalla ratkaisevana seikkana Israelin ja arabien välisen, 5.–10. kesäkuuta 1967 käydyn ”kuuden päivän sodan”. Tätä nimitystä arabit pitävät loukkaavana. Nasser kutsuikin sotaa ”Naksaksi”, takaiskuksi. Heti alussa Israelin koneet tuhosivat salamannopealla suurhyökkäyksellä Egyptin, Syyrian ja Jordanian ilmavoimat lähes kokonaan. Arabien maajoukot luovuttivat perääntyessään Israelille Jerusalemin vanhan kaupungin, Länsirannan, Golanin kukkulat, Gazan vyöhykkeen ja Siinain niemimaan.

Joskus tappio on mahdollisuus, mutta arabit eivät osanneet tarttua siihen. Joskus voitto on ansa, eivätkä israelilaiset osanneet välttää sitä. (s. 84)

Arabit eivät päässeet kärsimänsä tappion aiheuttaman trauman yli, eivätkä ole vieläkään selvinneet nöyryytyksestä. Arabinationalismi menetti uskottavuutensa, ja poliittinen islamismi otti sen paikan hallitsevana ideologiana. Sota synnytti myös turhautumisen sekä itsetuhoisen ja murhanhimoisen epätoivon. Arabimaailmassa esiintyvään syvään vihaan – sekä itseä että toisia kohtaan – liittyy kuoleman ja itsemurhakäyttäytymisen ihannointi; suuri määrä epätoivoisia ihmisiä on valmis itsemurhaan.

Jasser Arafat (1929–2004) johti sekä Al Fatah -sissijärjestöä että 1964 perustettua Palestiinan vapautusjärjestöä (PLO) vuodesta 1968 lähtien. Palestiinalaisia oli paennut sodan takia suuri määrä Länsirannalta Jordaniaan, mutta Jordanian karkotettua 1969 pakolaiset ja PLO:n nämä asettuivat Libanoniin. Arafat ja muut palestiinalaisjohtajat asettuivat 1971 Beirutiin vuosikymmeneksi, minkä ajan Beirut oli palestiinalaisten pääkaupunki ja yhteenottojen sivullinen uhri.

Beirutiin saapui vuoden 1967 sodan jälkeen palestiinalaisten lisäksi syyrialaisia, iranilaisia, sudanilaisia ja marokkolaisia pakolaisia. Näiden joukossa oli tutkijoita, kirjailijoita, kustantajia, elokuvaohjaajia, dramaturgeja ja laulajia, ja heidän ansiostaan Beirutista tuli hetkeksi arabimaailman intellektuaalinen ja taiteellinen pääkaupunki. Kun palestiinalaiset käynnistivät sotilasoperaatioita Libanonissa ja myös israelilaiset hyökkäsivät sinne, lisääntyi levottomuus maassa. Kun Arafat pyysi Syyrialta apua tilanteen rauhoittamiseksi, syyrialaiset hyökkäsivät maahan muka suojellakseen palestiinalaisia, ja maassa syttyi sisällissota 1975. Maalouf pakeni 1976 perheineen Ranskaan. Damaskos hallitsi Libanonia kolme vuosikymmentä.

Suuren käänteen vuosi 1979

Useimmat historioitsijat eivät enää selitä menneitä tapahtumia ”ajan hengellä”, mutta Maalouf ottaa Zeitgeistin avukseen käsitellessään kirjansa kolmannessa luvussa 1970-luvun lopun suuria tapahtumia. Hän toteaa olevan ”kiistatonta, että se vaikuttaa kaikilla aikakausilla järkkymättömän tehokkaasti”. Hänen mukaansa ajan henki toimii tavallisesti huomaamatta, mutta joskus sen vaikutus on niin selvä, että sen näkee puuttuvan asioihin melkein tosiaikaisesti. – Tässä ei kannata pohtia ajan hengen olemassaoloa, sillä on kiinnostavampaa katsoa, mitä ilmiöitä Maalouf nostaa tarkasteluunsa vuoden 1979 tienoilta. Eräät merkitsivät käännekohtaa toiset taas katkosta. Ne olivat niin järisyttäviä, että Maalouf tunsi maan tutisevan jakojensa alla.

Oikeastaan koko 1970-luvun ajan suurvallat kilpailivat keskenään ja taistelivat toisiaan vastaan. Neuvostoliitto piti itseään ylenpalttisen elinvoimaisena ja luuli vastustajiensa olevan perikadon partaalla. Sen johtajat lähtivät kahleettoman laajenemisen ja euforian ilmapiirissä kohtalokkaisiin seikkailuihin harjoittaen valloitusstrategiaa kaikilla mantereilla, levittäen menestyksellisesti marxilaisuutta Afrikkaan ja tukien kommunisteja niin Vietnamissa kuin Laosissa ja Kambodžassa sekä Afganistanissa. Yhdysvallat puolestaan taisteli eri puolilla maailmaa kommunismia vastaan CIA:n avulla.

Vuosikymmenen lopulla järisi vähän väliä jossakin. Vuoden 1978 merkittäviä tapahtumia olivat toukokuussa Italiassa punaisten prikaatien tekemä kristillisdemokraattisen, sovittelunhaluisen poliitikon Aldo Moron (1916–1978) sieppaus ja murha, lokakuussa puolalaisen Karol Wojtylan (1920–2005) valinta paaviksi (Johannes Paavali II, 1978–2005) ja joulukuussa Deng Xiaopingin (1904–1997) nousu Kiinan johtoon.

Järistykset tuntuivat keskittyvän nimenomaan vuoteen 1979. Tammikuussa 1979 Iranin šaahi ajettiin maanpakoon; helmikuussa ajatollah Khomeini julisti Iranissa islamilaisen vallankumouksen ja Iranin islamilainen tasavalta perustettiin; huhtikuussa teloitettiin hirttämällä Pakistanin entinen presidentti ja pääministeri Zulfikar Ali Butto (1928–1979); toukokuussa konservatiivinen Margaret Thatcher (1925–2013) valittiin Ison-Britannian pääministeriksi; heinäkuussa Yhdysvallat päätti salaa aseistaa Afganistanin islamistisia mujahidineja ja avustaa neuvostomyönteisen hallituksen vastustajia; marraskuussa opiskelijat valtasivat Teheranissa Yhdysvaltojen suurlähetystön ottaen 50 panttivankia ja samassa kuussa saudiarabialaiset sunnijihadistit valtasivat Mekan suuren moskeijan ja joulukuussa neuvostojoukot hyökkäsivät Afganistaniin.

Maalouf katsoo Thacherin valinnasta alkaneen ”konservatiivisen vallankumouksen”, joka levisi myös Amerikkaan. Radikaalista konservatismista tuli ”hallitseva ajattelutapa”, ja sitä myös Yhdysvaltojen presidenttinä 1981–1988 toiminut Ronald Reagan (1911–2004) edusti. Finanssi- ja kauppavirtojen vapautumista lupaava markkinatalous levisi Lontoosta ja Washingtonista koko maailmaan ja teki neuvostomallista seuraavina vuosikymmeninä yhä vähemmän puoleensavetävän. Konservatiiviset vallankumoukset suosivat yhteiskunnan hajoamista ja aiheuttivat ”hävytöntä epäoikeudenmukaisuutta”. Niiden rinnalla identiteetit riistäytyivät irralleen. Vuonna 1979 maailmannäyttämölle astunut poliittisesti radikaalin islamistisen militantismin leviäminen koko maailmaan kyseenalaisti kuitenkin Yhdysvaltojen taistelun kommunisteja vastaan.

Maalouf korostaa, ettei kaikille kehityskuluille ole yhtä yhteistä selitystä, mutta eräs lisäselitys on 1970-luvun öljykriisi, jonka aiheuttama pahin šokki osui vuoteen 1973 ja lisäšokkeja saatiin pitkin vuosikymmentä.

Öljykriisi muutti taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia parametrejä kaikkialla. Sen ”mannasta” hyötyivät Algeria, Indonesia, Irak, Iran, Kuwait, Libya, Nigeria, Saudi-Arabia ja Venezuela, joihin rahaa virtasi ennen näkemättömiä määriä. Noissa maissa tapahtuivat näyttävimmät järistykset. Indonesiassa Yhdysvallat pani CIA:n teurastamaan säälimättä arviolta puoli miljoonaa kommunistia. Iranin šaahin syökseminen vallasta sai muidenkin öljymaiden monarkit pelkäämään. Vaikka Iran ei ole arabimaa ja šiiat ovat siellä enemmistönä, se omaksui Palestiinasta ja Israelista puhuttaessa arabinationalismia muistuttavan esitystavan: sielläkin uhottiin ”islamin vihollisia vastaan käydystä pyhästä sodasta”. Teheranilaisten opiskelijoiden lähetystönvaltauksen Maalouf näkee esimerkkinä muslimimaissa vallinneesta halusta panna paremmaksi.

Kolmannessa luvussa tehdessään yhteenvetoa koko 1900-luvusta Maalouf toteaa vuosisadan olleen kahdenlaisten katastrofien näyttämö; yhden synnytti kommunismi ja toisen antikommunismi. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat proletariaatin, sosialismin, vallankumouksen ja edistyksen nimissä tehnyt julmuudet, toiseen taas bolsevismia vastaan käydyn taistelun nimissä tehdyt julmuudet. Kommunistijärjestelmien sekä natsismin ja fasismin tekemistä julmuuksista ollaan pyyhkimässä viimeisetkin hämäryydet ja illuusiot. Mutta käsityksemme kylmän sodan aikana, 1940-luvun puolivälistä 1990-luvun alkuun, tehdyistä rikoksista on vajavainen.

Toisen maailmansodan jälkeen oltiin varsin suopeita voittajien tekemiä julmuuksia kohtaan, ja myös kylmän sodan jälkeen nähtiin samantapainen ilmiö: marxismi-leninismiin vedonneiden hallintojen hirveyksiä ei kyseenalaistettu kuten ei kommunismia vastaan käytävää taisteluakaan. Tekojen katsottiin tapahtuneen väistämättä ja oikeudenmukaisen asian puolesta. Varsinkaan antikommunismin nimissä tehdyt rikokset eivät koskettaneet ihmisten omaatuntoa.

Hajoava maailma

Kirjansa viimeisessä luvussa Maalouf paneutuu maailman hajoamiseen. Hänen mielestään nykypäivän ihmiskunta ei pyri ryhmittymään uudelleen laajoiksi kokonaisuuksiksi, vaan se hajoaa ja jakautuu – useinkin väkivaltaisesti ja katkerasti. Hajoavassa maailmassa vallitsee heimojen, klaanien ja yksilöiden pyhä itsekkyys. Kun ryhdytään erottelemaan ja erottautumaan, sille ei loppua tule, ja kun vähemmistöstä tulee enemmistö, se muuttuu suvaitsemattomaksi.

Maaloufin mielestä arabi- ja muslimimaailma tuntuu ottaneen tehtäväkseen korostaa kaikkia aikakautensa vikoja järjettömyyteen asti. Jos sen ja muun maailman välinen inho ei lakkaa, pahimmat repeämät syntyvät arabi- ja muslimimaailman sydämessä. Noiden repeämien paikkoja ovat viime vuosikymmeninä olleet Afganistan, Mali, Libanon, Syyria, Irak, Libya, Jemen, Sudan, Nigeria ja Somalia. Vastaavaa hajoamista ei nähdä muissa kulttuuripiireissä, mutta suuntaus hajaantumiseen ja heimoistumiseen näkyy kaikkialla. Maailmassa on paljon ”meitä” ja ”muita”, joilla on eturistiriitoja ja aluekiistoja.

Yhdysvaltojen sanotaan muuttuneen Erisvalloiksi ja Iso-Britannia on tehnyt Brexitin. 1922 perustettu Neuvostoliitto hajosi ja lakkautettiin 1991. Itsenäisyysliikkeitä on Skotlannissa ja Kataloniassa. Hajoamiseen ei ole yhtä syytä, vaan Maaloufin mielestä ajan hengestä (!) kumpuaa samanlaisia impulsseja; jokaisessa yhteiskunnassa on yhä enemmän hajottavia tekijöitä ja yhä vähemmän yhdistäviä tekijöitä.

1700-luvun skotlantilainen filosofi ja taloustieteilijä, Adam Smith (1723–1790) on antanut aineksia Maaloufin hajoamispohdiskeluun. Teoksessaan An Inqyiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations (1766) kansataloustieteen isä esitti, että jokaisen ihmisen tulee toimia omien intressiensä mukaan ja kaiken egoismin summa on välttämättä yhteiskunnan hyödyksi. Teoksen ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi 1933 nimellä Kansojen varallisuus.

Smith esitti myös, että ”näkymätön käsi” saattaisi kaikki tekomme sopusointuun. Julkinen valta ei pystyisi sitä tekemään; sen olisi siis parasta olla sekaantumatta asioihin. 1970-luvun lopulta lähtien kahdensadan vuoden takaiset ajatukset ovat kokeneet uuden suosion ja vaikuttavat edelleen merkittävästi aikalaistemme ajatuksiin. Maalouf katsoo Smithin ideoiden suosion selittyvän ennen kaikkea Neuvostoliiton ”tieteellisen sosialismin” epäonnistumisesta. Mallin oli näet tarkoitus osoittaa, että vain julkinen valta pystyy rationalisoimaan tuotanto- ja jakeluprosessin. Mutta kävikin päinvastoin: mitä keskitetympi talous oli, sitä absurdimmaksi sen toiminta muuttui, ja mitä enemmän se oli huolehtivinaan resursseista, sitä enemmän se aiheutti puutetta.

Varsinkin Smithin ”näkymätön käsi” on palannut kunniaan uskottavampana kuin koskaan. Monet ihmiset näkevät sinä jopa hengellisen ulottuvuuden, ikään kuin jumalallisen hyväksynnän kapitalismin toiminnalle ”ateistista” keskusvaltaisuutta vastaan. Ihmisten epäluulo omaa hallitusta kohtaan tuo mukanaan myös epäluulon kansainvälisiä tahoja kohtaan. Maaloufin mukaan skeptisismi globaalia hallintoa kohtaan saa ihmiset epäilemään myös maailmanlaajuisia katastrofeja, kuten ilmastonmuutosta. Hän toteaa, ettei Smithin ajatus omien etujen ajamisen edullisuudesta toimi ympäristöasioissa. Valitettavasti hän käsittelee ilmaston muutosta vain parissa kappaleessa.

Maailmassa, jossa taloudellinen suorituskyky on asetettu etusijalle, vallitsee kauppa-, media-, diplomatia- ja kybernetiikkasota, ja Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän ohella yhä useammat maat – Intia, Pakistan, Turkki, Iran, Israel, Ranska, Saksa sekä Koreat – varustautuvat, kun ne tahtovat painavampaa roolia. Maalouf suree johtajien kyvyttömyyttä ottaa johdonmukainen vastuu johtoasemastaan ja toteaa, ettei Yhdysvallat ole arvollinen sen paremmin holhoojaksi kuin erotuomariksikaan, mutta Eurooppa voisi toimia maailman ”vanhempana”. Mutta onnistuakseen tässä tehtävässä sen olisi hänen mielestään pitänyt muuttua liittovaltioksi. Tätä ajatusta eivät kaikki eurooppalaiset varmasti hyväksy.

Vaikka Maalouf luettelee kosolti ihmiskunnan tekemiä kauheuksia, hän sanoo uskovansa maailmaan, jossa yksikään ihmisolento ei olisi sorron uhri ihonvärinsä, uskontonsa, kielensä, kansallisuutensa, ikänsä, sukupuoli-identiteettinsä tai yhteiskunnallisen alkuperänsä vuoksi. Hän haluaa toivoa, että ihmiset osaisivat ottaa opiksi, ennen kuin katastrofit iskevät meitä täysillä.

Minun on vaikea uskoa, että ihmiskunta alistuu kiltisti kaiken rakentamansa tuhoutumiseen. Kaikki yhteiskunnat ja kaikki sivilisaatiot häviävät, kun eksytään näin, ja kaikki olisivat voittajia, jos päästäisiin oikealle tielle. Päivänä, jolloin asia tiedostetaan, käyttäytyminen muuttuu radikaalisti, harhauma oikaistaan ja tervehdyttävä dynamiikka alkaa. (s. 201)