Maria Romantschuk kertoo kirjansa alkusanoissa, että häneltä oli jo ehditty kysyä muistelmia moneen kertaan. Ne ilmestyivät lopulta tänä syksynä kahden kirjoittajan yhteistyönä.

En kyllä ymmärrä, mitä lisäarvoa Pirjo Hounin mukanaolo tekstiin tuo, mutta Journalisti-lehden (Journalisti 11/2014) mukaan Romantschuk nimenomaan itse pyysi häntä kirjoittajakumppanikseen. Ehkäpä se, että kirja valaisee hetkittäin laajastikin myös keskushenkilöidensä yksityiselämää, on iltapäivä- ja aikakauslehdissä työskennelleen toisen kirjoittajan aikaansaamaa?

Keskushenkilöitä kirjassa on siis kaksi: tasavallan presidentti ja hänen lehdistöpäällikkönsä. Kansikuvassa näiden kahden keskinäinen suhde on esitetty oivaltavasti. Katsoja ei välttämättä pysty sanomaan, kumpi on keskipiste: edestäpäin mutta hieman epäterävästi kuvattu Halonen, joka katsoo lukijaa mutta samalla vilkuilee etualan Romantschukia, josta kamera taltioi profiilin.

Niukasta voitosta huikeaan kansansuosioon

Maria Romantschuk on Tarja Halosen tavoin syntynyt ja kasvanut Helsingin Kalliossa, joskin eri vuosikymmenellä (Halonen s. 1943, Romantschuk s. 1957). Hän tutustui tulevaan presidenttiin, kun Halonen oli kansanedustaja ja Romantschuk Ylen ruotsinkielisen alueradion toimittaja. Myöhemmin Romantschuk siirtyi Hufvudstadsbladetiin, ja Halonen totesi hänen tekevän tiedotustilaisuuksissa ”ne kaikkein veemäisimmät kysymykset”. Toimittajaopinnot olivat jääneet kesken (kuten niin monelta muultakin keski- ja vanhemman polven journalistilta), mutta ura eteni silti kohtuullisen hyvin.

Varsinaiseen lentoon se lähti, kun Romantschuk ryhtyi ulkoministerin lehdistöavustajaksi keväällä 1995. Halonen oli kysellyt häntä tiimiinsä jo oikeusministeriaikanaan viisi vuotta aiemmin, mutta silloin julkishallinnon tehtävät eivät vielä kiinnostaneet. Parin vuoden jälkeen Romantschuk siirtyi ulkoministeriöstä Suomen Tukholman-lähetystöön lehdistöneuvokseksi. Työ sujui, kolmilapsinen perhe viihtyi, mutta sitten tuli aika lunastaa esinaiselle läksiäisissä annettu lupaus.

Romantschuk oli nimittäin luvannut palata Suomeen sitten, kun Halosesta tulee presidentti. Helmikuussa 2000 Halonen voittikin vaalit, tosin varsin niukasti: hän sai äänistä 51.6 % ja Esko Aho 48.4 %. (Kun presidentin suosiota mitattiin vuoden kuluttua, kolme neljäsosaa suomalaisista kannatti häntä, ja vuonna 2003 Halosen takana oli jo 90 % suomalaisista.)

Ongelmina puhuttelu ja pukeutuminen

Tarja Halonen muutti virkaan tullessaan monia käytänteitä. Edeltäjää Martti Ahtisaarta oli tiedotusasioissa avustanut hänen vaalikampanjaansa junaillut Jussi Lähde, mutta varsinainen lehdistöpäällikön tehtävä oli presidentin kansliassa täysin uusi. Presidentin lähimpään piiriin eli kabinettiin kuului viisi henkilöä. Yksi heistä periytyi peräti Urho Kekkosen, toinen Mauno Koiviston kaudelta. Loput kolme olivat uusia, kaksi heistä naisia. Toinen jopa alle kolmikymppinen, joka tietysti herätti huomiota harmaiden virkamiesten seassa.

Vaikka Romantschuk ei varmaan ihan kaikkea kerrokaan – tiedottajana hänen ohjenuoransa oli, että valehdella ei saa, mutta kaikkea ei tarvitse kertoa – muistelmista näkyy, että virkamiesten sekä virkamiesten ja presidentin välillä oli ainakin alussa pientä kitkaa.

Halonen ei halunnut käyttäytyä odotusten ja etiketin mukaisesti: lippalakki, sandaalit ja hänen vaatimansa yleinen sinuttelu – jota Linnassa yritettiin kiertää mitä merkillisimmin tavoin – saivat lähipiirin yskimään, mutta kansa oli haltioissaan.

Presidentti ja hänen lehdistöpäällikkönsäkään eivät olleet kaikesta samaa mieltä. Romantschuk olisi halunnut presidentin olevan etäisempi hahmo, jota suomalaiset voisivat katsoa ylöspäin, Halonen piti sitkeästi kiinni oikeudestaan olla ”koko kansan Tarja”. Muiltakaan osin hän ei hallinnut täysin julkisuuskuvaansa: ilman Romantschukin toppuuttelua kansliasta olisi esimerkiksi lähtenyt medioille huomattava määrä presidentin allekirjoittamia oikaisupyyntöjä milloin mihinkin uutiseen. (Toisaalta: olisiko se sitten ollut haitaksi? Ei Kekkonenkaan tarvinnut myllykirjeilleen kummoistakaan aihetta…)

Joitakin negatiivisia reaktioita onnistuttiin taitavasti kääntämään ja käyttämään hyväksi. Hilpeimpiä on ehkä se, että kun Ruotsin lehdistö kutsui Tarja Halosta Muumimammaksi, Linnasta alettiin viedä tuliaisiksi muumihahmoja. Ne olivat suosittuja etenkin lapsiperheissä – leikkiväthän kuninkaallistenkin lapset!

Kriisejä töissä ja kotona

Huikeasta kansansuosiosta huolimatta Tarja Halosen ensimmäiseen presidenttikauteen – toistahan tässä kirjassa seurataan vain reilun vuoden verran – osui pahin valtionhallinnossa 2000-luvulla koettu kriisi. Se iski juuri silloin, kun Suomi sai paistatella julkisuudessa tasa-arvon mallimaana: sekä presidentti että pääministeri olivat keväällä 2003 naisia. Presidentin oikeudellinen neuvonantaja Martti Manninen toimitti kuitenkin pääministeri Anneli Jäätteenmäelle ”pyytämättä ja yllättäen” tietoja edellisen pääministerin Paavo Lipposen ja USA:n presidentti George W. Bushin luottamuksellisista keskusteluista. Irak-gateksi ristitty tietovuoto johti ensin Jäätteenmäen eroon pääministerin paikalta, sitten molemmat osapuolet asetettiin syytteeseen. Jäätteenmäkeä ei tuomittu. Manninen sai sakkorangaistuksen, mutta jo tätä ennen hän oli saanut potkut virastaan.

Samaan aikaan kun skandaali ravisteli presidentin kansliaa, Romantschukin oma maailma järkkyi. Perheelle ei juuri jäänyt aikaa kiinnostavan ja vaativan uran ohella, ja vanhenevat vanhemmatkin tarvitsivat tyttären huolenpitoa ja läsnäoloa. Vaikka nämä seikat eivät nouse kirjassa keskeisiksi, työpaineiden vaikutus yksityiselämään kerrotaan silti suhteellisen avoimesti.

Kahdet potkut peräkkäin

Tarja Halosen toisen presidenttikauden alkupuolella Maria Romantschuk alkoi leipääntyä työhönsä. Hänet oli ilmeisen helppo houkutella Fortumin viestintäjohtajaksi, ja rohkeasti hän hyppäsi uusiin haasteisiin vuonna 2007, vaikka ei tuntenut energia-alaa lainkaan eikä elinkeinoelämääkään kovin syvällisesti. Mutta ensisijainen tehtävä olikin kertoa insinööreille ja kauppatieteilijöille, miten heidän suunnittelemansa investoinnit ja päätökset vaikuttaisivat yrityksen maineeseen. Ja maineenhallintaahan Romantschuk oli presidentin kansliassa vietettyinä vuosina päässyt tarkastelemaan monesta kulmasta.

Uudesta urasta ei tullut pitkää: kesällä 2008, juuri lomalta palattuaan, hän kuuli että viestintäjohtajan tehtävä Fortumissa lopetetaan. Toimenpide oli seurausta toimitusjohtajan vaihdoksesta: yleensä uusi johto haluaa muokata organisaation mieleisekseen, eikä Fortumin Tapio Kuula ollut tässä suhteessa poikkeus.

Paria vuotta myöhemmin – kirjasta ei oikein selviä, mitä hän näinä välivuosina teki – Maria Romantschuk nimitettiin kustannusosakeyhtiö Tammen viestintäpäälliköksi. Kirja-alan konkareille nimitys taisi olla yllätys, sillä alalla on totuttu ns. sisäiseen kiertoon, mutta se enteili Bonnierin isoja kauppoja. Romantschuk oli näet mukana valmistelemassa perinteikkään WSOY:n siirtymistä Sanoma-konsernista ruotsalaisomistukseen. Sitä seuranneessa pitkässä organisaatiomylläyksessä ja henkilöstösaneerauksessa myös koko yhtiöryppään eli Bonnier Books Finlandin viestintäjohtajaksi noussut Maria Romantschuk sai lopputilin. Nämä vaiheet hän sivuuttaa kirjassaan lyhyesti, mikä tässä yhteydessä on järkevää – seitsemän työvuotta tasavallan ensimmäisen naispresidentin tiimissä ovat tietysti monin verroin kiintoisammat.

Aitiopaikalla työskentelevä nainen tapasi luonnollisesti presidentin mukana liikkuessaan suuren joukon ulkomaisia valtionpäämiehiä ja muita silmäätekeviä. Niinpä kirja on välillä melkoista nimientiputtelua. Pelkkä uran varrella tavattujen henkilöiden nimien mainitseminen veisi monta sivua, mutta muistelija on halunnut myös luonnehtia heitä edes muutamalla sanalla. Linnan kutsuista tai presidentin kirjasuosikeista kerrottaessa tekstissä on jopa pientä sisäpiirijuoruilun makua, mutta ilmeisesti tämän tyyppisiä anekdootteja on ajateltu väriläiskiksi tekstiin. Muistelija ei myöskään kaihda kertoa sitä, että tasavallan huipulla taistellaan siinä missä muissakin organisaatioissa: korkeat virkamiehet nuoleskelevat, kilpailevat epäreiluin keinoin, puukottavat selkään jos tilaisuus tarjoutuu…

Suuria paljastuksia kirjassa ei ole, ellei Irak-skandaalin sinänsä mielenkiintoista ja vetävästi etenevää kuvausta sellaiseksi lasketa. Se on pienimuotoinen, helppolukuinen, sujuvasti kirjoitettu kuvaus muutoksen vuosista tasavallan huipulla.