Itse asiassa kyseessä on kaksi erillistä teosta, Tarja Lappalaisen Muurmannin suomalaisten nousu ja tuho (sivut 21–210) ja Martti Turtolan Arktista sotaa – Kuolan ja lähialueen sotahistoriaa vuosisatojen saatossa (sivut 211–323). Kirjoituksia yhdistää lyhyt alkuteksti ja molempien tekijöiden erilliset ”kiitoskirjoitukset” sekä lyhyt yhteinen johdanto. Muulla tavalla näitä tekstejä ei ole kytketty yhteen.

Myytti nälkäpakolaisuudesta

Ihmeen syvällä suomalaisessa tutkimus- ja tietokirjallisuudessa istuu myytti Jäämeren rannikon suomalaisasutuksen synnystä ja 1860-luvun nälkävuosien pyhästä yhteydestä. Kun Itä-Ruijaan suuntautunutta 1800-luvun suomalaissiirtolaisuutta vähänkin enemmän tutkii, löytyy asutusprosessin takaa laajempia tekijöitä. Työntötekijöinä pohjoisesta Suomesta näkyy ensimmäisenä väestön voimakas kasvu 1800-luvun alkupuolella ja siihen liittyvä väestön siirtymäpaine. Kun etelä ei vielä vetänyt, kun tietä Amerikkaan ei vielä ollut löydetty ja kun maata ei voitu jakaa perillisille, oli nuoremman osan pesueista lähdettävä etsimään elantoa muualta.

Vetotekijänä keskeistä oli, että tie Jäämerelle oli ikiaikaisten kauppareittien ja ylimuistoisten kausikalastusmatkojen kautta tunnettu ja elävä muisti kertoi merestä, joka ei koskaan jäädy ja jonka rannoille saattoi vapaasti muuttaa. Näin oli luonnollista, että erityisesti yritteliäin osa tilattomiksi jäävistä lähti Ruijaan. Ruijaan, jossa oli jo ennestään 1700-luvun talonpoikaissiirtolaisuutta, Ruijaan, jossa nouseva teollinen kalastus tarjosi työpaikkoja niin miehille kuin myös naisille, Ruijaan, johon sai asumisen oikeudet, olipa tuo Ruija sitten Norjaa (Tanskaa) tai Venäjää, yhteisen tsaarin alamaisten rantaa.

Olihan nälkävuosilla toki merkityksensä. 1860-luvun huonot vuodet ajoivat ihmiset etsimään leipää sieltä, mistä sitä vain sai. Ja pohjoinen oli luonnollinen suunta. Mutta nälkävuodet olivat vain yksi tekijä, joka stimuloi maastamuuton suuntautumista Ruijaan ja Ryssänrannalle. Ei päätekijä.

Mikä Ryssänranta

Käsillä oleva teos jakautuu kahteen toisistaan valitettavan erillään olevaan kokonaisuuteen. Vaikuttaa siltä, että kustantaja on halunnut ottaa Martti Turtolan toiseksi kirjoittajaksi tarjoamaan Tarja Lappalaisen laajemmalle osuudelle eräänlaisen selkärangan; näkemyksen Ryssänrannan ja oikeastaan koko pohjoisen Skandinavian (tässä voisi puhua luonnontieteilijöiden kehittämästä Fennoscandia-käsitteestä) poliittisesta historiasta. Siksi olisikin ollut toivottavaa, että tekstejä olisi toimitettu rinnakkain tai limittäin – miten vain halutaan sanoa.

Turtolan osuus kirjasta alkaa selkeällä ja hyvällä katsauksella siitä, miten Kuola nousee europoliittiseen tietoisuuteen. Miten ensimmäiset norjalaiset merenkyntäjät ja kauppamiehet kiertävät jo 800-luvulla Kuolan niemimaan ja tapaavat Bjarmiaksi nimetyllä seudulla idän kauppamiehiä (novgorodilaisia ja myös vepsäläisiä). Miten Ruotsi, Tanska (Norja) ja Venäjä havittelevat Jäämeren rantoja ja Jäämeren tarjoamia saalismaita – tai -meriä, välillä hollantilaisetkin hääräävät luomassa kauppaverkostojaan ja miten lopulta suurimmat ja vahvimmat omivat rannat itselleen – saaliin korjaavat tanskalaiset (norjalaiset) ja Venäjän tsaari. Ruotsalaiset sysätään kylmästi sisämaahan, ja sinne jäävät sittemmin omaa kansallisuuttaan rakentaneet Ruotsin ja Venäjän vallan alaiset suomalaiset. Puristuksiin jäävät saamen kansat, niin koltat kuin merisaamelaiset, metsälappalaiset ja syntyvä poropaimentolaisuuteen elantonsa perustava tunturisaamelaisuus.

Tämän luvun, joka tarjoaa lähtökohdan Lappalaisen tekstin osittaiselle historiattomuudelle, olisin suonut olevan koko teoksen lähtölukukokonaisuus. Se antaa pohjan nähdä Ruijan- ja Ryssänranta yhtenä laajana kokonaisuutena ja väestöliikkeet osana laajaa valtiopoliittista prosessia ja samalla ymmärtää niitä tekijöitä, jotka sitten vaikuttivat tavallisen pienen ihmisen elämään, jota Lappalaisen teksti puolestaan pyrkii kuvaamaan.

Turtola jatkaa

Pääotsikkonsa mukaisesti Turtola jatkaa tekstiään selvittämällä laajalti ensimmäisen suursodan ulottumista Jäämerelle, Kuolan ja sittemmin Muurmannin sataman ja sinne rakennettavan rautatien keskeistä merkitystä Venäjän ja myös Englannin sotatoimissa. Turtola selvittää selkein vedoin ne kummallisuudet, joita tavataan maailmasodan loppuvaiheessa Muurmannilla – myös suomalaisten osuuden täällä Vienan vapautusretkineen, Muurmannin legioonineen. Hän kertoo, miksi suomalaiset punapakolaiset olivat osa brittien sotavoimaa, joka itse asiassa kävi kamppailua bolševisteja vastaan sodan lopun sekasortoisessa vaiheessa, ja selvittää miten kävi suomalaisten Petsamon valtauksen ennen Tarton rauhaa.

Kun Suomelle vanhan tsaarinaikaisen Siestarjoen asekaupan loppulunastuksena avautui tie Petsamoon ja maalle syntyi uusi lääni ja uusi merisatama Jäämerelle, muuttui tietenkin myös sotilaispoliittinen tilanne Jäämeren rannikolla, Norjan Ruijan ja Ryssänrannan taitekohdassa. Norja piti kiinni tiukasti omastaan ja Neuvosto-Venäjä, sittemmin Neuvostoliitto, lähti omalla puolellaan rakentamaan uutta yhteiskuntaa. Petsamoon jäi tsaarin Venäjän perintönä ikimuistoinen luostarimaailma, valvomattomat rajat, vakoilijoiden ja sotilastiedustelijoiden intressikenttä ja koko alueen tulevaisuuden sittemmin ratkaissut nikkelimalmilöytö. Neuvostoliitto ei Petsamoa unohtanut vaan rakensi sen itäpuolelle voimakasta sotilasaluetta ja samalla tyhjensi rannikon kylät ”kansanvihollisista” ja ”epäilyttävistä aineksista”.

Turtola käy läpi sotienvälisen ajan Petsamon elämää, kuvaa talvisodan taistelut ja lähtee rakentamaan tilannetta, jossa Saksa osoittaa kiinnostustaan pohjoisiin alueisiin, valtaa Norjan voidakseen valvoa Jäämeren laivaliikennettä ja sopii suomalaisten kanssa sotilaallisesta vastuujaosta pohjoisessa ja samalla turvaa itselleen Petsamon nikkelin, niin kuin on rauhanomaisesti turvannut myös itselleen Ruotsin rautamalmin ja teräksen jalostustuotannon.

Sodassa kävi sitten miten kävi, suomalaisten nautinta Jäämerellä päättyi kesään 1944, kun puna-armeija käveli saksalaisten yli Petsamossa ja eteni Kirkkoniemeen. Suomen raja jäi Petsamon kainaloon, Nato ja Venäjä katselivat toisiaan Paatsjoen yli ja Venäjä rakensi puolustustaan Muurmannin ja Kuolan alueella ja tavoitteli myös jalansijaa Barentsinmeren pohjan hyödyntämisessä.

Lappalaisen Ryssänranta

Tarja Lappalainen aloittaa kuvauksensa Muurmannin ja Kuolan rantojen suomalaisasutuksesta Suomen nälkävuosista. Tähän ei ole syytä puuttua enempää. Otollisille vuononperukoille alkoi syntyä harvan venäläisasutuksen rinnalle ja yhteyteen suomalaisasutusta, osin suoraan sisämaasta tulleiden, osittain Ruijasta edelleen muuttaneiden toimesta. Tsaarin Venäjä suosi siirtolaisuutta – niin tänne kuin vaikkapa kauas Amurille, ja lähtijöitä Suomesta löytyi. Muutenkin väkeä oli Venäjällä liikkeellä, tsaarin asutuspolitiikka pyrki täyttämään ja venäläistämään autiot seudut, Siperiaa ”valloitettiin” ja rajaseuduille muuttoa tuettiin.

Lappalainen kuvaa elämää ja sen kohentumista alkuvaikeuksien jälkeen syntyvissä suomalaiskylissä, joista keskeisin oli Uuras Kuolavuonosta länteen sijaitsevan vuonon pohjukassa. Lähteenä Lappalainen käyttää alueella kulkeneiden matkamiesten kirjoituksia (mm. Dimitri Nikolaevitsh Buharov: Matka Lapissa syksyllä 1883 ja A. W. Ervasti: Suomalaiset Jäämeren rannalla, 1884) ja kiitettävästi myös muuta tutkimuskirjallisuutta. Teksti pitää sisällään myös kansatieteellisiä havaintoja ja kuvauksia (Lappalainen kyllä kirjoittaa jatkuvasti kansaNtieteellisestä tutkimuksesta), mitä on syytä pitää hyvänä, eihän Ryssänrannan elämästä 1800-luvulla juurikaan ole Suomessa kirjoitettu. Valitettavasti edelleenkin jää pimentoon kielimuurin takia se mahdollinen kirjallisuus, mitä alueelta ja sen elämästä on venäjäksi tuotettu.

Stalinin tappamat

On syytä uskoa, että koko teoksen otsikko on kustantajan keksimä markkinointislogan. Sehän liittyy olennaisesti syksyllä 2019 virinneeseen keskusteluun suomalaisista, jotka joutuivat Stalinin ajan laajojen puhdistusten kohteeksi. On kyllä syytä oikaista Lappalaisen käsitystä siitä, että kyse olisi suomalais-ugrilaisten kansojen harkitusta joukkotuhosta: ”Kansainvälisesti on kiinnitetty vain vähän huomiota siihen, että Neuvostoliiton alueella asuneet suomalais-ugrilaiset kansat joutuivat kärsimään suhteellisesti eniten Stalinin vainoissa” (s. 18). En juuri usko, että komit, marit, hantit tai muut etäsukukieliset suomalais-ugrilaiset olivat erityisen vainon kohteina. Sen sijaan totta on, että Neuvostoliitossa, lähinnä Karjalassa, Leningradin alueella ja Inkerinmaalla asuvia suomalaisia, amerikansuomalaisia, karjalaisia ja myös inkerinsuomalaisia kohtaan kohtelu oli keskimääräistä totaalisempaa.

Otsikko tekee sinänsä oikeutta vainon uhreille. Mutta minulle lukukokemuksena Lappalaisen teoksen pääpaino kiinnittyy merkittävään tiedon kokoamiseen nimenomaan aikakausilta ennen niitä prosesseja, jotka tyhjensivät Jäämeren rannikkokylät ja Muurmannin sisämaa-alueen kylät suomalaisista. Kirjallinen materiaali täydentyy aikalaismuisteluilla ennen toista maailmansotaa ja antaa haastattelumateriaaleissa hyvän, joskin järjestämättömän, kuvan siitä miten 1920- ja 1930-luvun Muurmannin alueella tavallinen kansa eli. Hän kuvaa kalastajayhteisöjen elämää, meren vaaroja, innovaatioiden tuloa karjanhoitoon ja orastavaan maatalouteen, suomalaisten elämäntapoja, hakee erilaisia ihmiskohtaloita, kuvaa pomorkauppaa, tarkastelee reaktioita alkavaan kollektivisointiin, havainnoi etnisiä suhteita suomalaisten ja venäläisten välillä, virkamiesten suhtautumista ei-venäjänkielisiin, kateutta suomalaisten selviytymistaitoa kohtaan, epäilyjä, kun suomalaiset kouluttivat lapsensa itse omissa kouluissaan, orastavia syytöksiä nationalismista, kulakiksi leimaamista. Vaikka teksti on jossain määrin hajanaista, toistelevaa ja journalistisuudessaan ”ei niin tieteellistä”, tarjoaa se kuitenkin uutta ja tarkennettua kuvaa elämästä Ryssänrannalla ja Muurmannin alueen sisämaan kylissä.

Sven Lokka (1924–2008), kirjailija, tarinoitsija ja taiteilija nousee Lappalaisen materiaalissa keskeiseen osaan. Kun luin kirjasta hänen haastattelutekstejään, koin jonkinlaisen déjà vu -elämyksen: tämä on tuttua. Kun hain hyllystä Lokan kirjan Muurmannin suomalaiset (Murmansk 1993), löytyivät samat tarinat lähes sellaisenaan sen sivuilta. Lokka on myös minulle samoja kertoillut Raisissa Pohjois-Norjassa 1990-luvun puolivälissä. Nyt tarinat ovat tarttuneet Lappalaisen haaviin. Ja hyvä niin. Samalla tavalla ovat tarttuneet Lappalaisen haaviin myös muut aikalaiskuvaukset ja kirjemateriaali, jotka kuvaavat tapahtumia 1930-luvun lopulla, kun puhdistukset ulottuivat pieniinkin pohjoisiin asutuksiin. Menetelmäkseen Lappalainen on valinnut niin sanotusti helpomman tien; hän antaa sivukaupalla tilaa haastatteluteksteille niitä juurikaan kommentoimatta. Näin kyllä kertojien ääni pääsee kuuluviin, mutta teoksen kerronnan jäntevyys särkyy.

Nämä kuvaukset ovat osa ”stalinolorea”, omakohtaista kerrontaa tapahtumista, jotka ovat koskeneet niitä ihmisiä, jotka olivat olleet rakentamassa uutta tulevaisuutta uudessa neuvostovaltiossa, mutta jotka sitten olikin kansanvihollisiksi havaittu, tuomittu, teloitettu tai vankileirille nääntymään lähetetty ja hengissä säilyneet kauaksi karkotettu. Ja näitä kohtaloita on miljoonia. Tästä keronnasta meilläkin on kirjallisuudessa näyttöjä jo aralta 1950-luvulta, jolloin se kätkettiin julkisuudelta pahimpina nöyristelyn aikoina ja on tullut esiin vasta nyt, kun Neuvostoliitto on kadonnut historiaan. Mielenkiintoista on nähdä, millä tavalla nyky-Venäjä vastaa tähän Suomessa ryöpsähtäneeseen stalinoloren uudelleen nousuun.

Ainakin aihe tuntuu olevan kovin kiinnostava nyt, kun on vapaussota sodittu, kapina hävitty ja sisällissodan raakuudet puolin ja toisin taas arville revitty.

Mutta

Lappalaisen tekstiosuuden päättää luku Partisaani-isku Lokkaan (s. 189–205). Se ei millään tavalla liity kirjan otsikkoon eikä tekstikokonaisuuteen. Tapahtumathan kuvaavat punapartisaanien hyökkäystä Lokan kylään 14. heinäkuuta 1944. Tässä lienee Lappalaisen journalistin vainu herännyt kirjoittamaan luvun tapahtumasta, joka liittyy henkilöön Sven Lokka. Itse murhatyöstä on kirjoitettu riittävästi, joten sillä ei sinänsä ole uutuusarvoa. Lappalaista kiinnostaa tässä se, että Sven Lokkaa on aiheettomasti syytetty siitä, että hän olisi ollut oppaana partisaaneille ja opastanut heidät isänsä synnyinkylään. Lokasta on liikkunut muitakin tämän tarinan synnyttämiä jatkotarinoita, jotka ovat kaikki epämääräisiä ja itseään ruokkivia. Nämä väitteet on dokumentoidusti torjuttu, mutta Lappalaisella lienee ollut jonkinlainen tarve vielä kerran rehabilitoida Lokka, hänelle tärkeä avaininformantti, vaikka Lokan maine ei tällaista kaipakaan.