Belgian kuningas Leopold II:n haave yksityisestä siirtomaasta toteutui vuonna 1885, jolloin Berliinin konferenssi päätti Kongon vapaavaltion perustamisesta. Siirtomaan alueella tapahtuneiden julmuuksien ja laaja-alaisten väärinkäytösten paljastuessa 1900-luvun alussa Belgian parlamentti otti alueen valtion hallintaan, ja siitä tuli vuonna 1908 Belgian Kongo. Noin 80 kertaa Belgian kokoisen siirtomaan taloudellista hyödyntämistä organisoimaan ja toteuttamaan tarvittiin paljon eurooppalaista työvoimaa. Lähes 5000 kilometrin pituisen ja monihaaraisen Kongon vesistön hyödyntäminen oli siirtomaan kaupan ja alueen hallittavuuden elinehto. Jokilaivaliikenteen palvelukseen rekrytoitiin koulutuksen saaneita koneenkäyttäjiä ja kapteeneja erityisesti Pohjoismaista. Myös Venäjän vallan alaisesta autonomisesta Suomesta värvättiin eri arvioiden mukaan 150-200 työntekijää Kongoon.

Suomalaisia Kongon-kävijöitä on tutkittu 1970-luvun lopulta lähtien, varhaisimpana Mikko Uola artikkelissaan ja myöhemmin esimerkiksi Olavi Koivukangas kaukosiirtolaisuuden historiaa ja Jukka Muiluvuori konemestarien historiaa tarkastelevissa teoksissaan. Maininnan arvoinen on myös Eveliina Eroman Turun yliopistoon tekemä aihetta monipuolisesti tarkasteleva pro gradu -tutkielma.

Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen ovat meritoitunut tietokirjailijakaksikko. Aaltonen on taiteiden tohtori ja monien dokumenttielokuvien ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja, kun taas Sivonen on Afrikan historiaan erikoistunut yleisen historian dosentti. He ovat aiemmin kirjoittaneet yhdessä vuoden 2020 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla palkitun teoksen Orjia ja isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla (2019). Nyt julkaistu Kongo-aiheinen tietokirja Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina on jatkoa heidän aiemmalle yhteistyölleen, Aaltosen ohjaamalle ja vuonna 2009 valmistuneelle Kongon Akseli-dokumenttielokuvalle.

Kirja on jäsennetty siten, että siinä kuvataan rinnakkain yhtä valokeilaan nostettavaa yksittäistä suomalaista Kongon-kävijää eli Akseli Leppästä (1879-1938) sekä laajempaa koloniaalista ympäristöä: eurooppalaisen työvoiman rekrytointia, kumiteollisuuden organisoitumista ja siitä seurannutta moniin julmuuksiin johtanutta ns. kumiterrorin kautta, siirtomaatyöntekijöiden ja paikallisten välistä kanssakäymistä sekä eurooppalaisten Afrikkaa koskevia asenteita. Akseli Leppäsen päiväkirja ja valokuvat valottavat joitain näistä teemoista paremmin ja toisia kevyemmin, mutta yksittäisen henkilön elämäntarinan avaaminen tuo kerrontaan kiinnostavaa tarttumapintaa. Kirjan kuvituksena on lukuisia Leppäsen ja tämän aikalaisten ottamia valokuvia.

Aiempaa ja uutta tietoa

Selkeästi ja mukaansatempaavasti kirjoitettu tietokirja kokoaa ja kiteyttää aiempaa suomalaista, skandinaavista ja muuta kansainvälistä tutkimusta, mutta sen sivuilla syntyy myös uutta tietoa. Kirjaa varten on tehty selvitystyötä erityisesti Kansalliskirjaston digitaalisten sanoma- ja aikakauslehtiaineistojen parissa. Tarkasteltuja aihepiirejä on lukuisia. Kirjaa varten on selvitetty esimerkiksi sitä, miten suomalaisessa lehdistössä seurattiin Afrikan tutkimusmatkojen etenemistä, millaista Kongoa koskevaa tietoa suomalaisilla oli ja miten tieto liikkui tai miten Berliinin konferenssista ja Afrikan jaosta uutisoitiin. Tämän selvitystyön havaintoja on esimerkiksi se, että Suomen lehdistö kirjoitti Kongon väestöä kurittavasta kumiterrorista yllättävän paljon. Terroriin suoranaisesti osallistumattomat suomalaiset konemiehet olivat todennäköisesti lukeneet näistä aiheista jo ennen omaa matkaansa.

Vaikka suomalaislehdistön uutisointia ei tutkita kirjassa mitenkään systemaattisesti, lehdistökatsaukset auttavat suhteuttamaan Akseli Leppäsen ja muiden 1800-1900-lukujen vaihteen suomalaisten kokemuksia maailmasta ja erityisesti Afrikasta. Tämä tieto on monilta osin uutta ja aiemmin tutkimatonta. Siitä syystä onkin hieman sääli, että tehty selvitystyö jää nootittamattoman tietokirjaformaatin vuoksi dokumentoimatta eli lukija ei voi tarkasti todeta, mistä julkaisuista mainitut tiedot löytyvät. Tehdyt lehdistökatsaukset ovat kuitenkin arvokas lisä Akseli Leppäsen tarinan ymmärtämiseksi ja taustoittamiseksi. Ne myös osaltaan osoittavat, että aihepiirin parista löytyy vielä monia kiinnostavia teemoja jatkotutkimuksiin.

Suomalaiset osana koloniaalista maailmaa

Viime vuosikymmenen aikana tehdyssä kansainvälisessä kolonialismin historian tutkimuksessa on noussut vahvasti uudenlaisia kysymyksiä, jotka kohdistuvat esimerkiksi kolonialismi-ilmiön laajuuteen ja sen ilmenemiseen eri puolilla maailmaa. Aiempi tutkimus keskittyi tyypillisesti joko siirtomaaimperiumien tai niiden alaisuudessa olevien siirtomaiden vaiheisiin, kun taas nykytutkimus näkee imperialismin ja kolonialismin koko maailmaa koskettaneina ilmiöinä. Yhä useammat tutkijat selvittävätkin nykyään sitä, miten kolonialismi ilmeni ja vaikutti niihin suoraan liittymättömillä alueilla, vaikkapa Suomessa.

Aaltonen ja Sivonen eivät viittaa suoranaisesti näihin teoreettisiin keskusteluihin, mutta teos asemoituu silti vahvasti nykytutkimuksen ja -keskusteluiden kenttään. Kirjassa ei yksin kuvata suomalaisten työtä ja elämää Kongossa, vaan pohditaan heidän ennakkotietojensa, asenteidensa ja toimintansa suhdetta ”varsinaisiin” kolonialisteihin. Kirjan viesti on tässä suhteessa hyvin selkeä ja tulee usein ilmaistuksi. Kirjoittajien mukaan Akseli Leppänen, hänen suomalaiset ja pohjoismaiset kollegansa eivät eronneet merkittävästi esimerkiksi belgialaisista siinä, että he olisivat suhtautuneet kongolaisiin ymmärtäväisemmin ja vähemmin rasistisesti. Kuten kirjassa todetaan, Leppänen ja muut Kongon siirtomaan työntekijät toimivat kolonialismin ytimessä ja monien koloniaalisten rakenteiden ympäröimiä. He myös rakensivat ja vakiinnuttivat niitä omalla toiminnallaan. Aaltonen ja Sivonen osoittavat kirjassaan, että suomalaiset Kongon-kävijät eivät kuitenkaan olleet mikään yhtenäisesti toiminut massa, vaan yksilöitä, jotka ajattelivat ja toimivat eri tavoin heidän jokaisen elämään väistämättä vaikuttaneessa siirtomaakontekstissa.