Suomi suureksi, Viena vapaaksi

Helena Pilke kuvaa Itä-Karjalan suomalaistamistoimintaa suunnitteluvaiheesta aina lopulliseen lähtöön saakka. Kaikkea ei miehityksen aikana raportoitu ihan pilkuntarkasti, arkistoja on tuhottu ja hävinnyt. Monista asioista ei enää ole löydettävissä varmoja tietoja. Pilke onkin kerännyt aineistonsa monista lähteistä ja käyttänyt myös mm. yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä.

Pilke, Helena: Propagandaa Itä-Karjalaan. Heimokansan suomalaistajat 1941-1944.. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. 268 sivua. ISBN 9789522228277.

Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen oli tehty yritys jo Suomen itsenäistymisen alkuaikoina. Jatkosodan ensimmäisenä syksynä Suomi miehitti Itä-Karjalan tarkoituksenaan liittää alue Suomeen ja kasvattaa sen asukkaista kunnon suomalaisia. Suomalaiset saapuivat isonveljen tavoin opastamaan heimoveljiä. Useat Itä-Karjalaan haluavista olivat kiinnostuneita näkemään suuren Suomen uusia alueita, jotka monilla sinne ensimmäiseksi saapuvilla kangastelivat mielessä romanttisina Kalevalan laulumaina.

Suomalaistamistoimintaa

Suomalaiset joukot valtasivat Itä-Karjalan jatkosodan ensimmäisenä syksynä vuonna 1941. Paikallinen väestö oli osittain evakuoitu, mutta varsinkin maaseudulla suuri osa ihmisistä oli yksinkertaisesti paennut karjoineen ja tavaroineen metsiin, josta he palasivat koteihinsa olojen rauhoituttua. Toisaalta esimerkiksi Petroskoissa paljon asukkaita oli evakuoitu muualle ja suomalaisten saapuessa lähes puolet kaupungin taloista oli tuhottu asumiskelvottomaan kuntoon.

Vaikka suunnitelmia ja ohjeita oli laadittu valmiiksi jo ennen valtausta, olot miehitetyillä alueilla olivat aluksi sekavat. Joillakin alueilla paikalliselle väestölle jaettiin kolhoosien omaisuutta vastikkeetta ja heitä avustettiin armeijan varastoista, lisäksi annettiin lupauksia, joita tosin ei myöhemmin voitu pitää. Toisin paikoin taas omaisuutta ryöstettiin, ostettiin pilkkahinnalla tai vaihdettiin armeijan tavaraan, joskus jopa tuhottiin vain tuhoamisen halusta. Itä-Karjalassa toimiville suomalaisille erityisesti Äänislinnaksi nimetty Petroskoi ja Karhumäki olivat keskeisiä lomailu- ja huvittelupaikkoja, joissa nimenomaan suomalaissotilaat aiheuttivat järjestyshäiriöitä.

Varsinkin miehityksen alkuvaiheissa oltiin kiinnostuneita nimenomaan heimoveljistä, ja väestö jaettiin ”kansallisiin” ja ”epäkansallisiin”. Kansallisille eli karjalaisille ja vepsäläisille tarjottiin valistusta eli toisin sanoen Suur-Suomi propagandaa. Lapsille perustettiin suomenkielisiä kansakouluja, joiden oppikirjat oli laadittu nimenomaan Itä-Karjalaa silmälläpitäen. Nuorille järjestettiin jatko-opintoja ja osa sai jatkaa opiskeluaan Suomen puolella.

Selkin kylässä avatusta suomalaisesta koulusta: Opettaja ohjaa pienokaisia tehtävissään.
Selki 12.5.1941. Kuva sot.virk. Erkki Viitasalo, SA-kuva.

Kansalliset heimoveljet olivat etusijalla kaikessa, he saivat suuremmat ruoka-annokset ja työstään paremman palkan. Aikaisemmin rinnan näiden kanssa eläneet venäjänkieliset olivat toisen luokan kansalaisia. Heistä osa siirrettiin keskitysleireille, joissa olot olivat huonot. Paikallistasolla tosin ehdoteltiin venäjänkielistä tiedotuslehteä, valistus- ja viihdytystapahtumia ja venäjänkielisiä kerhoja lapsille ja nuorille, mutta päättävillä tahoilla niihin suhtauduttiin melko nuivasti, sillä suunnitelmissa oli siirtää venäläisväestö myöhemmin kokonaan pois alueelta, kauemmaksi itään.

Alueen paikannimet muutettiin suomenkielisiksi, osittain suomalaistamispyrkimysten vuoksi, osaksi koska nimikäytäntö oli kirjavaa ja paikannimien kirjoitusasut vaihtelevia. Myös väestön nimet haluttiin suomalaistaa. Papistolle lähetettiin nimilistoja kastettaville lapsille sopivista nimistä ja sukunimiä muutettiin suomenkielisiksi. Uudeksi sukunimeksi suositeltiin suvussa ollutta karjalaisperäistä sukunimeä tai kotitalon nimeä. Myös aikuisten etunimiä vaihdettiin. Etunimen muuttamiseen riitti ilmoitus aluepäällikölle, sukunimen muutos piti hyväksyttää sotilashallintoesikunnassa.

Kaste ja ehtoollistilaisuus inkeriläisille, Tienhaara, Viipuri 13.9.1941. Kuva sot.virk. T.Nousiainen, SA-kuva

Uskonto oli eräs kohta, jossa suhteet hiersivät. Pääosa alueen väestöstä oli ollut ortodokseja ennen Venäjän vallankumousta, ja erityisesti vanhemman väestön joukossa oli niitä, jotka olivat harjoittaneet uskontoaan salavihkaa. Monet Itä-Karjalaan lähetetyt papit pitivät seutua käännytettävänä pakanamaana. Suomesta tullut henkilöstö ja suuri osa papeista oli luterilaisia.  Varsinkin miehityksen alkuaikoina lasten kastaminen oli paikoin oikeaa kilpajuoksua luterilaisten ja ortodoksien välillä.

Suomalaistamisen välineitä

Tärkein propagandan ja valistuksen väline oli sanomalehti Vapaa Karjala. Lehdessä julkaistiin tietoja Suomen hyvistä oloista, monenlaisia käytännön ohjeita ja neuvoja sekä uutisia ja viihdettäkin. Lehti oli kuitenkin paikalliselle väestölle melko vaikealukuinen, joten vuonna 1942 lehden mukana ilmestyi muutama numero Pikku Sanansaattajaa. Siinä opetettiin suomalaista kirjaimistoa ja julkaistiin Vapaassa Karjalassa ilmestyneitä juttuja lyhennettyinä ja kieleltään yksinkertaistettuina.

Vapaata Karjalaa suositumpi lehti oli Paateneen Viesti, joka alkoi ilmestyä pääsiäisenä 1942. Se oli selvästi paikallinen lehti, jossa selostettiin huolellisesti kaikki seutukunnan tapahtumat opettajan häitä ja papin avioaikeita myöten. Osa teksteistä julkaistiin karjalaksi.

Aunuksen radiosta: Luutnantti Aimo Turunen haastattelee karjalaisia. Äänislinna 5.7.1942. Kuva: Aavikko, SA-kuva.

Radiotoimintaa ryhdyttiin suunnittelemaan hyvissä ajoin, elokuussa 1941 asetettiin perustettavalle Aunuksen radiolle ohjelmatoimikunta, joka laati ohjelmasisältöjen suuntaviivoja. Syyskuussa valmistui myös Yleisradion muistio, jossa suunniteltiin Yleisradion paikallislähetysten sisältöä Itä-Karjalassa. Radiotoiminnassa oli tarkoitus hyödyntää olemassa olevaa keskusradiojärjestelmää, mutta neuvostojoukot olivat tuhonneet suurimman osan keskusradioasemista, joita ryhdyttiin rakentamaan uudelleen.

Aunuksen radio aloitti toimintansa syyskuussa 1941. Aluksi lähetykset oli tarkoitettu pelkästään rintamalle, talven aikana alkoivat myös itäkarjalaiselle väestölle tarkoitetut ohjelmat. Radiovastaanottimia oli kuitenkin hyvin vähän ja asennetuista uusista kaiuttimistakin suurin osa tuli alueen suomalaisten käyttöön. Paateneessa keskusradiojärjestelmä oli jäänyt toimivaksi, ja siellä radion rooli oli merkittävä. Koko vallatulla alueella radiolla alkoi kuitenkin olla merkitystä tiedotus- ja valistusvälineenä vasta miehitysajan lopulla.

Miehitysajan loppu

Miehitysaika Itä-Karjalassa kesti kolme vuotta. Pilke toteaa, että Itä-Karjalassa oltiin aluksi jonkun verran epäluuloisia suomalaisia kohtaan, mutta esimerkiksi nautintapalstojen jakaminen viljeltäväksi muokkasi mielialaa positiivisemmaksi. Eroja oli toki paikkakunnittainkin. Pilke kuvaa suomalaistamistoiminnan innostunutta alkua ja työntäyteistä puurtamista. Viralliset suunnitelmat olivat osittain kovin optimistisia ja korkealentoisia eivätkä aina aivan kohdanneet käytännön tason toimintaa.

Suomen puolella julkaistuja Itä-Karjalaa koskevia tekstejä sensuroitiin, niistä mm. poistettiin viittauksia siihen, etteivät suomalaiset vapauttajat olleetkaan joka paikassa niin tervetulleita kuin oli uskottu ja että joskus yhteistyöhaluttomuuden syynä oli varmuus venäläisten paluusta.

Kun kävi ilmeiseksi, että Itä-Karjalasta on luovuttava, uskottiin aluksi voitavan siirtyä Suomen puolelle kaikessa rauhassa ja evakuoida mukaan myös kansallinen väestö karjoineen ja tavaroineen. Toisin kävi, Kannaksella taisteltiin ja tilanne alkoi olla kriittinen. Lähtövalmistelut piti tehdä nopeasti mutta salassa, sillä suomalaisten lisäksi oli määrä evakuoida vain heimosoturit perheineen, suomalaisten sotilaitten vaimot ja kihlatut ja erityisesti sotilashallintoa avustaneet itäkarjalaiset. Jotkut paikalliset kyselivät muuttomahdollisuuksista Suomeen, mutta niitä ei ollut, koska ei ollut kuljetuskalustoa. Jotkut lähtivät suomalaisten ryhmien mukaan hevosilla tai kävellenkin.

Propagandaa Itä-Karjalaan sisältää aivan valtavasti tietoa asioista, joista ei ole kovin paljon aikaisemmin julkaistu. Huolellisesti merkityt lähdeviitteet ovat yhtenä tiedostona kirjan lopussa.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *