300-luvulla elänyt syyrialainen sofisti Libanios epäröi hetken lähtisikö elämäntarinassaan kuvailemaan sattumusta, jossa Fortunalla ei ehkä ollutkaan niin suurta merkitystä kuin hän oli ensin ajatellut. Kyse on siitä, että hän oli kadottanut kirjan: Thukydideen Historian. Libanioksesta se ei kuitenkaan ole mikä tahansa kirja, vaan hänen Thukydideensä, ihana, kevyt kappale, johon hän oli tehnyt reunamerkintöjä ja joka jo senkin takia tuotti erityistä mielihyvää. Lopulta kirja tietenkin löytyy ja Libanios siirtyy puntaroimaan muita, ehkä Fortunansa kannalta merkittävimpiä asioita.

Tapauksen kertomisella saattaa olla merkitystä, kuka tietää. Libanios itse eli myöhäisantiikin kulttuurissa, vanhan ja uuden maailman murroskohdassa, jossa pakanakulttuuri joutuu lopullisesti väistymään kristinuskon tieltä.Omaelämäkertaansa kirjoittaessaan vanha oppinut mies tuntee seisovansa yksin vanhan maailman reunalla puolustamassa kreikkaa ja klassista sivistystä. Sanomattakin on selvää, että Historian katoamisella ja sen löytymisellä on hänen elämässään iso symbolinen arvo.

Päälle päätteeksi aika ajoin tuntuu kuin eläisin itse vastaavaa suurta kulttuurista murrosta kuin Libanios: kerron juttuja menneen maailman kirjailijoista ja kirjoista, joita juuri kukaan ei enää muista. Tässäkin ajassa arvot ja merkitykset ovat liikkeessä. Meneillään on tiedon vallankumous – digitaalinen murros ja internetin viestintäkulttuurin murros – joka luo epävarmuutta kaikilla yhteiskunnan alueilla ja sen myötä modernin sivistys- ja kirjakulttuurin sektoreissa, sen pienimmässä toimijoissa, meissä kirjallisuusoppineissakin.

Toisaalta tiedän, että olemme tulleet kohtaan, jota syyrialainen sofisti ei voinut kuvitella unissaankaan: voin ladata haluamani kirjan internetistä ultrakevyelle digitaaliselle alustalle, henkilökohtaiseen lukulaitteeseeni, jossa kannan kätevästi mukanani Libanioksen ja kaiken muunkin tieto- ja kaunokirjallisuuden. Ainakin periaatteessa. Koko maailman kirjallisuus aina mukanani, eikä minun Thukydideeni voi kadota. Maapallon metsiä hakkaamatta, paperia tuhlaamatta.

Kirja muuttuvassa tietoympäristössä: suuret kehykset

Ihan yksin en onneksi ole näine murrosajatuksineni, huomaan luettuani Suomen tietokirjailijat ry:n julkaiseman tuoreen tietokirjan Kirja muuttuvassa tietoympäristössä. Artikkelikokoelma vakuuttaa, ettei pelkoon ja paniikkiin ole aihetta.

Uhkakuvien lietsomisen sijaan Tommi Inkisen, Markku Löytösen ja Anne Rutasen toimittamassa kirjassa digitaaliseen murrokseen liittyviä muuttujia ja mahdollisuuksia yritetään hahmottaa ja ottaa haltuun. Suomalaisittain: maltilla ja ratiolla, turhia tunteilematta, mikä tosin tekee kokoelmasta paikoin paperinmakuisen – niin kuin sanotaan. Fokuksessa on tietokirja, muttei ahtaasti. Artikkeleissa kirjan murrosta tarkastellaan monesta suunnasta ja eri etäisyyksiltä – kaukaa ja läheltä zuumaten, osana suuria historiallisia kulkuja ja tulevaisuuteen tähyillen.

Kirjan ajatuksellisessa polttopisteessä on muuttuva käsityksemme tiedosta. Teoreettis-filosofisesta tiedon käsitteen pohdinnasta kirjassa ei kuitenkaan ole kyse, vaan kirjoittajat lähestyvät tiedon murrosta käytännöllisesti kirjaan ja kirjakulttuuriin fokusoiden. Kirjassa kysytään: Miten tietokirja pärjää tulevaisuudessa? Millaisia meidän tietokirjailijoiden eväiden on jatkossa oltava?

Alussa luodaan suurta panoraamaa. Professorit Tommi Inkinen ja Markku Löytönen luovat yhteisartikkelissaan kuvaa tiedon vallankumouksista. Ensimmäinen on kirjoitustaidon keksiminen. Se mahdollisti tiedon tallentamisen ja kumuloitumisen. Kirjapainotaidon keksimisen myötä tieto saattoi tulla kaikkien ulottuville. Meneillään olevassa tiedon vallankumouksessa tiedonvälityksestä on tullut digitaalista ja vuorovaikutteista. Sen vaikutuksia tässä juuri eletään kaiken informaatioähkyn keskellä. Kirjoittajat tyytyvätkin luomaan alustavaa ja kohtuullisen maltillista kuvaa tämän kolmanneksi kutsutun tiedon vallankumouksen merkityksestä. Sähköinen kirja on tulossa painetun kirjan rinnalle.

Otavan osastopäällikkö Fredrik Rahka luo astetta spesifimpää kuvaa digitalisaatiosta. Kirja-alan murros on tapahtunut vähitellen jo 1960-luvulta lähtien. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jolloin jo käsikirjoituksetkin lähetetään kustantamoihin digitaalisessa muodossa. Eikä sähkökirjan tuleminen ole mikään yksi tapahtuma, vaan pikemminkin monta ja jatkuvaa tapahtumista. Digitaalinen tekniikka on mahdollistanut kirjan uudet formaatit ja vienyt kirjan uusiin paikkoihin: älypuhelimeen, tabletteihin, laitteisiin jotka on keksittykin vain vähän aikaa sitten.

Kuva: Pojat odottamassa kirjaston avautumista, Cincinnati Public Library.

Mutta mikä on kirja? Ja tarvitseeko sen olla painettu?

Tahdotaan tai ei, kirjat ja kirjallisuuskulttuuri ovat muokanneet perin pohjin länsimaisen kulttuurin ja elämäntavan – meillä Suomessakin. Antiikista peritty ja aikojen saatossa muovattu humanistinen kirja- ja sivistyskulttuuri on luonut pohjan merkitysmaailmalle, jossa olemme eläneet näihin päiviin asti. Kirjalla on nähty olevan itseisarvonsa. Sen on ymmärretty muodostavan erityistä, tavoittelemisen arvoista identiteetti- ja sivistyspääomaa.

Kirja itse fyysisenä objektina on mieltynyt nimenomaan kirjapainokulttuurin tuotteeksi, painetuksi esineeksi, jonka pariin voin vetäytyä ja jonka parissa voin viipyä, hakea yhteyttä ja ystävyyttä yli rajojen. Uusien liimatekniikoiden mahdollistamat pokkarit sopivat vielä perinteisen printtikirjan mielikuvamaailmaan, mutta sähköinen kirja on säikäyttänyt herkimmät kirjan ystävät, ne jotka tykkäävät nuuhkia painomustetta, hiplailla ja tunnustella huokoista paperia ja kansipaperia, selailla kirjaa, viipyillä sen typografian ääressä. Mutta tarvitseeko kirjan olla painettu?

Ei tietenkään vastasivat Bill Cope ja Angus Phillips jo muutama vuosi sitten julkaistussa kirjassaan The Future of the Book in the Digital Age(2006). Heidän mukaansa kirja ei ole niinkään esine kuin tekstuaalinen muoto, tapa kommunikoida. Kirjallisuus ylipäätään on ymmärrettävä laajasti tekstimuotoisena kulttuurituotteena. Kirja on ennen tarjottu mitä erilaisemmissa muodoissa ja erilaisimmilla alustoilla ja on vastaavasti nykyäänkin saatavissa eri formaateissa erilaisilla alustoilla. Printtikirjan rinnalle ovat tulleet audiokirjat sekä erilaiset elektronis-visuaaliset sovellukset (pdf, e-kirja). Kirjoittajat muistuttavat, että uudet sähköiset kirjaformaatit ovat omaksuneet monet tekstuaaliset piirteensä ja kommunikatiiviset systeeminsä typografisesta kirjakulttuurista: sivut, otsikot, sisällysluettelot, ristiinviittausjärjestelmän, indeksit ja sivunumeroinnit.

Kyllä ja ei vastaavat maltillisen viisaasti puolestaan Tommi Inkinen ja Markku Löytönen Tietokirjailijoiden kokoelmaan kirjoittamassaan artikkelissa ”Gutenbergista digiaikaan”. Heidän mukaansa painetun kirjan tuottama lukukokemus on erilainen kuin sähköisen kirjan. He ounastelevat kahden erilaisen käyttöalustakulttuurin muotoutumista. Tietokirjallisuuden lukijat liittyisivät helpommin sähköiseen kulttuuriin, kun taas kaunokirjallisuuden ystävät jatkaisivat elämysmatkoja nojatuoleissaan typografisen kulttuurin painotuotteiden kanssa.

Professori Erkki Karvonen muotoilee puolestaan kirjaksi kutsutun viestintävälineen kehityshistoriaa. Hänestä on selvää, että painettu kirja on vain yksi mahdollinen viestialusta. Kirjapainokulttuuria edeltävät suullisen kulttuurin ja käsikirjoituskulttuurin mahdollistamat viestialustat: savitaulut, papyrukset, pergamentit, koodeksit. Nyt ollaan sähköisessä internetin kulttuurissa. Se ei hänen mukaansa kuitenkaan merkitse pelkästään mahdollisuuksia. Erityisenä uhkakuvana hän nostaa esiin muistin harjoittamisen. Muistamisen uhkana ei ole sähköinen kirja sinänsä, vaan tietoverkko kokonaisuudessaan ja siihen liittyvät tottumukset.

Professori Mikko Lehtosen mukaan sen sijaan meidän on aika irtautua skriptosentrismistä eli näkemyksestä jonka mukaan vain kirjoitetussa asussa oleva voi olla oikeaa tietoa. Elämme multimodaalisessa mediamaisemassa, jossa printtimedian rinnalla ja ohessa käytetään jatkuvasti muita medioita, joiden välissä sukkuloimme ja joiden pohjalta muodostamme käsityksemme maailmasta.

Kirja-ala myrskyn silmässä

Tietoyhteiskunnan tuoma teknologinen ja rakenteellinen murros heiluttaa luonnollisesti koko kirja-alaa ja sitä kautta kustannusmaailmaa, kuten Jukka-Pekka Pietiäinen kirjoittaa. Suomessa kyse ei ole vain sähköisen kirjan tulemisesta, vaan koko kustannustoiminta on järjestymässä uudelleen. Oppikirja ja kysymys sähköisistä oppimisalustoista muodostavat vielä omat haasteensa, joita varmaan pohditaan tulevaisuudessakin. Isot ja hyvin juurtuneet Sanoma Pro ja Otava ovat toistaiseksi pärjänneet hyvin, mutta kentälle on tullut uusiakin toimijoita.

Luonnollisesti myös kirjakauppa on muutoksen kourissa, kuten Annamari Arrakoski-Engardt kirjoittaa. Tiedonhankinta on muuttunut, samoin kirjan ostaminen, lukeminenkin. Arrakoski-Engardt esittää artikkelissaan kysymyksiä, joita joudutaan varmaan lähitulevaisuudessa pohtimaan: Missä kulkee sähköisen kirjan ja sähköisen palvelun raja? Ovatko hyvät tietokirjat tulevaisuudessa nimenomaan hybridikirjoja?

Kirjastot eivät nekään säily ennallaan, kuten Kansalliskirjaston erityisasiantuntija Juha Hakala kirjoittaa. Elektroninen julkaiseminen ja aineistojen verkkojakelu ovat nyt jo muuttaneet myös kirjastojen työtapoja. Käyttäjän kannalta muutokset ovat hyviä: tietoaineistojen käyttö ei ole enää sidottu kirjaston aukioloaikoihin, vaan voin hakea tietoa globaaleista kirjaston tietokannoista tietoa silloin kun haluan. Mutta ei kirjastoihmistenkään tarvitse Hakalan mukaan pelätä tulevaisuutta. Kirjastot voivat hyvin toteuttaa perinteistä missiotaan: hankkia tietoa, järjestää, jakaa ja säilyttää sitä.

Tekijän ja tietokirjailijan näkökulma

Tietokirjailija Jaakko Heinimäki – jota kokoelman Kirjoittaja-luettelossa ei esitelläkään – arvioi tiedon vallankumousta omakohtaisesti luovan kirjailijan vinkkelistä. Aluksi internet oli hänelle työkalu, mutta vähitellen se on muokannut yhä enemmän hänen tekemistään ja johtanut aivan uusiin aatoksiin. Oikeastaan koko tietokirjailijan tehtävä on alkanut kirkastua hänelle sen myötä: tietokirjailija muuttaa informaatiota tiedoksi ja tekee sen jäsennettävässä muodossa. Nykyisen tietokirjailijan olisi kuitenkin syytä ottaa oppia dokumenttielokuvan ohjaajalta. Sulkakynien aika on ohi.

Samoilla linjoilla on filosofian tohtori Helena Ruuska, joka kirjoittaa oppikirjojen tarpeesta. Oppikirja on yleissivistävän koulun kulmakivi. Oppikirjailija on puolestaan luova kirjailija, jolla on taito muokata, jäsentää ja välittää opetettavaa sisältöä kohderyhmälle. Ruuskan mukaan heille on kyllä tilausta ja tulevaisuutta.

Oman lukunsa muodostaa tekijänoikeuksia koskeva murros, joista Suomen tietokirjailijoiden lakimies Mari Wallgren kirjoittaa. Tekijänoikeuksien toimintaympäristö on muuttunut ja muutos jatkuu. Liberalistisen kvartaalitalouden määrittämä eetos – kaiken vapauttaminen – ei hänen mukaansa kuitenkaan ole tieto- ja oppikirjailijoiden kannalta kannattava, vaan tiettyä osaa kirjallisuudesta joudutaan jatkossakin tukemaan ja kannattelemaan, jos haluamme turvata sivistyskulttuurin pohjan.

Lukemisen kokemukset

Tietokirjan tulevaisuuteen liittyy myös kysymys lukemisesta. Mitä se on? Määritelläänkö jotkut lukemisen kulttuurin piirteet arvokkaammiksi kuin toiset?

Tomi Kiilakoski ja Piia af Ursin kirjoittavat diginatiivien lukemisesta. He ovat haastatelleet yläkouluikäisiä nuoria ja kyselleet heidän lukemisestaan. Artikkelissa tulee mukavalla tavalla nuorten kautta esille lukemisen monimuotoisuus: on erilaisia tapoja lukea. Erilaisia tekstejä luetaan eri tavoin. Nykykulttuurissa surffataan, silmäillään, selaillaan, luetaan rinnakkain. Kirjoittajien johtopäätös on, että kiinnostus digikulttuuriin ei tarkoita printtimedian hylkimistä, mutta passiiviset verkonkäyttäjät tahtovat olla myös laiskoja lukijoita.

Akatemiatutkija Juha Herkman kirjoittaa tutkimushankkeensa ”Uudet lukemisyhteisöt, uudet lukutavat” pohjalta muuttuvasta lukemisesta, jolla hän tarkoittaa oikeastaan laajentuvaa ymmärrystä lukemisesta. Hänen painopisteensä on lukemisen yhteisöllisyydessä. Lukemisen painottuminen yksilön intiimiksi kokemukseksi on hänen mukaansa tuore ilmiö. Lukeminen tukeutuu yksilön lukutaitoon, mutta on pitkälle kehittynyt kulttuurinen käytäntö, jolla on sosiaalinen ja institutionaalinen perusta. Teknisellä lukutaidolla ei pötkitä pitkälle, vaan nykyään on osattava myös genre- ja kontekstilukemisen taidot. Elämme sosiaalista, vuorovaikutteista aikaa.

Entä sitten?

Kirja muuttuvassa tietoympäristössä on hyvinkin lukemisen arvoinen – lukeepa sen sitten sähköisenä versiona tai painotuotteena niin kuin allekirjoittanut, joka mielellään panee opuksen kirjahyllyynsä. Niin tai näin, eri alojen kirjoittajat muodostavat kokoelmassa kiinnostavan kokonaisuuden ja täydentävät mukavasti toisiaan. Kirja onnistuu herättämään paljon kysymyksiä, vaikka artikkeleita olisikin voinut ryhmitellä, jolloin tietyt asiakokonaisuudet hahmottuisivat lukijalle selvemmin.

Ihmettelin, ettei kokoelmaan ole pyydetty mukaan yhtään kirjallisuudentutkijaa, vaikka monia kirjassa käsiteltäviä asioita, kuten kirjan olemusta ja historiallisia muotoja opetetaan kirjallisuustieteen perusopinnoissa. Jäin myös kaipaamaan hienovaraisempaa keskustelua kauno- ja tietokirjallisuuden rajapinnoista. Tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä ei ole niin suurta eroa kuin jotkut kirjoittajat antavat tässä kirjassa ymmärtää. Tietokirjailija ymmärretään nykyään luovaksi tekijäksi, eivätkä hänen tekstissään käyttämät strategiat välttämättä eroa mitenkään fiktiivisessä kirjallisuudessa käytetyistä. Tulevaisuudessakin hyviä ja menestyksekkäitä tietokirjoja tehdään nimenomaan persoonallisella kielellä ja tyylillä, kuten vaikkapa Pirjo Hiidenmaa antaa tietokirjan kieltä tarkastelevassa artikkelissaan ymmärtää.

Kirjallisuudentutkijoilla olisi saattanut olla sanottavaa myös lukemisen kokemuksellisesta puolesta. Lukemisen vaikutuksia on tutkittu ja niistä keskusteltu Suomessakin jo 1980-luvun ”reader response” -vaiheessa. Nykyään affekteista ja emootioista keskustellaan ehkä enemmän luovan kirjoittamisen tutkimuksessa ja kirjallisuusterapiassa, kirjallisuuden ja kirjoittamisen välisillä monitieteisillä tiedonkentillä, joilla on yhteys myös psyko- ja lääketieteisiin.

Muinoin 2000-luvun alussa luin muuten Libanioksen omaelämäkerran ranskalais-kreikkalaisesta käännöseditiosta ottamistani valokopioista, jotka liitätin rei’itettyinä muovikierresidonnalla yhteen kirjan oloiseksi kokonaisuudeksi. Libanioksen aikoinaan kadottama Historiasen sijaan ei ollut paperia. Se oli silti kevyt ja mukava niin kuin hän kirjoittaa. Se olikin uudenlainen, kirjanmuotoinen yhteen sidottu ja kansilla varustettu koodeksikirja eikä hankala käärömuotoinen teos. Kirjaformaatin keventyminen oli niitä harvoja uuden kulttuurin tuomia asioita, joista vanhalla sofistilla ei ollut sanomista.