Tuskinpa lienee toista niin jäyhää hahmoa kansalliskirjallisuudessa kuin Zacharias ”Sakari” Topelius. Sekä lastentarinoilla että sukupolvesta toiseen kiertäneellä Maamme-kirjalla (1875) Topelius vakiinnutti maineensa kristillisiä arvoja saarnaavana kansanvalistajana. Viime vuonna vietettiin koko kansan satusedäksi tituleeratun kirjailijan 200-vuotisjuhlia, mutta vähänpä nekään päivittivät taiteilijakuvaa.

Topeliuksen pitkään ja työteliääseen uraan mahtuu kuitenkin tekstejä, jotka toivat kotimaiseen kaunokirjallisuuteen uusia aihelmia ja antoivat varhaisen mallin niin historiallisen kuin goottilaisen kauhufiktion tekijöille. Uskonnollisesta maailmankatsomuksestaan huolimatta Topelius seurasi tarkasti ulkomaisia tiedeuutisia. Eikä Topelius tyytynyt myöskään historian opetuksiin. Topeliusta leikkisänä futuristina esitellessään on tutkija Jari Koponen muistuttanut kirjailijan poimineen ideoita esimerkiksi aikansa tulevaisuuskuvitelmista, etenkin Hans Christian Andersenilta ja ystävältään Gustav Meliniltä. Kaksinainen asenne historiaan ihmiskunnan ja kansojen kehityksenä näkyy kaikissa Topeliuksen kirjoituksissa. Toisaalta hän korosti kansallisen historian merkitystä oman aikansa suomalaisille, toisaalta kuvasi ivallisestikin rationalismin voittokulusta jälkeenjääneitä aikalaisiaan.

Kaksinainen asenne historiaan käy parhaiten esille Topeliuksen nuoruudenkirjoituksista, joihin uusi suomennoskokoelma Viikingin hauta voitaneen laskea. Kokoelman kahdeksan novellia on valittu Helsingfors Tidnigar -lehdestä vuosilta 1842–1850, hädin tuskin kolmekymppisen lehtimiehen viihdyttävistä jutelmista. Kyseessä on jo kolmas Faros-kustantamon julkaisema kokoelma muistelmiin ja kauhuaiheisiin keskittyviä novelleja Topeliukselta.

Varhaisten lehtinovellien ensisijainen kiinnostavuus ei ole niissä sanataiteena, vaan siinä, miten Topelius käyttää säätynormeja ja -konflikteja juonen aineksena. Sen ohella novellit ovat myös konvehtimaisia herkkuja jokaiselle, joka nauttii vanhahtavasta korukielestä. Novelli omana taidemuotonaan teki 1840-luvulla vasta tuloaan Suomeen, joten rakenteen jäljitteleminen kansantarinoista ja kaskun kaltaisista muistelmista oli sikälikin väistämätöntä.

Viikingin hauta -kokoelmassa poikkeuksen tekee kirjan niminovelli, nelikymmensivuinen ”puolittain todenperäinen kertomus”. Jaaritteleva ja tilannekomiikkaan kompasteleva novelli on ilmeisesti valittu mukaan siksi, että se parhaiten edustaa Topeliuksen tapaa kasata historian kerroksia tarinaansa. Porkkalanniemen kylkeen sijoittuvassa tarinassa maisemaa värittävät sekä viikinkiajan legendat että rannikon oma muistelmaperinne salakuljettajista.

Erikoisinta Topeliuksen tyylittelyssä on romantisoivan kauhuaineksen paisuttelu, joka sitten tarinan lopulla katkaistaan hassuttelevan koomisella selityksellä. Topeliuksen on kerrottu hävinneen voittonsa seurapiirin kirjoituskilpailussa juuri tämän tilannekomiikkaa ja parodiaa suosivan maneerinsa vuoksi. Kilpailevalta lehdeltä (viipurilainen Kanawa) hän sai niin pilkallisia kommentteja, että jätti tyystin kauhukomiikkansa keskittyäkseen historiallisiin fiktioon.

Ajankohdan kartanogotiikkaan perehtyneen Jukka Sarjalan mukaan Topelius oli niin keskeinen kirjoittaja Helsingfors Tidnigar -lehdelle, että hänen palkkansa perustui provisioon levikistä. Lehtinovelleihinsa hän kuitenkin suhtautui vähättelevästi. Siksikään ei ole ihme, että tyyliainekset sekoittuivat vallattomasti. Sarjala toteaa tiivistäen, että niistä

”on joskus vaikea arvioida, onko kyse rikoskuvauksesta, huumorilla höystetystä seikkailukertomuksesta, mysteeritarinasta vai rahvaan uskomuksia kuvittavasta kummittelukertomuksesta.”

Mutta tunnelmien ja tyylien vinkeä vaihtelu mitä ilmeisimmin miellytti suurta yleisöä.

Juttuformaatit ruotsalaisesta lehdistöstä

Sarjala on niin ikään kiinnittänyt huomion siihen, että Topelius seurasi ruotsalaisen lehdistön uusia juttuformaatteja. Ruotsissa olivat 1820-luvulta alkaen olleet suosittuja tositapahtumiin perustuvat rikosselostukset. Myös Topeliuksen anekdooteilta vaikuttavissa jännitystarinoissa voisi nähdä idullaan rikosmysteerejä, joita aikansa poliittistenkaan olojen takia ei voinut kehitellä keskustelua herättävän realismin suuntaan. Kiehtovaa on silti ajatella, että toisenlaisessa ilmapiirissä Topeliuksesta olisi tullut ensimmäinen dekkaristimme…

Varhaisesta kotimaisesta gotiikasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua muidenkin pienkustantajien (Nysalor, Helmivyö) tuoreisiin kokoelmiin sekä tietysti Faroksen edeltäviin Topelius-julkaisuihin, joista (Morsian ja muita kauhunovelleja, 2013) löytyy mm. Sarjalan mainio johdatus Helsingfors Tidnigar -novelleihin.

Faroksen kokoelmat ovat syntyneet suomentaja Eeva-Liisa Nyqvistin vetämillä käännöskursseilla. Novellien kieliasu on niin yhtenäinen, että kirjoja voi hyvin lukea yhden tekijätahon vahvana näkemyksenä siitä, miten Topeliuksen kielestä saadaan elävää nykysuomea. SLS:n suurprojekti Topeliuksen koko tuotannon verkkojulkaisuksi näkyy sekin jatkuvan vielä vuoteen 2022 saakka.