Juhani Suomen teos itsenäisen Suomen turvallisuuspolitiikan alkutaipaleesta, ensimmäisen maailmansodan päätöskuukausista K. J. Ståhlbergin presidenttikauden loppuun, on kattava esitys aikakauden ulko- ja sotilaspolitiikan ailahtelusta. Teoksesta piirtyy kuva tietynlaisesta villin lännen asetelmasta, jossa yksittäiset toimijat, etupäässä ulkoministerit ja joissain tapauksissa jopa yksittäiset lähettiläät, pyrkivät häikäilemättä vaikuttamaan valtion ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Esimerkiksi harvat lähettiläät edes pyrkivät objektiivisuuteen raporteissaan. Sen sijaan sympatiat ja antipatiat tuuletettiin avoimesti, pyrkimyksenä ohjailla hallituksen ulkopolitiikkaa asemapaikasta käsin.

Juhani Suomi kuvaa kuinka vastaitsenäistynyt Suomi jo tunnetulla tavalla alistui, vuoden 1918 saksalaissuuntauksen seurauksena, Saksan ohjailemaksi vasallivaltioksi. Tämän jälkeen, Saksan luhistumisen ja maailmansodan päättymisen myötä, Suomi puolestaan alistui länsivaltojen, etunenässä Iso-Britannian, ohjailuun. 1920-luvun käänteessä, reunavaltiosuuntauksen aikana, Suomi puolestaan joutui Puolan tuvallisuuspoliittisten intressien välikapulaksi. Lopulta tekijä kuvaa kuinka turvallisuuspolitiikka 1920-luvun puolivälissä pirstoutui entisestään, joidenkin kannattaessa liittoutumista Ruotsin kanssa, toisten haikaillessa aiempien saksalais-, länsivalta- tai reunavaltiosuuntausten perään.

Ailahtelevan turvallisuuspolitiikan syynä näyttäytyy poliittisen kentän pirstaleisuus itsenäistymisen jälkeisinä vuosina. Aikakautta leimasi ennen kaikkea valtakamppailu kahden valtiopäämiehen ja heidän ympärille ryhmittyvien voimien välillä. Tasavaltalaiset, suomenkielenmieliset ja liberaali oikeisto ryhmittyivät ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin ympärille ja entiset monarkistit, konservatiivinen oikeisto ja ruotsinkieliset suurimmaksi osaksi Gustaf Mannerheimin ympärille.

Etenkin Mannerheimilaisten poliittisten intressien takia valtakamppailua käytiin näyttävästi juuri turvallisuuspolitiikan areenalla, eikä kamppailu suinkaan päättynyt kesän 1919 presidentinvaaleihin. Koska Ståhlberg oli pitkälti turvallisuuspoliittisista kysymyksistä etääntynyt presidentti, loi se auktoriteettityhjiön, jota eri turvallisuuspoliittiset vaikuttajat mielellään täyttivät. Ståhlbergin luottomiehen ulkoministeri Rudolf Holstin rinnalle Juhani Suomi nostaa esimerkiksi teoksen sivuilla usein vilisevän Holstin pitkäaikaisen antagonistin, Pariisin-lähettilään ja Holstin edeltäjän sekä seuraajan ulkoministerinpallilla Carl Enckellin, jonka sympatiat olivat Mannerheimilaisessa leirissä. Enckell pyrki Pariisista käsin vaalimaan Mannerheimin valtionhoitajakauden turvallisuuspolitiikan jatkosta ja vastusti esimiehensä Ritarikadulla ajamaa ulkopolitiikkaa.

Kotimaisten toimijoiden lisäksi Juhani Suomi nostaa esiin aikakauden myrskyisän suurvaltapolitiikan ensimmäisen maailmansodan ja sen lopettaneen Versaillesin rauhansopimuksen leimaamassa maailmassa, jossa Suomi, tekijän sanoin heittelehti, ”kuin lastu laineilla” eri suurvaltojen sylien välillä. Kirjan otsikkoonkin nostettu kuvaus laineilla heittelehtivästä lastusta vie ajatukset väistämättä menneiden vuosien ajopuuteoriaan, omaa toimijuutta vailla olevasta Suomesta, joka joutuu sopeutumaan asemaansa suurvaltapelien šakkinappulana. Vertauskuva tuntuu kuitenkin olevan ristiriidassa Juhani Suomen alleviivaamien aktiivisten kotimaisten vaikuttamispyrkimysten kanssa. Pikemminkin teosta luettaessa tulee mieleen, että Suomea heitettiin suurvaltasylistä toiseen, ei suurvaltojen, vaan suomalaisten turvallisuuspoliittisten vaikuttajien toimesta.

Rohkeita tulkintoja

Turvallisuuspolitiikalla, jota ei kirjassa määritellä, ymmärretään yleisesti tarkoittavan valtion ulkopoliittiset ja sotilaalliset tavoitteet, joiden päämääränä on ulkoisen turvallisuuden takaaminen. Kirjassa näistä viimeksi mainittu, sotilaallinen aspekti, jää huomattavasti vähemmälle huomiolle ja estradin täyttävät diplomaatit ja ulkoministerit. Tekijä antaa kyllä runsaasti tilaa aktivistipiirien sotilaallisin keinoin vahvistamiin pyrkimyksiin horjuttaa Neuvosto-Venäjää, mutta niin kutsuttu virallinen maanpuolustuspolitiikka jää huomattavasti pienemmälle huomiolle.

Epäsuhteeseen on saattanut vaikuttaa se, että kirja nojautuu, kuten tekijä myös itse nostaa esiin esipuheessansa, pitkälti aikaisempaan tutkimukseen ja tekijän aikaisempiin arkistotutkimuksiin. Lähdepohjana on ensisijaisesti käytetty Suomen lähettiläiden poliittisia raportteja ja aikakauden toimijoiden kirjoittamia muistelmia. Lukijassa herää myös kysymys olisiko kirjan johtopäätökset tai sisältö poikennut merkittävästi käsillä olevasta esityksestä, jos viitekehykseksi olisi valittu perinteinen ja jo runsaasti tutkittu ”itsenäisen Suomen ulkopolitiikan alkutaival”. Toisaalta silloin kirjaa ei olisi voinut markkinoida ensimmäisenä kokonaisesityksenä Suomen turvallisuuspolitiikan historian alusta.

Lähdepohjan takia varsinaista uutta tietoa ei juurikaan ole tarjolla. Kirjan uutuusarvo piilee pikemminkin paketoinnissa. Juhani Suomi tarjoaa lukijalle varsin rohkeita tulkintoja turvallisuuspolitiikasta vuosina 1918–1925. Räikein näistä on keväästä 1919 aloitetun ulkopoliittisen länsivaltasuuntauksen rinnastaminen toisen maailmansodanjälkeisiin suomettuneisuuden vuosiin. Suomi väittää, että maan turvallisuuspoliittinen johto, englantilaismielisen Holstin johdolla, olivat saksalaissuuntauksen väistyttyä rähmällään länsivaltoihin, kuin Neuvostoliittoon konsanaan 1940-luvun lopussa.

Vertaus kuitenkin ontuu siinä määrin, että länsivalloilla oli vain vähän kiinnostusta ja valtaa ohjailla Suomen ulkopolitiikkaa – varsinkin verrattaessa valvontakomission aikaiseen painostukseen. Aiheellista on myös kysyä olisiko muita vaihtoehtoja todella ollut tarjolla siinä tilanteessa, jossa Suomi löysi itsensä ensimmäisen maailmansodan hävinneiden valtojen puolelta. Koska Suomen itsenäisyyskin vasta lopullisesti vahvistui Versaillesin rauhankonferenssin myötä, olisi länsiliittoutuneisiin välinpitämätön suhtautuminen voinut saada varsin dramaattiset seuraukset ja tuleva kirja itsenäisen Suomen turvallisuuspolitiikan historiasta olisi voinut olla varsin lyhyt.

Kriittisen arvion saa kirjassa myös myöhempi, niin ikään Holstin ajama, reunavaltiosuuntaus, jossa turvallispoliittista tukea pyrittiin hakemaan Baltian maista ja Puolasta. Tekijän näkemys siitä, että Suomen olisi pitänyt pyrkiä aitoon puolueettomuuteen maailmansotienvälisenä aikana (ja sen jälkeen) ei jää lukijalle epäselväksi. Reunavaltiosuuntausta käsitellessä Juhani Suomi kuitenkin ansiokkaasti kuvaa, kuinka reunavaltiosuuntauksen eräänlainen kevytversio jatkui vielä Rudolf Holstin eron jälkeen vuonna 1922, muun muassa ulkoministeri Enckellin ajamana. Reunavaltiopolitiikan ja reunavaltioyhteistyön jatkuminen vielä pahamaineisen Varsovan sopimuksen raukeamisen jälkeen on usein aikaisemmissa yleisesityksissä jäänyt pimentoon. Nimenomaan Puolaan tukeutuvaa turvallisuuspolitiikkaa ajoi myös Holstille antagonistinen konservatiivinen oikeisto 1920-luvun puolivälissä, mikä on myös raikas huomio.

”VENÄJÄ, VENÄJÄ JA VENÄJÄ”

Kirjan ehdottomiin ansoihin kuuluu Neuvosto-Venäjä -kysymyksen (vuodesta 1922 Neuvostoliitto) liittäminen keskeisesti Suomen turvallisuuspolitiikkaan vuosina 1918–1925. Juhani Suomi maalaa kuvan pettyneestä valkoisesta Suomesta, jolle itsenäistynyt valtio ei vastannutkaan sitä luvattua Suur-Suomea, minkä puolesta oltiin kamppailtu. Tämä ruokki pitkälle 1920-luvulle ulottunutta aktiivista Suur-Suomi-politiikan ajamista, jota vahvisti yleiseurooppalainen käsitys Neuvosto-Venäjän heikkoustilasta.

Juhani Suomen tulkinta on, että samanaikaisesti lietsottu kommunisminpelko oli pitkälti savuverho, jolla peiteltiin tavoitteita horjuttaa savijaloilla seisova jättiläinen. Bolševisminvastaisuudessa yhdistyivät muuten riitaisat heimoaatteen omaksuneet, jääkäriliikkeen perilliset aktivistipiirit ja Mannerheimin kaltaiset entisen keisarillisen armeijan upseerit, vaikka menetelmistä päämäärän saavuttamiseen saatettiinkin olla erimieltä. Siinä missä edellä mainitut halusivat nähdä Suomen mieluiten yksin valtaavan Itä-Karjalan, jota aktiivisesti edesautettiin rajakahakoita tukien ja masinoiden, pyrkivät jälkimmäiset saamaan länsiliittoutuneiden tukea interventiosuunnitelmilleen, samalla altistaen ulkopolitiikan näiden suurvaltojen ohjaukseen. Yhtenäistä koko tutkitun aikakauden ailahtelevalle turvallisuuspolitiikalle oli, että kahdenvälisiin ratkaisuihin itänaapurin kanssa ei pyritty, eikä 1920 solmittu Tarton rauhakaan lopettanut rajakahakoita Karjalassa.

Huomattavasti pienemmälle huomiolle kirjassa jää kysymys Ahvenanmaasta, joka tuli vaikuttamaan kriittisesti suhteisiin Ruotsiin ja lisäämään kierroksia arastavaan kielitaisteluun. Myös Kansainliiton merkityksestä Suomen turvallisuuspolitiikalle olisi toivonut syvällisempää analyysia, varsinkin kun Juhani Suomi aikaisempaa tutkimusta myötäillen määrittelee liiton 1920-luvun alussa ennen kaikkea Neuvostovastaiseksi ensimmäisen maailmansodan voittajavaltojen ohjauksessa olevaksi turvallisuuspoliittiseksi projektiksi, jonka päämääränä oli status quon ylläpitäminen. Siinä missä Venäjä-kysymys ja Suur-Suomi suunnitelmat esitetään kiinteänä osana turvallispoliittisia pyrkimyksiä, jää myös Ahvenanmaa-kysymyksen ja Kansainliiton käsittely jokseenkin irtonaisiksi osiksi.

Kuin lastu laineilla on paksu teos ja tekijän pyrkimyksenä on selvästi ollut luoda turvallisuuspolitiikan historian perusteos, josta ei juurikaan ole karsittu pois turvallisuuspolitiikalle keskeisiä kysymyksiä. Ajoittain tekijä kuitenkin harhautuu turhan pitkille sisäpoliittisille pohjustuksille, joiden karsiminen olisi voinut tuoda fokusta teokseen. Koska kyseessä on perusteoksen asemaan pyrkivä kirja olisi viiteväli mielellään myös saanut olla tiiviimpi ja yksityiskohtaisempi. Nyt lukijalle jää välillä hieman epäselväksi mihin tarkalleen tekijä viittaa, koska viiteväli on usein useita kappaleita pitkä. Lukijaa olisi myös ilahduttanut henkilöhakemisto, joka olisi nopeuttanut palaamista kiinnostaviin henkilöihin liittyviin kysymyksiin jälkeenpäin.

Juhani Suomen uutuuskirja tarjoaa turvallisuus- ja ulkopolitiikan historiasta kiinnostuneille tutkijoille ja laajalle yleisölle helposti lähestyttävän ja lukukokemuksena miellyttävän esityksen kiinnostavasta ajanjaksosta. Teoksen keskeiset saavutukset ovat moninaisten turvallisuuspoliittisten toimijoiden samanaikaisen toiminnan ja turvallisuuspoliittisten vaihtoehtojen esilletuominen, päällekkäisenä ja jatkuvana kilpailuna sekä Venäjä-kysymyksen ja Suur-Suomi haaveiden kytkeminen oleellisiksi osiksi maan turvallisuuspolitiikkaa. Juhani Suomi on ilmoittanut tarkoituksensa jatkaa teosta toisella osalla, joka ulottuisi ”pitkälle 1930-luvulle”. Tietyin varauksin voi, ensimmäisen osan luettuaan, toista osaa jäädä odottamaan.