Kun moderni kilpaurheilu oli vielä kapaloissaan, virolaiset painijat herättivät ihastusta Helsingissä Siltasaaren sirkuksessa ja muissa painipaikoissa. Heikki Roiko-Jokela nimeää kirjauutuudessaan Urheilu yhdistää kansoja kaksi virolaistähteä Georg Lurichin ja Georg Hackenschmidtin, mutta virolaisia voimamiehiä oli muitakin. Pitkälti virolaispainijoiden ansiosta painikilpailuista tuli vuosisadan vaihteessa suuri vetonaula Helsingissä.

Virolaisten paini- ja voimailuperinteet saivat hienoa jatkoa, kun Martin Klein voitti kreikkalais-roomalaisessa painissa hopeaa Tukholman olympialaisissa 1912. Klein voitti peräti 11 tuntia 40 minuuttia kestäneessä maratonottelussa Alfred Asikaisen. Martin ja Alfred olivat tavallaan samassa tilanteessa ja kuitenkin samaan aikaan täysin eri tilanteessa. Suomi ja Viro kuuluivat Venäjän keisarin hallitsemiin alueisiin, mutta autonomisessa asemassa ollut Suomen suuriruhtinaskunta osallistui olympiakisoihin ”olympiakansakuntana”, jolla oli oma kansallinen olympiakomitea. Virolainen Klein joutui puolestaan edustamaan Venäjää.

Harmittavasti kirjoittaja sivuuttaa nämä ja muut varhaisvaiheet kovin nopeasti, vaikka mielestäni ne muodostavat ainutlaatuisen lujan perustan Suomen ja Viron myöhemmille urheilusuhteille ja kanssakäymiselle. Toisaalta kirja on rajattu niin, että varhaisin teksti käsittelee maiden itsenäistymisen jälkeistä aikaa.

Neljä artikkelia

Kirja rakentuu neljästä artikkelista, siis neljästä pääluvusta: 1. Veljeskansat kilpasilla, jossa käsitellään maiden urheilusuhteita sotien välisenä aikana, 2. Urheilu on kulttuuria, jossa on keskeisenä on Urho Kekkosen rooli heimokansan henkisenä tukijana ja sillanrakentajana, 3. Punaisen värin alla, jossa käsitellään lähinnä Työväen Urheiluliiton ja Eestin Kalevin välistä yhteistyötä sotien jälkeisinä vuosina sekä 4. Imperiumin romahduksesta itsenäisyyteen, jossa kerrotaan Suomen Valtakunnan Urheiluliiton suhteista Neuvosto-Viroon 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Kirjan lopussa on lisäksi kokoava päätösluku, jonka merkitystä lukija jää pohtimaan. Siinä lähinnä tiivistetään se, mitä edellä on jo kerrottu. Kenties rakenneratkaisusta, artikkelimaisuudesta, johtuu, että välillä tuntuu kuin olisi lukenut saman asian jo aikaisemmin.

Ensimmäisessä artikkelissa kuvataan Suomen ja Viron lähentymistä monien eri lajien maaotteluiden kautta. Maaottelut nousivat suureen rooliin sotien välisenä aikana muun muassa sen vuoksi, että Viro näyttäytyi mukavana lähiulkomaana, jonne matkustaminen oli taloudelliset realiteetit huomioiden mahdollista. Ensimmäinen maiden välinen jalkapallomaaottelu pelattiin vuonna 1922. Seuraavana vuonna pelattiin ensimmäinen jääpallomaaottelu, ja ensimmäinen nyrkkeilyottelu iskettiin vuonna 1926. Pesäpallon ensimmäinen maaottelu pelattiin vuonna 1932 ja jääkiekossa maat kohtasivat ensimmäisen kerran vuonna 1937.

Vaikka kirjoittajan kuvaus maiden välisestä maaottelutoiminnasta on varsin kattavaa, kaksi suurta arvokilpailua olisi mielestäni pitänyt nostaa mukaan tarkasteluun. Viron kivääriampujat nousivat maailman parhaimmistoon 1930-luvulla. Niinpä Helsingissä vuonna 1937 järjestetyt ampumaurheilun maailmanmestaruuskilpailut olivat virolaisten ampujien suurta juhlaa. Sen olisi voinut mainita edes lyhyesti.

Toisen tapahtuman jääminen pois suomalaisesta urheiluhistoriallisesta kirjasta on enemmän makuasia. Suomi osallistui ensimmäisen kerran koripallon EM-kisoihin Liettuassa vuonna 1939. Viro ja Suomi pelasivat niissä kisoissa ensimmäisen kerran vastakkain. Viro kirjasi voiton numeroin 91–1. Tuskin tarvitsee lisätä, että Suomen joukkue ei voittanut kisoissa yhtään ottelua.

Työväen Urheiluliiton näkökulma

Roiko-Jokela on tutkinut Suomen ja Viron suhteita opinnäytetyöstään ja väitöskirjastaan lähtien. Lisäksi hän on Suomen urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtajana rakentanut Viroon hyvät henkilökohtaiset suhteet. Hän tuntee maiden historian poikkeuksellisen hyvin. Urho Kekkosen Viro-yhteydet kirjoittaja kertaa rutiinilla, sillä tätä aihetta hän on ennenkin käsitellyt. Lukijalle tulee hyvin selväksi, että eteläisellä heimokansalla oli suuri merkitys Kekkoselle jo ennen presidenttikauden alkamista.

Kirjan kenties parasta antia on kuvaus Työväen Urheiluliiton eli TUL:n urheilusuhteiden rakentamisesta Neuvosto-Viroon. TUL oli pattitilanteessa. Se tarvitsi kansainvälistä toimintaa täyttääkseen suuren valtionapunsa edellyttämät kriteerit. Toisaalta suhteet kansainvälisiin urheilujärjestöihin rakentuivat Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (nykyisin Suomen Valtakunnan Urheiluliitto) eli SVUL:n lajiliittojen kautta. Tässä tilanteessa kontaktit Viroon, lähinnä TUL:n ja Eestin Kalevin välillä, olivat TUL:lle suorastaan kullanarvoisia. Kirjoittaja on saanut aiheesta tietoja Pekka Hurmeelta, joka toimi pitkään TUL-lehden päätoimittajana.

Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton näkökulma

Roiko-Jokela on päässyt Urheilumuseon arkistossa ensimmäisenä tutkijana perehtymään SVUL:n kansainvälisen toiminnan paperijäämistöön eli vielä osin luokittelemattomaankin arkistoaineistoon. Luvussa kerrotaan, kuinka SVUL rakensi suhteitaan Viroon vain vähän ennen suurta kaksoisromahdusta. Ensin romahti Neuvostoliitto, ja kirjoittaja olisi voinut kyllä mainita, että pian sen perään romahti SVUL. Toisaalta näillä kahdella romahduksella ei, luultavasti, ole muuta tekemistä toistensa kanssa kuin ajallinen läheisyys. Aihetta käsittelevään lukuun kirjoittaja on haastatellut SVUL:n yhteyspäällikkönä toimineita Kerstin Ekmania (nyk. Ehnholm) ja Kalevi Suorttia.

SVUL:n urheilujohto seurasi tarkasti, joskin matalalla profiililla, Viron itsenäistymiskehitystä. Se sai toimintaohjeita ulkoministeriöstä, sillä Suomessa jännitettiin kovasti, milloin tulee Neuvostoliiton vastaisku. Sitä ei koskaan tullut. Kun Viro itsenäistyi elokuussa 1991, SVUL ja Eestin Urheilun Keskusjärjestö olivat olleet jo puoli vuotta sopimussuhteessa.

Diplomaattisuhteet solmittiin mielenkiintoisella tavalla. Suomen poliittinen johto ilmoitti vain palauttavansa vuosina 1920 ja 1921 solmimansa diplomaattisuhteet Baltian maiden kanssa. Kun maat oli liitetty Neuvostoliittoon vuonna 1939, Stalin ei kaivannut Suomelta hyväksyntää. Kirjan otsikko on monin tavoin osuva: urheilu yhdistää kansoja.