Antti Salo on helsinkiläinen filosofointiin taipuvainen, kirjallisuutensa lukenut teologian maisteri. Lieneekö oppitausta vienyt hänet supranormaalien pariin, vai onko kyse enemminkin halusta selittää itselle ja muille, mitä sellainen on, jota oikeastaan ei ole, vaikka onkin. Salo keskittyy haamuihin, joita myös aaveiksi kutsutaan. Päälähteenä hänellä ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston laajat yliluonnollisten kohtaamisten uskomustarinat, kummituskirjallisuus ja myös kummituksia kohdanneiden henkilöiden omakohtaiset memoraatit. Hän on myös käynyt tutustumassa moniin paikkoihin, joissa kummitukset eri syistä ovat esiintyneet ja esiintyvät vieläkin.

Aluksi Salo esittää itselleen kysymyksen: mitä uskoa? Mistä kertovat meille ne, jotka kolistelevat portaikoissa tai seisovat autiotalon ikkunassa milloin valkeina neitoina milloin harmaina herroina. Mitä odottavat nuo synkät ja läpikuultavat, jotka istuvat yöllä pihakeinussa, sopottavat omiaan metsätiellä yllään hunnut tai sarkavaatteet, olemuksessaan olemattomuus? Miksi pelkäämme aaveita, tahtovatko ne pahaa? Kuuluvatko ne ihmisiin vai luontokappaleisiin. Ja mihin me oikeastaan uskomme, minkälaiseen maailmaan, jos uskomme kummituksiin?

Ja tietenkin se ratkaisematon kysymys, josta uskonnon ja uskomisen tutkijat aina vakavastikin keskustelevat. Uskommeko vai tiedämmekö. Uskommeko yliluonnollisiin vai tiedämmekö vaikkapa omasta kokemuksestamme, että ne ovat olemassa. Ainakaan et voi sanoa, että ”tiedän kummituksia olevan olemassa, mutta en usko, että niitä on”. Sen sijaan saatat uskoa kummituksia olevan, mutta et tiedä sitä varmasti.

Aaveet, haamut ja muut

Lähtökohtana Salolle on, että kummitus, aave, on ruumiittomana näyttäytyvä ihmisen kaltainen olio, jonka tavallisesti on ajateltu vastaavan vainajan tai ehkä tuntemattoman olennon ”henkeä” eli ”sielua”. Näin kertoo mytologian sanakirja. Kummitus on siis aiemmin eläneen ja sittemmin kuolleen ihmisen elonmerkkejä osoittava, aistein havaittava ilmentymä. Mutta onko se ”henki”, onko se ”sielu”? Ensinnäkin henki ei ole ainetta, eikä se merkitse arkikielen ryhmähenkeä, taiteluhenkeä tai Pyhää henkeä. Nekään eivät ole ainetta, mutta aave on henki, jolla on kyky sijaita jossain tai monessakin paikassa, se on aineeton, mikä on paradoksi, koska se voidaan havaita ihmisen aisteilla, sillä vain ainetta voimme havainnoida.

Kummituksia eivät ole monet sellaiset ilmiöt, joita yleensä sanotaan kumituksiksi. Poltergeist eli räyhähenki ei ole aave, vaikka se liikutteleekin esineitä, ääntelee ja vastaapa kysymyksiinkin. Mutta se ei ole kenenkään ihmisen toinen olemus, se vain on. Kummitus ei myöskään ole 1970-luvulla ja aiemminkin kansanperinteessä tunnettu mustapukuinen liftari, joka tulee kyytiin ja sitten äkkiä katoaa. Ei myöskään tytön kotimatkallaan tapaama ja saattajaksi tunkeutuva vieras, jolta lopulta näkyy manttelin alta pukinsorkka. Etiäinenkään ei ole aave, sillä se vain ennustaa ihmisen saapuvan etukäteen, ikään kuin ilmoittamaan tulemisestaan. Lapissa sanotaan, että vain vahvaverisillä on etiäinen ja niitä tosiaan on nähty ja kuultu.

Monessa kulttuurissa, myös meillä tiedetään vainajan saapuvan kuolemansa jälkeen asioimaan läheistensä luo, hyvästelemään tai korjaaman virheensä. Kun kohtaaminen on ohi, ovat myös vierailut ohi. Nämä ovat levottomia vainajia, jotka saadaan myös karkotettua tai lepytettyä, mutta eivät ole pysyviä aaveita. Ja usein ne ovat läheisen poismenon aiheuttamia tunnekuvia.

Ja tokihan tunnetaan tapauksia, jossa hautausmaan ohi kulkeva manaa tai kiroaa tai pyytää vainajia avukseen nostamaan kaatunutta rekeä. Ja sieltähän nämä nousevat. Norjassa tunnetaan laajalti tarinatyyppi, jossa laiturilla juopottelevia tulevat meriraukat, draugenit, hukkuneet merenkävijät, rankaisemaan synninteosta, laiturilla istujat pakenevat ja pyytävät apua hautausmaan vainajilta. Nämä nousevat ja käyvät kirstunlautoineen raukkojen kimppuun. Tai maahan haudatut äpärät, lapsivainajat, jotka ilmestyvät parkumaan haudalleen joka seitsemäs vuosi ja saattavat hyökätä äitinsä kimppuun ja raadella tämän rinnat. Nämä ovat varoitustarinoita, jotka kertovat huonon elämän vaaroista.

Ja tiedetään toki kaikki ne kokemukset, joissa on nähty valopallo tai varjoihminen – usein trikkikuva, tai meedioiden kautta on saatu muka yhteys tuonpuoleiseen. Näissä kokija itse aiheuttaa kokemisensa. Ja keskustellaanpa siitäkin, ovatko keijukaiset henkiä ja menninkäiset vainajaolentoja. Joku on yhdistänyt maahisetkin aaveisiin, vaikka nämä ovat tosiasiassa maan alla eläviä Eevan aikoinaan sinne kätkemänsä lastensa jälkeläisiä. Eivätkä zombit ole haamuja vaan eläviä kuolleita.

Esiintyvät haamut

Salo marssittaa eteemme monia vieläkin tunnettuja useimmiten linnoissa ja kartanoissa esiintyviä valkeita tai harmaita rouvia, entisiä isäntiä ja kartanonherroja, onnettomia impiä ja menehtyneitä sulhoja. Näissä on useimmiten takana onneton rakkaus tai muu kohtalo, joka jää vaivaamaan vainajaa – joskus saattaa tällainen aave olla fakelorea, keksittyä perinnettä, kuten Tampereella Haiharan Sininen neito.

Haamu on toki inhimillinen olento, se on ihminen, mutta samalla ei missään tapauksessa ihminen. Kummitus on lakannut olemasta ihminen, ruvennut joksikin muuksi. Kummitus on vapautunut maallisista tarpeista, mutta silti kiinnittynyt aineelliseen ympäristöön, jossa ennen eli. On kuitenkin aaveita, joilla on esimerkiksi seksuaalisia tarpeita, näistäkin on esimerkkejä.

Saako kummitus jonkinlaista henkistä tyydytystä siitä, että kummittelee? Ja voiko tällaisen tarpeen tyydyttäminen olla kummittelun yksi syy. Vai voisiko olla niin, että kummitukset ovatkin hyvän puolella pahaa vastaan – nehän saattavat esiintyä moralisteina. Tai saavat palkkansa kuoleman jälkeen mahdollisuutena kummitella, koska kummittelu onkin miellyttävää puuhaa. Olihan Mathilda Wrede elämässään hyvyyden perikuva, mutta silti hän kulkee Anjalan hautausmaalla, missä hänellä on viimeinen lepopaikka sukuhaudassa.

Aaveet eivät todellakaan tule kertomaan, miksi he kummittelevat. Voimme vain olettaa kummittelijan elämänkirjoa tarkastellessa, mikä hänet saa kummittelemaan. Voisiko olla mahdollista ystävystyä kummituksen kanssa ja kuulla hänen kummittelumotiivinsa? Voisiko olla mahdollista avata keskustelu aaveen kanssa, vastaisiko tämä haastattelupyyntöön? Voisiko olla niin, että kummituksilla on jokin määrätty tehtävä, jonka suoritettuaan he pääsisivät ikilepoon? Mutta kuka tuon tehtävän olisi antanut? Onko olemassa aaveiden valtias?

Mitä uskon

Salo siirtyy hiljalleen koulutuksensa mukaisiin teologisiin syvällisiin pohdiskeluihin uskon, kansanuskon ja tietämisen suhteista ja syventää ajatteluaan myös sielun olemukseen. Varmaankaan hän ei ole viimeinen teologi, joka yrittää selvittää sielun, tuon uskonnollisen käsityksen olemusta. Onko sielu jotain, jossa sijaitsee ihmisen muisti, äly, tiedot, tahdot, tunteet ja ylipäätään kaikki, mitä päässämme liikkuu? Ajattelemmeko, että tämä sama on tallella kummituksessa? Vai onko niin, että hautaan on jäänyt monimutkaisimmat asiat ja aaveen elämässä on vain aika yksinkertaisia asioita. Voisiko tuo ihmisen varjo-olento olla sielu?

Salo hakee sieluselitystä antiikista, Uudesta testamentista ja kirkon sielukäsityksistä yleensäkin ja lopulta taipuu jungilaiseen ajatukseen piilotajunnasta. Olisiko tuolta haettavissa sielua ja sitä kautta myös sielun ja aaveilun välistä suhdetta? Jos ihmisen koostumus on mielen ja kehon, sielun ja ruumiin yhdistelmä, voisiko meissä olla vielä jotain muutakin? Ehkä on jotain kolmatta, joka kehon ja mielen kanssa tekee ihmisen, jotain, joka ei ole henkeä eikä ainetta, ja jota meidän siksi on vaikea käsittää. Voisiko tuo joku kolmas tekijä olla se, joka ihmisen menehdyttyä näkyy kummituksena? Onko itse asiassa kummitusolemus se, johon ihminen pyrkii, vai johtuuko kummitukseksi tuleminen jostain sellaisesta, joka on mennyt vikaan eikä meistä tulekaan tavallista vainajaa?

Lopulta päästään siihen, mistä aikoinaan koulupoikina Lappeenrannan lyseossa kaikkitietävästi keskusteltiin. Jospa keskellämme onkin toinen maailma, toisen värähtelytaajuuden omaava elämä, jota vain sattumoisin värähtelytaajuuksien kohdatessa pääsemme kokemaan.

Salon loppupäätelmä on kuitenkin, että

sielun, kummituksen, ajan, aineen, hengen ja mielen arvoitukseen ei löydy yhtä ja ainoaa vastausta. Mutta mitäpä siitä, löytyy ainakin monta hyvää vaihtoehtoa. Tiukkaa rajanvetoa ei tarvitse tehdä ja kenties on parasta, että otamme asian rennosti. Kummitustenkaan takia ei ole syytä sekoittaa ajatuksiaan. Maailmanjärjestyksen kysymyksiä on hyvä puntaroida, mutta mitä tahansa maailmasta mietimmekin, yksi on varmaa: järjestykseen sitä ei saa. Maailma on yhteinen, ihana ja suuri. Paljon tänne mahtuu, mahtukoon kummituksiakin.

Salon teksti on teoksen alkuosassa mukavaa luettavaa, lopussa teologissävyiset pohdiskelut tuntuvat raskailta, koska lopullista vastausta ei ole, on vain vaihtoehtoja. Kuten yllä olevasta huomaa, kysymyksiä on paljon, niitä on paljon enemmän kuin tässä on esitetty. Salo ei anna vastausta, koska yhtä sellaista ei ole olemassa. Aaveet ovat mielenkiintoisia ja kirjassa tarjotaan riittävästi ja hyviä kertomuksia erityisesti kotimaisista julkkishaamuista.

Kirjaan on otettu mukaan runsaasti kuvitusta pääasiassa vanhemmasta eurooppalaisesta ja japanilaisesta kuvataiteesta; sen suhdetta tekstiin on joissain kohdin vaikeahko oivaltaa, mikä tietenkin on allekirjoittaneen ongelma. Kirjaan on taitettu tarina- ja faktasivuja selvästi erottuvalla graafisella ilmeellä ja muutoinkin ilmiasu ja taitto ovat vaikuttavia. Jos tämä on Antti Salon omaa työtä, kiitän häntä vieläkin enemmän, muuten taitosta kiitän anonyymiä graafikkoa.