Mielenkiintoinen ja pohtimisen arvoinen ilmiö on, että suurin piirtein samoihin aikoihin on syntynyt sekä yksityisiä että ryhmäprojekteja tutkimaan tähän asti vähäiselle huomiolle jäänyttä Suomen historian aikakautta 1809–1863. Oma projektini on vielä keskeneräinen, mutta julkisuuteen saakka ovat ehtineet Jukka Sarjalan tutkimus Turun romantiikasta ja nyt arvioitavana oleva artikkelikokoelma Suomen sodan jälkeen. Näiden lisäksi on Svenska Litteratursällskapetilla ollut projekti Statsnatten, jossa kolme tutkijaa (Jussi Kurunmäki, Jani Marjanen ja Maren Jonansson) on tutkinut aikakautta nimenomaisesti käsitehistorian kautta, ellen ole asiaa aivan väärin ymmärtänyt. Tämän projektin pääjulkaisut ovat vielä tulossa.

Valtioyö

Tuskinpa arvasi Yrjö Koskinen 1863, että hänen Helsingin Uutiset -lehdessä käyttämänsä valtioyö-sana olisi käytössä vielä 2000-luvullakin:

”Puolen vuosisadan valtio-yö! Kuinka paljon nukuttua aikaa, kuinka paljon jäänyttä tointa! Kansa ei tosin ole kokonansa ollut uupumuksen vallassa, mutta se väli-kappale, jolla korkein kansallinen toimi tehdään, on siltä puuttunut.” (Uusi vuosi 1863, Helsingin Uutiset 2.1.1863 ) [1]

Koskinen odotti innokkaasti tulevia valtiopäiviä lähes 50 vuoden väliajan jälkeen, ja tuolloin tuli keksineeksi sanan valtioyö tätä väliaikaa kuvaamaan. En kuitenkaan voi yhtyä Suomen sodan jälkeen -teoksen johdannossa esitettyyn väitteeseen, että ”jo itse valtioyön käsite heijastaa tutkimuksessa vallitsevaa tulkintaa vuoden 1809 tapahtumista Suomen valtion syntymisenä…” Nykytutkimus tai vallitseva tutkimus (mitä kirjoittaja tällä sanalla tarkoittaakaan) ei mielestäni käytä valtioyön käsitettä ja eiköhän jo vuosikymmenien ajan ole ollut edes jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, ettei 1809 syntynyt valtiota nykymerkityksessä? Ja kun vielä otetaan huomioon, ettei vähäiselle olemassa olevalle tutkimukselle ajanjaksoa 1809 – 1863 koskien ole valtio vai maakunta -problematiikka kovin relevantti, ei edellä mainittu toteamus pidä paikkaansa.

En tiedä, voiko Yrjö Koskista syyttää siitä, että suomalaisessa historiankirjoituksessa ajanjakso 1809 – 1863 on jäänyt lapsipuolen asemaan, mutta joka tapauksessa näin on käynyt. Valtiopäivien kokoontuminen 1863 on muodostunut jollain tapaa maagiseksi vuodeksi, jonka jälkeen kaikki ikään kuin oli toisin kuin sitä edeltävänä ajanjaksona. Vaikka valtiopäivätoiminnan alkaminen epäilemättä on poliittisen ja hallintohistorian kannalta merkittävää samoin kuin samaan yhteyteen osunut valtio- ja perustuslakitietoisuuden synty (josta syystä Osmo Jussila nimesi vuoden 1863 ihmeiden vuodeksi, annus mirabilis), ei tämä muutos vaikuttanut kansan elämään välittömästi millään tavalla.  Kun muutamia vuosia valtiopäivätoiminnan käynnistymisen jälkeen kansa koki traumaattiset nälkävuodet, ei 1860-luku näyttäydy yhteiskuntahistorian kannalta kovinkaan myönteisenä vaan vuosikymmenen yleiskuvaa leimaa nälkä ja kurjuus.

Ennen ja jälkeen 1863

Vuodesta 1863 on kuitenkin muodostunut eräänlainen virstanpylväs ennen – jälkeen, mikä on aiheuttanut sen, että tutkimuksen mielenkiinto on enimmäkseen kohdistunut tuohon ”jälkeen” vaiheeseen. Allekirjoittanut on pitkään ollut yksi harvoista tutkijoista, joka on ”ennen” -kaudesta ollut kiinnostunut, ja kaikki tutkimukseni sijoittuvatkin nimenomaan suuriruhtinaskunnan ajan alkuvaiheeseen. Sen vuoksi on lämpimästi toivotettava tervetulleeksi kaikki uudet ”leikkijät” tälle 1800-luvun alkupuolen historialliselle hiekkalaatikolle mukaan leikkimään.

Suomen sodan jälkeen -teoksen kirjoittajista osa lienee vastikään väitellyttä tutkijakuntaa eikä välttämättä kaikki nimet ole kaikille tuttuja, mistä syystä kirjoittajaesittelyt olisivat olleet paikallaan. Kirjoittajaesittelyjen puuttumisen ohella ihmettelin ratkaisua, ettei sisällysluettelossa mainita kirjoittajien nimiä. Se olisi lukijalle olennainen tieto siinä vaiheessa, kun hän saa kirjan käteensä ja alkaa tutkia sisällysluetteloa. Vielä tärkeämpää on, että historiantutkimuksessa on merkitystä sillä, kuka kirjoittaa, elleivät historian metodiopit ole kääntyneet päälaelleen sitten minun opiskeluvuosieni.

Kirjan kahdessatoista asialuvussa 1800-luvun alkupuolta tarkastellaan monipuolisesti eri näkökannoilta: huomiota saavat niin ulkomaankauppa (Jari Ojala ja Maare Paloheimo) ja rahaolot (Riina Turunen ja Miikka Voutilainen), rikollisuus (Anu Koskivirta), tehdasteollisuus (Riina Turunen), Vanha-Suomi (Antti Räihä), lääkärikoulutus ja terveydenhoito (Saara-Maija Kontturi), koulutus (Heli Valtonen), yksinhuoltajaäidit (Pirita Frigren), köyhyys ja kadot (Miikka Voutilainen), jälleenrakennus (Tiina Hemminki, Jaana Luttinen, Merja Uotila) kuin rauhankriisi ja sen ratkaiseminen vuoden 1809 jälkeen (Petri Karonen) sekä Suomen kansan kärsimyshistoria 1810 – 1900 (Kustaa H. J. Vilkuna). Näiden artikkelien voidaan sanoa olevan avauksia niihin suuntiin, joihin tutkimusta esimerkiksi on mahdollista kohdistaa laajemmassa mittakaavassa yhteiskuntahistoriallisesta perspektiivistä. Osasta kyseisiä aihepiirejä on olemassa tutkimusta, mutta yleisemmällä tasolla, jolloin artikkelit antavat syventävää tietoa nimenomaan 1800-luvun alkupuoleen liittyen.

Mielikuvaa rutiköyhästä ja hallinnollisesti paikoilleen jämähtäneestä suuriruhtinaskunnasta oiotaan useassa artikkelissa samoin kuin käsitystä siitä, että tiettyjen alojen hidas kehitys olisi ollut kokonaan tai pelkästään lähtöisin keisarikunnasta tai johtuisi suuriruhtinaskunnan takapajuisuudesta tai hallinnon byrokraattisuudesta. Artikkelit ovat korkeatasoisia ja sisältävät uusia tutkimukseen perustuvia tulkintoja suuriruhtinaskunnan kehityksestä talouden ja yhteiskunnallisten olojen saralla.

Valitettavasti johdantoluku, jonka tarkoitus on johdattaa ja olla avaus teoksen aihepiiriin ja sen tutkimukseen, on ansioiltaan kirjan vaatimattomin. Luku sisältää väitteitä ja yleisiä heittoja ilman perusteluja tai selityksiä. Suurin ongelma on, ettei johdannossa ole historiografista katsausta 1800-luvun alkupuolta tai 1800-lukua yleensä koskevaan tutkimukseen, mikä olisi tämäntyyppisessä uusia/syventäviä näkökulmia esittelevässä teoksessa ehdottoman välttämätön etenkin, kun kaikissa yksittäisissä luvuissa ei oteta kantaa aiempaan aiheeseen liittyvään tutkimukseen. Kun pelkästään kauteen ennen 1863 kohdistuvaa tutkimusta on vähän, olisi ollut ehdottoman tärkeää tehdä historiografinen katsaus kaikkeen siihen tutkimukseen, joka edes osaksikaan liittyy kyseiseen ajanjaksoon.

Edellä mainitun puutteen johdosta tuntuu, että yritetään keksiä pyörä uudestaan: tutkimusta syytetään kansallisesta katseesta ja vuoden 1917 tirkistysaukon (Osmo Jussilan keksimä termi) läpi katselemisesta tai valtioprismasta ilman, että viitataan kehenkään tai mihinkään tutkimukseen (samantyyppisen väitteen esittää myös Antti Räihä muuten erinomaisen artikkelinsa alussa). Minun käsittääkseni tämä kiista on käyty jo vuosikymmeniä sitten eikä ole kovin relevanttia 2000-luvun tutkimukselle. Johdantoluvussa samaan kasaan menevät esimerkiksi niin J. R. Danielson-Kalmari (1853 – 1933) kuin Osmo Jussila (1938 – 2018) tai Matti Klinge (1936 -). Danielson-Kalmaria voidaan toki ”syyttää” kansallisesta katseesta tai vuoden 1917 ”tirkistysaukosta” katselemisesta mutta se hänelle suotakoon: Danielson-Kalmari eli aktiivisimmat historiantutkijan ja poliitikon vuotensa 1800-luvun lopussa ja uuden vuosisadan alussa, jolloin Suomen valtiollisen ja ehkäpä kansallisenkin olemassaolon koettiin olevan vaakalaudalla. Siten hän 1920-luvun vaihteessa julkaisemissaan teossarjoissa ”Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen” sekä ”Valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:lla ja 19:lla vuosisadalla” piti Suomen historian päämääränä itsenäistymistä, mikä tuolloisessa poliittisessa tilanteessa oli epäilemättä tarkoituksenmukaista.

Mutta muita mainittuja tutkijoita tuskin voi syyttää kansallisesta katseesta. Osmo Jussila ja Keijo Korhonen väittelivät molemmat 1960-luvun alussa, jolloin heidän väitöskirjansa saivat kohtuuttoman ja väärän kohtelun ja Jussilan väitöskirja jopa väliaikaisen hyllyttämisenkin ”epäkansallisen katseensa” vuoksi! Vallitsevan mielipiteen mukaan he katsoivat asioita liikaa imperiaaliselta kannalta ja ymmärsivät liikaa venäläisten motiiveja. Samasta syystä Jussila myöhemmin sai uustsaristin lisänimen, mikä häntä itseään suuresti huvitti.

Vuoden 1917 tirkistysaukkoa käytettiin vielä 1960-luvulla professori Aulis J. Alasen kirjoittamissa IX ja X osissa Suomen historia -kirjasarjaan, mutta laajemmassa määrin ei liene enää sen jälkeen. Toki joku on voinut pohtia G. M. Sprengtportenin merkitystä Suomen itsenäisyysajattelun herättelijänä, mutta tuskin sellaista nykyhetken tutkimusta on, joka sen ottaisi lähtökohdakseen. Tai jos kirjoittajan mielestä on, olisi pitänyt se kertoa.

Joten sen enempää Jussilan, Korhosen tai Max Engmanin tai arvostetun emeritusprofessori Matti Klingen[2] tai minunkaan tutkimuksia ei voi syyttää kansallisesta katseesta tai 1917 tirkistysaukon käyttämisestä. Jollain tapaa tekstistä saa sen käsityksen, että kirjoittaja pitää ”kansallisena katseena” esimerkiksi sitä, että joissakin aiemmissa tutkimuksissa on pohdittu, mitä Aleksanteri I:n sanat ”kansakuntien joukkoon” nostamisesta merkitsee. Käsittääkseni tästä on jo useiden vuosikymmenien ajan vallinnut yksimielisyys, että keisari tarkoitti ilmaisulla suuriruhtinaskunnan liittämistä keisarikunnan hallinnassa olevien useiden eri kansojen keskuuteen. Imperiumihan koostui varsin useista kansoista ja vielä useampia siihen tultiin liittämään 1800-luvun alussa.

Koska ”valtio” keksittiin?

Kirjoittajan mielestä myös se, että toisinaan (nykyään kyllä vähäisemmässä määrin) kiistellään Suomen laeista, on kansallisromanttista tutkimusta. Juuri Jussila väitöskirjassaan ja sen jälkeisissä tutkimuksissa on käsitellyt kyseistä teemaa eli suuriruhtinaskunnan lait vs. Venäjän lait ja yleisvaltakunnalliset lait eli kysymystä siitä, olivatko Suomen lait alisteisia Venäjän lainsäädännölle. Tämä kiista virisi oikeustaistelun vuosina 1800-luvun lopussa, jolloin oikeustaistelijat linnoittautuivat puolustamaan Suomen lakeja ja itsehallinnollista asemaa.

Jussila on mielestäni vakuuttavasti osoittanut sen, että kysymykseen annettiin tuolloin erilaiset vastaukset Suomessa ja keisarikunnassa sen vuoksi, että lakien ja perustuslakien merkitys ja asema ymmärrettiin molemmilla tahoilla eri tavalla eikä toisen osapuolen tulkintaa voitu hyväksyä. Vastaus kysymykseen on siten tulkintakysymys ja niinpä ehkä nykyäänkin eräät turkulaiset tutkijat saattavat olla Jussilan esittämään käsitystä vastaan. Mutta kuten alussa totesin, uudelle, nykyhetken tutkijasukupolvelle nämä kysymykset eivät ole olleet kovin relevantteja.

On silti toki selvää, että pelkästään käytetyn terminologian vuoksi on oma käsitys ilmaistava. Petri Karonen perustelee rauhankriisejä ja niiden ratkaisemista koskevassa artikkelissaan valtiopäivät-sanan käyttöä Porvoon maapäivien yhteydessä sillä, että hänen mukaansa ”suomen kielellä nimitykseksi vakiintui jo varhain valtiopäivät”. Mutta: suomen kieleen sana ”valtio” ilmestyi vasta 1840-luvun alkupuolella eikä ainakaan minun tietääkseni ylipäänsä ”valtiopäivät” sanaa käytetty suomeksi ennen kuin vasta 1860-luvulla, jolloin kyseinen sana otettiin moneen muuhunkin käyttöön kuten esimerkiksi valtion rautatiet, valtionarkisto ja niin edelleen. Käsittääkseni sana valtiopäivät vakiintui kielenkäyttöön juuri 1860-luvun Suomen ”valtion” keksimisen myötä.

Väitän vastaan johdannossa myös esitettyä väitettä, että:

”Suomalaisessa historiantutkimuksessa suuriruhtinaskunnan saama kohtelu ja autonomisen aseman saavuttaminen on usein esitetty suomalaisena erikoisuutena”.

Tässäkin täytyy todeta väitteen olevan virheellinen, sillä varsin tunnettua on keisarikunnan koostuneen useista kansoista, joilla vielä 1800-luvun alussa oli jonkinlainen itsehallinto (Ukrainalla oli ollut aiemmin, Bessarabia, Baltian maat, sittemmin myös Georgia), joista Puola oli oma lukunsa. Suomi ei siis ollut poikkeus.

On myös tunnettua, ettei suuriruhtinaskunnan saama itsehallinnollinen asema ollut outo 1800-luvun alun Venäjälläkään, vaikka sen laajuutta oli aluksi venäläisministerienkin vaikea ymmärtää. Sen enempää ei Suomen oma erillinen rahajärjestelmäkään ollut ainutlaatuinen vuosisadan alussa vaan vasta 1850-luvulta lähtien alkoi näyttäytyä poikkeavalta keisarikunnan yhteydessä (Antti Kuusterä & Jukka Tarkka, Suomen Pankki 100 vuotta I. Keisarin kassasta keskuspankiksi. Otava 2012, 121).

Entäpä sitten periodisointi, jonka kaikki historiantutkijat ymmärtävät olevan vain historiantutkimuksen väline aikakausien luokittelemiseksi. Johdannossa kiitetään viime vuosina yleistynyttä pyrkimystä perinteisten vuosilukuihin perustuneen periodisoinnin ylittämiseen esimerkiksi ”pitkän 1800-luvun” käsitteen kautta. Tässä kirjoittaja viittaa Max Engmaniin, mutta pitkä 1800-luku on myös esimerkiksi 1800-luvun tutkimusverkoston sekä Keisariaika-tutkimusverkoston käyttämä periodisointi, joka tarkoittaa ajanjaksoa 1700-luvun lopusta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Onpa pitkä 1800-luku ulotettu kattamaan niinkin pitkän ajan kuin vuodesta 1809 vuoteen 1930 (Alex Snellman, Suomen aateli. Yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809 -1930. Helsingin yliopisto 2014)!

Autonomian käsite

Periodisointiin liittyy myös käsite autonomia, jonka käyttämistä olen alkanut viime aikoina välttää syystä, että käsite suomalaisessa merkityksessä on otettu käyttöön 1880-luvun oikeustaistelijoiden kirjoituksissa. Käsitettä on ulkomaiden uutisia kerrottaessa käytetty jo 1830- ja 1850-luvuilla, sekä 1864 alkaen Belgian ja Unkarin tilanteeseen viitaten Litterär Tidskrift utgifven i Helsingfors  julkaisussa (Kansallisten instituutioiden muotoutuminen. Suomalainen historiakuva Oma Maa kirjasarjassa 1900 – 1960, s. 37–38), mutta Suomea koskien esiintyy autonomia tietääkseni ensimmäisen kerran Sakari Topeliuksen toimittamassa Helsingfors Tidningarissa 5.10.1859. Tämä kirjoitus on julkaistu 2.10.1809 hallituskonseljin ensimmäisen kokoontumisen 50-vuotispäivän muistamiseksi, ja siinä kirjoittaja luo yleisluonteisen katsauksen menneisiin vuosiin päätyen esittämään näkemyksen valtiopäivien pikaisen kokoontumisen tarpeellisuudesta yhteiskunnallisen kehityksen edistämiseksi.

Kausijulkaisussa Suomea koskeva ensimmäinen autonomia-sanaa käyttävä artikkeli on Finsk Tidskriftissä 1877 ollut Robert Castrénin artikkeli ”Föreningsakten vid Borgå landtdag”, mikä ajallisesti sijoittunee samoihin aikoihin kuin johdannossa mainittu valtio-oikeuden professori J. J. Nordströmin autonomia-sanan käyttö eräässä yksityiskirjeessä (Jussila, Suomen historian suuret myytit, WSOY 2007, 89).

Osmo Jussilan Suomen suuriruhtinaskunta -teoksesta (2004) on peräisin johdannossa esitetty ajatus, että

”Ne tekijät ja ilmiöt, joiden on katsottu johtaneen itsenäistymiseen ovat korostuneet, kun taas seikat, jotka viittasivat valtioyhteyden säilymiseen tai Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän lähentymiseen, on sivuutettu tai jätetty pois historiakuvasta”.

Jussila viittaa siis 2000-lukua huomattavasti aiempaan tutkimukseen. Saman virheen tekee Antti Räihä oman artikkelinsa alussa. Ei voida tehdä niin, että viitataan 16, kohta 17 vuotta vanhan teoksen arvioon ”nykytutkimuksesta”! Näin siitä huolimatta, että Jussilan Suomen suuriruhtinaskunta-teos epäilemättä oli se tutkimus, joka toi laajempaan tietoisuuteen tietyt kaudet suuriruhtinaskunnan historiassa, jolloin ilmeni selviä pyrkimyksiä suomalais-venäläisten suhteiden lähentymiseen ja maiden lähentämiseen toisiinsa, ja joista allekirjoittanut on kirjoittanut (Isänmaani onni on kuulua Venäjälle. Vapaaherra L.G. von Haartmanin elämä, SKS 2001) sekä Max Engman (Lejonet och dubbelörnen. Finlands imperiella decennier 1830 -1890, Atlantis 2000) on kirjoittanut ja joihin Jussila em. teoksessaan viittaa uudenlaisena lähestymistapana.

”Uudeksi”  lähestymistavaksi voisi tässä yhteydessä mainita myös Raimo Savolaisen väitöskirjan Suosikkisenaattorit (1994), jossa hän uudella tavalla toi laajempaan tietoisuuteen 1800-luvun suosikkihallintokulttuurin Suomen kontekstissa. Suuriruhtinaskunnan alkuvuosikymmeniä koskevasta tutkimuksesta nostaisin lisäksi tässä yhteydessä esille pitkälti unohdetun Kaisa Kaurasen julkaistun lisensiaatintutkimuksen ”Rahvas, kauppahuone ja esivalta. Katovuodet pohjoisessa Suomessa 1830-luvulla” (SHS 1999), joka nykymittapuun mukaan kelpaisi väitöskirjaksikin. Kaurasen mielestäni uraa uurtava 1830-luvun alkua koskeva tutkimus liittyy tällä hetkellä jo joitakin vuosia sitten virinneeseen uuteen kiinnostukseen kato- ja nälkävuosia kohtaan, joka on kuitenkin pääosin kohdistunut 1860-luvun lopun nälkävuodet -tematiikkaan.

Suomen sota osana yleiseurooppalaista konfliktia

Pidän erikoisena johdannossa myös esitettyä väitettä, että ”Suomen sota on nähty tyypillisesti erillisenä konfliktina”, kun käsittääkseni kyllä vähintäänkin 1920-luvulta lähtien (Erkki K. Osmonsalo) kyseisen sodan on ymmärretty olleen osa yleiseurooppalaisia Napoleonin ajan sotia! Väittelipä emeritusprofessori Päiviö Tommila 1960-luvun alussa ranskankielisellä väitöskirjalla ”La Finlande dans la politique européenne 1809 – 1815”. Ja jos katsotaan kuluvaa vuosituhatta, niin merkkivuoteen 1809 liittyen ilmestyi muun muassa Matti Klingen ”Napoleonin varjo” sekä muutamia vuosia sitten Risto Volasen ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa”, jossa Suomi nimenomaisesti asetetaan ulkopoliittisesti eurooppalaiseen viitekehykseen. Nämä vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Erillissotana Suomen sotaa ei ole siten nähty sataan vuoteen enkä ole varma, nähtiinkö se sellaisena edes sitä ennenkään, sillä toki Aleksanteri I:n ja Napoleonin solmima Tilsitin sopimus taustoineen on ollut tunnettu taustatapahtuma.

Muutakin huomautettavaa olisi, mutta tämä riittäköön. Suurimpana johdannon puutteena pidän siten omaan käsitykseen ja oppineisuuteen perustuvan historiografisen katsauksen puuttumista.

Kokoelman asia-artikkelit ovat erinomaisia ja kiinnostavia sekä useissa tapauksissa uusia avauksia aihepiireihin, joista syventävää tutkimusta olisi laajemmassa mittakaavassa mahdollista tehdä.

[1]  Uusi vuosi 1863, Helsingin Uutiset 2.1.1863  sekä teoksessa Koskinen Yrjö, Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia II, 1863 – 1871, 13.
[2] Klingen Keisarin Suomi -teoksen vastaanotosta ja kirjan herättämästä keskustelusta  (Tuomioja.org, 29.8.2011)