Kun toinen maailmansota päättyi ja armeijat kotiutettiin, eri maiden rintamamiehet saivat varsin erilaiset edellytykset siviilielämälleen. Muutamissa maissa vastaisen toimeentulon pohja oli lainsäädännöllä luotu jo etukäteen, joissakin taas varmuusvarastona toimi ainoastaan joukkojen mukaansa kahmima sotasaalis, jonka myynti auttoi sotilaat elämän alkuun. Suomi sijoittui näiden ääripäiden väliin: syksyllä 1944 kotiutetut miehet saivat pitää kuluneiden asepukujensa, joiden epoletit leikattiin irti, lisäksi 1000 markan (nykyrahassa noin 170 euroa) suuruisen kotiuttamisrahan. Sen varaan ei tulevaisuutta juuri voinut rakentaa, ja maa oli muutenkin täydessä kaaoksessa.

Karjalan evakot etsivät uusien asuinsijojen lisäksi omaisiaan ja sukulaisiaan, tyhjän päälle pudonneet rintamamiehet (armeijasta oli hyvin lyhyessä ajassa eli muutamassa viikossa kotiutettu kaikkiaan noin 460.000 miestä) hakivat töitä, suojeluskuntajärjestön paikallisosastot ostajaa tai lahjoituksen vastaanottajaa niille kiinteistöille, joita sarkatakit olivat 1930-luvun mittaan rakennuttaneet. Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin sekä eräiden muiden järjestöjen lakkauttamisen jälkeen tiensä päähän tuli myös Suomen Aseveljien Liitto. Se joutui lopettamaan toimintansa vuoden 1945 alussa ”fascistiseksi” leimattuna. (Sillä, että liittoon kuului miehiä niin oikealta kuin vasemmaltakin ja etenkin sen johdossa oli useita näkyviä sosiaalidemokraatteja, ei tässä prosessissa ollut merkitystä. Varansa liitto sai siirrettyä Sotainvalidien Veljesliitolle – Suomen Aseveljien Liittohan oli perustettu talvisodan jälkeen kaikkien rintamamiesten yhdyssiteeksi ja heikommassa taloudellisessa asemassa olevien entisten sotilaiden huoltojärjestöksi.)

Kuvat: Maantienvarteen pysäytettyä kotiuttamiskylttiä ovat pojat pysähtyneet katsahtamaan. Meltaus 1944.10.30. Kuvaaja Sot.virk. Uuno Laukka. Papereita täytetään 1944. Kuva ja kuvateksti SA-kuva sekä Uuno Laukan kuva-arkisto.

Kriisejä ja niukkuutta riitti pitkään

Ari Uino käsittelee teoksessaan veteraanisukupolven (jolla hän tarkoittaa pääosin vuosina 1900–1919 syntyneitä eli niitä, jotka lähtivät rintamalle talvisodan alkaessa sekä seuraavia ikäluokkia, jotka vuorostaan tarttuivat aseisiin jatkosodan aikana) lähtökohtia itsenäistyvässä ja vastaitsenäistyneessä Suomessa. Hän käy lyhyesti läpi myös talvi- ja jatkosodan tapahtumat. Pääpaino on kuitenkin sotien jälkeisessä ajassa, kuten teoksen alaotsikostakin voi havaita. Ensimmäinen näistä jaksoista esittelee elpyvän kansakunnan elämää vuosina 1944–1952.

Jatkosodan jälkeisessä Suomessa kriisejä riitti. Sotiin oli osallistunut kaikkiaan 700 000 miestä, joista läheskään kaikilla ei ollut minkäänlaista kattoa päänsä päällä, ei liioin koulutusta tai ammattia. Heistä noin 140 000 oli eriasteisia sotainvalideja, ja moni muukin kotiutettu olisi ollut vähintään kriisiterapian tarpeessa. (Nelikymmenluvun loppuvuosina kriisiryhminä toimivat lähinnä miesporukat, jotka pullo pöydänjalan vieressä kävivät läpi sotakokemuksiaan yhä uudelleen ja uudelleen. Naiset ja lapset – sodanjälkeisinä vuosina syntyi runsas 100 000 lasta vuodessa – ajettiin kuulomatkan ulkopuolelle.)

Valtiovalta jakoi niukkuutta. Kotiutettuja oli noin kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin teollisuus työllisti. Metsätyöt olivat monen pelastus, maaseudulla miehiä kulki talosta toiseen töitä kysellen. Rintamamiehiä alettiin asuttaa toisaalta kaupunkien liepeille, alueille joissa kunnallistekniikasta ei ollut tietoakaan, toisaalta korpiseuduille joissa talonrakennus piti aloittaa kaatamalla tuvan paikalta tiheä kuusikko ja pellonraivauksessa riitti työtä kunnes toimeentulo-ongelmat ajoivat uudisraivaajien lapset asutuskeskuksiin, pääkaupunkiseudulle tai Ruotsin tehdaspaikkakunnille.

Presidentti Paasikivi yritti vastustaa asutustoimintaa: hän arvioi että pikkutilat eivät ajan mittaan kykenisi elättämään omistajiaan. Ja oikeassahan hän oli, mutta vaikka presidentin valtaoikeudet olivat tuolloin huomattavasti nykyistä laajemmat, asutustoimintaa jatkettiin. Joillakin paikkakunnilla se jatkui pitkälle 1950-luvun loppupuolelle saakka – vasta silloin jotkut saivat tilansa tai tonttinsa. Muuan rintamamies näki asian ytimeen: ”Mehän oltais oltu hunningolla ja tehty kaikenlaist pahaa sitten jos meille ei olis mitään annettu”. No totta puhuen, hunningolle moni joutuikin – eräs sotaveteraani asui vielä 1970-luvulla Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen roskiksessa. Vaikka kokonaisia elämäntarinoita ei kerrota, lukija oivaltaa että veteraanisukupolveen mahtuu monenlaisia kohtaloita – joukossa oli myös oman onnensa seppiä, joille kävi elämässä lopulta paremmin kuin hyvin. Sodankäyneet miehet olivat läpileikkaus Suomen kansasta.

Kuva: Asuntopula oli kova sodanjälkeisessä Suomessa, jono helsinkiläiseen yömajaan. Rikosmuseo.

Ari Uino näkee olympiavuoden (1952) eräänlaisena historian saranakohtana, jolloin sodasta on jollakin tapaa toivuttu ja päästään toden teolla rakentamaan maata uudelleen. Mielipideilmasto kuitenkin muuttuu hitaasti, eikä aineellinen niukkuuskaan katoa hetkessä. Kirja on ainakin nuoremmille lukijoille hyvä johdatus viisi-kuusikymmenlukujen Suomeen, sillä siinä liikutaan niin yhteiskunnan ylätasolla sisä- ja ulkopolitiikan virtauksia seuraten kuin yksittäisten kansalaisten parissa. Mukana on myös lyhyitä katkelmia noita vuosia kuvaavista romaaneista, ja monessa muussakin tutkimuksessa antoisaksi lähteeksi ja oivaksi ajankuvaksi osoittautuneista sanomalehdistä. Ääneen pääsevät myös päähenkilöt itse eli eri-ikäiset ja eri kansankerroksia edustavat rintamamiehet ja -naiset. Heitähän oli tuolloin noin viidesosa koko kansasta. Uinon mukaan yleinen mielipide oli rintamamiehiä kohtaan suopea, joskaan se ei näkynyt heidän taloudellisessa asemassaan. Ainoastaan invalidit saivat korvauksia; mistään mittavista summista ei heidänkään kohdallaan ollut kyse.

Vähän kärjistäen voisi sanoa, että heti sodan jälkeen se pyrittiin unohtamaan, mutta noin kymmenen vuoden kuluttua sotakokemukset alkoivat vyöryä esiin joka suunnasta. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Edvin Laineen filmiversio siitä laukaisivat padon. Sen jälkeen sotaromaaneja ja -muistelmia riitti, niin myös kohua niiden ympärillä. Kirjallisuuden ja näytelmien esittely täydentää ajankuvaa; tähän aihealueeseen Uino palaa myöhempiäkin vuosikymmeniä käsitellessään. Hän tarkastelee myös sotaveteraanien asemaa muissa sotaa käyneissä maissa – laajimmin ovat esillä USA:n ja Neuvostoliiton veteraanit. Viimeksi mainittujen asema näyttää olleen juhlapuheiden ja paraatien tasolla kovin toinen kuin heidän normaaliarkensa oli.

Sotakirjallisuuden nousu synnytti myös Kansa taisteli-lehden. Sen ensimmäinen numero ilmestyi 1957. Kymmenen vuotta myöhemmin levikki oli noussut 80 000 kappaleeseen ja lehti kuului Suomen suurimpiin aikakauslehtiin. Se sinnitteli aina vuoteen 1986 saakka, jolloin lukijoiden kirjoittamat sotajutut alkoivat ehtyä. Lukijatkin olivat nuorentuneet: pojat ja pojanpojat halusivat tietää, millaista sodassa oli ollut – isä tai vaari ei suostunut puhumaan siitä mitään tai ei enää ollut edes jututettavissa. Veteraanien määrä laski vuosi vuodelta; vaikka kirjassa ei ole tarkkoja tilastoja, on ilmeistä että tämän sukupolven keski-ikä ei ollut kovin korkea. Nythän vain noin joka kahdeskymmenes sotaveteraani on enää elossa ja nuorimmatkin ovat yhdeksänkymppisiä.

Rakennemuutoksen rattaissa – ja kansakunnan kaapin päällä

Kirja sitoo veteraaniasian yhteiskunnan muihin ilmiöihin, tapahtumiin ja kehitykseen varsin hyvin. Esimerkiksi rajujen muutosten kuusikymmenluvusta se piirtää monipuolisen kuvan. Tuolloinhan talous kasvoi kohisten, agraari-Suomi teollistui ja kaupungistui. Eduskunta muuttui vasemmistoenemmistöiseksi vuoden 1966 vaaleissa. Vuosikymmentä leimasi myös opiskelijaliikehdintä joka Suomessa toki jäi laimeammaksi kuin monissa muissa Euroopan maissa, sekä kulttuuriradikalismi ja rauhanliike.

Nuorten sodanvastaisuus kohdistui vahvasti myös oman maan entisiin puolustajiin – jäin miettimään, olisivatko kuusikymmenlukulaiset olleet ymmärtäväisempiä, jos heidän isänsä olisivat aikoinaan osanneet ja halunneet pukea sotakokemuksensa sanoiksi? (Uinolla ei ole vastausta tähän kysymykseen, mutta jossakin rivien välissä se silti pilkahtelee. Toisaalta veteraani-ikäluokat näyttävät tuolloin tulkinneen ”risupartaradikalismiksi” lähes kaikki ne näkemykset, jotka poikkesivat heidän omistaan.)

Suomalaiset sotaveteraanit järjestäytyivät vasta 1960-luvun alussa. Järjestöjä syntyi heti kaksittain, mutta valtaosa veteraaneista jäi järjestötoiminnan ulkopuolelle, koska ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Saattaa olla, että tämäkin jarrutti veteraanien asioiden hoitamista; liitoilla ei ollut riittävää painostusvoimaa.

Taloudellinen hyvinvointi tarkoitti, että jaettavaa oli entistä enemmän. Näyttää kuitenkin siltä, että sotaveteraanien asiat etenivät melkoisella viipeellä: rintamasotilastunnuksia alettiin jakaa vasta vuonna 1970. Rintamasotilaseläkelaki tuli voimaan seuraavana vuonna, 27 vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen. Ja kun vanhenevien eli 50–70-vuotiaiden veteraanien kuntoutus aloitettiin, paikkakuntakohtaiset erot olivat isoja. Pahimmillaan arvioitiin, että viimeisten vuoro olisi noin puolen vuosisadan kuluttua…

Seuraavilla vuosikymmenillä veteraanien asema parani edelleen, ja lotat, joita oli parjattu erityisesti 1960-luvulla, uskalsivat jo sanoa olleensa sotapalveluksessa. Veteraanitunnus, tammenlehvämerkki, otettiin käyttöön 1986, ja seuraavana vuonna kalenteriin tuli kansallinen veteraanipäivä. Muualla maailmassa sitä oli vietetty vuosikymmenet, Saksassakin vuodesta 1952.

Mielipideilmaston muutos jatkui, jopa kiihtyi. Osansa siihen oli kolmella julkisuuden henkilöllä: presidentti Mauno Koivistolla joka oli jatkosodassa toiminut pikakivääriampujana, puolustusministeri Elisabet Rehnillä jolla oli pikkulottapukunsa edelleen tallella ja kenraali Adolf Ehrnroothilla, johon vuosituhannen lopun Suomessa projisoitiin se palvonta, mitä sotavuosien suomalaiset olivat osoittaneet marsalkka Mannerheimille. Paradoksaalista kyllä, kuntoutusmäärärahat kasvoivat vasta sitten kun suurin osa veteraaneista oli jo kuullut viimeisen iltahuutonsa.

Oivaltavaa lähihistoriaa

Sotakirjallisuus ja sotaa käsittelevät elokuvat kokivat uuden nousun uuden vuosituhannen puolella. Ja vaikka veteraanien määrä jatkuvasti vähenee, rintamanaisten oma liitto on lopettanut toimintansa ja Sotainvalidien Veljesliitto ilmoitti elokuussa 2015 pidettyjen 75-vuotisjuhliensa olevan järjestön viimeinen suuri juhla, veteraaniperinne näyttää elävän ja voivan hyvin. Hiljattain kerrottiin, että Tuntematon sotilas filmataan jo kolmanteen kertaan. Ohjaajana on nyt Aku Louhimies ja ensi-ilta ajoittuu Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlien paikkeille.

Minun on myönnettävä, että tartuin Sotiemme veteraanit – rintamalta rakentamaan -kirjaan melko skeptisellä mielellä, siksi viime syksynä ilmestyneen kirjan arviokin ilmestyy vasta nyt. Kuusisatasivuisen, normaalia isokokoisemman kirjanjärkäleen nähtyäni epäilin, että käsillä on jokin järjestön juhlakirja, joka perustuu pöytäkirjoihin ja muuhun sisäpiiriaineistoon ja jonka lukeminen olisi puuduttavaa. Ei kyllä ollut!

Toki tätä voi jonkinlaisena juhlakirjana pitää. Muhkean eepoksen taustalla on nimittäin Tammenlehvän Perinneliitto, järjestö joka 2000-luvun alkuvuosina onnistui yhdistämään kaikki veteraanikentällä siihen mennessä toimineet järjestöt eli Sotainvalidien Veljesliiton, Suomen Sotaveteraaniliiton, Rintamaveteraaniliiton ja Rintamanaisten Liiton. Reilun kymmenen vuoden aikana toimintaan on tullut parikymmentä muuta yhteisöjäsentä. Perinneliiton nettisivujen mukaan sillä on tukijoinaan useita säätiöitä, rahastoja ja eri alojen yrityksiä. Ja luonnollisesti rintamamiesten asiat ovat tekstissä mukana, puhuttiinpa sitten politiikan pyörteistä, kulttuurin virtauksista tai kansantulon kasvusta. Siitä huolimatta teoksella on ansioita, joita ns. normaali juhlakirja harvoin sisältää, ja se kertoo paljosta muustakin kuin veteraaneista, heidän kohtelustaan ja arvostuksestaan.

Uinolla on ollut silmää pienille detaljeille ja samalla kykyä tiivistää mutkikkaat kehityskulut tai sekavat asiayhteydet oivaltavaksi kokonaisuudeksi. Niinpä tuloksena on sujuvasti kirjoitettu, monitasoinen ja moniulotteinen kertomus sotasukupolven Suomesta ja sen kehityksestä erityisesti viimeisten seitsemän vuosikymmenen ajalta.