Suomalaista sotilaallista radiotiedustelua alettiin kehittää välittömästi vapaussodan jälkeen, kun oli selvillä, että kulloiseenkin viholliseen liittyvää strategista tietoa ja sen operaatioita olisi mahdollisuus seurata ja saada niistä tietoa kaappaamalla radioliikenteen sanomia ja pyrkimällä avaamaan toisen osapuolen käyttämät salakirjoituskoodit. Suomi käytti tässä työssä niin toisen maailmansodan alla kuin sen aikana oman maan korkeatasoisinta teknistä asiantuntemusta, korkeakoulutettuja matemaattisia huippukykyjään ja monipuolista kieliosaamista. Sodan alla ja sen aikana suomalaiset seurasivat paitsi neuvostoliittolaista viestintää myös muun muassa Saksan, Britannian ja Yhdysvaltain sotilaallista ja diplomaattista sanomaliikennettä. Tämä toiminta oli kovinkin salaista, ja se tuotti myös tallennettua aineistoa sekä avattuna että vielä avaamattomana, avauskoodistoja ja -avaimia sekä runsaasti tietoa erityisesti Neuvostoliiton sotilasorganisaatiosta.

Sodan loppuvaiheessa varauduttiin Suomessa pahimpaan. Jo vuoden 1943 aikana suomalainen tiedustelu oli päätynyt laskemaan, että Saksa tulisi häviämään sodan. Se ei enää pystynyt korvaaman tappioitaan, ja liittoutuneiden ylivoima tulisi murskaamaan sen. Sama kohtalo oli pahimmillaan odottamassa Suomea. Vuoden 1944 aikana suunniteltiin ja sodan viimeisinä hetkinä ryhdyttiin varautumaan Neuvostoliiton miehitykseen ja mahdolliseen taisteluun omalla maaperällä, sissisotaan. Tätä varten toimeenpantiin niin sanottu asekätkentä – aseiden salainen hajavarastointi – tulevaa tarvetta varten.

Sen rinnalla ryhdyttiin myös rakentamaan uuden sodankäyntitavan edellyttämää viestiverkkoa. Käynnissä oli myös epämääräisempiä toimenpiteitä vastarintaorganisaatioiden luomiseksi, mutta näistä suunnitelmista ei ole olemassa varmoja dokumentteja. Sen sijaan tiedossa on, että Ruotsi oli varautunut Suomen miehitykseen ja oli kiinnostunut rakentamaan miehityksen alle omaa tiedusteluverkostoaan ja sille luonnollisesti viestijärjestelmiä.

Stella Polaris

Tässä astuvat mukaan Puolustusvoimissa palvellut insinöörieversti Lauri Lehtonen ja ansioitunut suomalainen professori ja sotahistorian tutkija Ohto Manninen. He ovat halunneet uudessa kirjassaan vielä kerran perata sodan loppuvaiheen ja aselevon ensivaiheiden tapahtumat ja nimenomaan niin sanotun Stella Polaris -projektin. Yksinkertaistettuna operaation tarkoituksena oli siirtää Ruotsiin sen hiljaisella suostumuksella suomalaisen radiotiedustelun henkilöstöä ja kalustoa tarkoituksena jatkaa tiedustelutoimintaa Ruotsista käsin miehityksen tapahtuessa. Toiminta palvelisi luonnollisesti kotimaassa suunniteltua vastarintaa, mahdollisesti maanpaossa olevaa valtakunnan hallintoa, mutta myös Ruotsin valtion intressejä.

Näin tapahtuikin. Henkilöstö ja kalusto siirrettiin syyskuussa 1944 kolmella laivalla yli meren Härnösandiin. Lastina oli noin 750 henkilöä, radiotiedustelun henkilökuntaa ja perheenjäseniä sekä noin 350 laatikkoa radiokalustoa ja arkistomateriaalia. Ruotsissa havahduttiin toimenpiteeseen, eikä oikein kukaan osannut ottaa siitä vastuuta. Asiaa pyöriteltiin ja lopulta selvisi, ettei kyseisenlaista tiedustelutoimintaa Ruotsista käsin sallittaisi.

Näin sodanjälkeisen ensimmäisen Ruotsinmatkansa tehnyt radiotiedustelun ”arkiväki” perheineen palasi hiljalleen takaisin kotimaahan. Vain pieni osa ”ydin stellisteistä” sai jäädä Ruotsiin. Koko hankkeen puuhamiehet, Suomen armeijan tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen ja tiedusteluosaston päällikkö, radiotiedustelun luoja Reino Hallamaa toimivat taustalla, pendlasivat Suomen ja Ruotsin väliä, kunnes saivat vihjeen/käskyn poistua maasta. Uhkana oli joutua punaisen Valpon ja sitä kautta Valvontakomission neuvostoliittolaisten käsiin.

Materiaali

Oli miten oli, Ruotsissa oli nyt joukko suomalaisen radiotiedustelun spesialisteja – pääsääntöisesti toimettomana –, radiolaitteistoa ja satoja laatikoita tiedustelumateriaalia. Ensimmäinen tehtävä muutamalle Ruotsiin jääneelle oli selvittää, mitä aineistoa oikein oli mukaan tuotu, inventoida tiedustelu- ja muu mukaan tullut materiaali ja valita siitä keskeisin osa mikrofilmattavaksi. Loppuosa tuli hävittää polttamalla. Jo tuossa vaiheessa on syntynyt epätietoisuutta, kuinka paljon tuota paperimateriaalia oli ja mihin sitä oli varastoitu. Työhön ryhdyttiin ja tuloksena oli raportti, jossa eriteltiin toisarvoinen aineisto poltettavaksi ja ensiarvoinen aineisto jatkokäsittelyä varten. Selvisi, että keskeisaineistossa oli muun muassa tiedustelutietoja, tiedustelupäiväkirjoja, uniikkia ilmakuvamateriaalia, ilmakuvakarttoja muun muassa Muurmannin ja Leningradin alueelta sekä laajemminkin Saksan itärintamalta.

Edelleen materiaalissa oli sotavankikuulusteluasiakirjoja ja sotasaalismateriaalia. Lisäksi oli luetteloita venäjänkielisistä suomalaisista, kuulustelijoista ja tulkeista. Oma kokonaisuutensa oli Suomen salaisen tiedustelun materiaali, jossa oli agentti- eli asiamiestoiminnan aineistoja, venäläisten asiakirjojen kaavakkeita, passeja ja leimoja. Kaukopartioiden partiokertomuksen muodostivat oman kokonaisuutensa. Samoin mukana oli runsaasti radiotiedustelumateriaalia, muun muassa raportteja venäläisestä radioliikenteestä sekä koodien avausmateriaalia.

Toisena materiaalikokonaisuutena oli tiedustelutietoja ilmavoimien toiminnasta, Neuvostoliiton ilmavoimien organisaatiosta, maan sotapotentiaalista ja -taloudesta sekä ihmisresursseista, tietoa aseista ja armeijan organisaatiosta, puna-armeijasta koottua erityistietoa sekä tietoja kommunistisesta puolueesta.

Aineiston osalta oli myös päätettävä, mitä siitä voisi säilyttää tai mahdollisesti palauttaa Suomeen ilman, että sen sisältämä tieto olisi vahingoksi vaikkapa suomalaisten palvelukseen tulleille kuulustelijoille, mahdollisille asiamiehille tai tietoja suomalaisille antaneille palautetuille sotavangeille. Todettakoon, että talvella 1944–1945 arkistosta tehty säilytyssopimus edellytti, että toimeksiantajat (suomalaiset sotilasviranomaiset) voisivat muuttaa antamiaan säilytysohjeita tarpeen tullen.

Erillistapahtumia

Tämän Stella Polaris -peruspaketin jälkeen tekijät lähtevät pieninä kokonaisuuteen juuri kuulumattomina kertomuksina selvittämään tarkemmin sodan eri vaiheiden tiedustelutoimintaa ja siihen liittyviä erillistapahtumia. Jostain syystä palataan jopa vuoteen 1941 ja virolaisten vapaaehtoisten kouluttamiseen tiedustelutehtäviin Neuvosto-Virossa, niin sanottuun Erna-projektiin. Samoin kerrataan virolaisten kouluttaminen ja operointi saksalaisiin kohdistuvassa tiedustelussa saksalaismiehityksen aikana erityisesti vuosina 1943–1944. Myös sodan viime vaiheiden evakuointitoimenpiteet Virosta Suomen kautta Ruotsiin tulee kuvattua.

Teos jatkaa, kuinka suomalaiset kuuntelivat Valvontakomission puhelin- ja lennätinliikennettä ja kuinka venäläiset vapaaehtoiset, jotka olivat siirtyneet suomalaisen puolelle, saatiin pelastettua Ruotsiin.

Radiotiedustelun loppuhenkäisyt

Jo alussa todettiin, että radiotiedustelu oli myös asekätkentäoperaation rinnakkaistoimenpide. Kun tiedettiin, että mahdollisen miehityksen aikana miehittäjällä olisi hallussaan maan sisäinen puhelinverkko, oli vastarinnan koordinoimiseksi luotava erillinen radioviestiverkko. Hallamaan johdolla tällaista luotiinkin salaisella organisaatiolla, mutta sen toiminta oikeastaan hiipui ennen kuin pääsi alkuunsakaan, ei vähiten siksi, että keskeisin kalusto oli Stella Polaris -materiaalin myötä siirretty Ruotsiin.

Stellistit maailmalle

Välirauhansopimuksen myötä keskeisten radiotiedustelumiesten (ja perheiden) mahdollisuudet palata kotimaahan olivat olemattomat. Heitä oli neljätoista. Valvontakomissio oli tuskallisen kiinnostunut tiedustelumiehistä eikä kuulusteluihin ja mahdolliseen Neuvostoliittoon kyydittämiseen tietenkään ollut halua. Sen sijaan ovet alkoivat avautua muualle. Heti maailmansodan päätyttyä välit länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton välillä kiristyivät, ja syntyi uusi sotilaspoliittinen asetelma. Siihen sopi nyt hyvin myös muutaman keskeisen suomalaisen tiedustelijaspesialistin mahdollisuus tarjota osaamistaan. Ruotsi halusi rekrytoida osan joukosta, tarjosi kansalaisuuden ja vakituisen työmaan. Ranska ja Yhdysvallat niin ikään tavoittelivat näitä osaajia. Ranskaan heistä siirtyi seitsemän. Kun samalla tietoa ja osaamista tuki mahdollisuus käydä kauppaa Suomesta tuodulla tiedusteluaineistolla (muun muassa tiedoilla neuvostoarmeijasta ja koodiosaaminen), alkoivat näkymät tulevaisuuteen valaistua.

Loppuosa Mannisen ja Lehtosen teosta onkin kertomus suomalaisista uudenlaisessa tiedustelu- ja vakoiluympäristössä, jossa muun muassa jo lähestytään nykypäivän James Bondin esikuvaa, brittiläistä Biffy Dunderdalea. Päätekijöistä Hallamaa siirtyi viljelemään tulppaaneja Espanjaan, jossa kuoli vuonna 1979. Hänen viimeinen leposijansa on kuitenkin Sysmässä, jonne hänen tomunsa siirrettiin vuonna 2013. Paasonen taas avusti Mannerheimia tämän muistelmien kirjoittamisessa, siirtyi tämän jälkeen Yhdysvaltoihin, palveli vielä CIA:ta Saksassa ja eläköityneenä asui USA:ssa kuolemaansa asti vuonna 1974.

Mikä on viimeinen sana Stella Polaris -aineistosta

Ruotsissa oltiin ehdottoman varmoja vuonna 1947, että sinne tallennettu aineisto – tai ainakin suuri osa siitä – on poltettu. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että arkiston pääosa olisi ollut vuonna 1958 ruotsalaisten sotilasviranomaisten hallussa, mutta että sitä olisi vielä muuallakin tallella. Seuraavan vuosikymmenen alussa asia oli taas esillä, ja suomalaiset olisivat halunneet aineiston – mitä siitä oli jäljellä – takaisin. Vuonna 1973 Ruotsista ilmoitettiin, ettei aineistoa voida palauttaa, koska se on hävitetty. Ilmoitus oli vastaus kyselyyn, jonka takana oli akateemikko Kustaa Vilkunan tieteellinen kiinnostus Venäjän Karjalaa käsittelevään aineistoon, ja presidentti Urho Kekkonen oli antanut adjutantilleen Urpo Levolle tehtävän kysellä sen perään. Manninen ja Lehtonen päätyvät miettimään, olisiko aineisto kuitenkin poltettu sellaisessa vaiheessa, jossa siitä (Suomessa) vastuussa olevat toimeksiantajat olivat katsoneet sen välttämättömäksi suomettumisen pahimpina aikoina. Suomeen olisi kuitenkin vuonna 1971 luovutettu luettelo tuhotun arkiston sisällöstä.

Entäpä mikrofilmit? Kiistaton on tieto siitä, että talvella 1945 osa aineistosta mikrofilmattiin. Tiedossa on myös, että muun muassa USA:lle ja Japanille on tehty tarjous Neuvostoliiton salakirjoitusta koskevasta materiaalista ja kauppa Japanin kanssa olisi tapahtunut jo syyskuussa 1944. Yhdysvaltoihin olisi lähtenyt materiaalia, joka liittyi Neuvostoliiton sotilas- ja NKVD-koodistoon vuonna 1945. Briteille olisi myyty lokakuussa 1944 puna-armeija koodistoa, ja Ranskaan (jonne stellistejä palkattiin) olisi kauppaan liittyen joutunut arvokas osa Stella Polaris -aineistoa.

Selvää siis on, että eri maiden tiedustelupalvelujen arkistoissa on edelleen Stella Polarista koskevaa aineistoa. Miksi sitä sitten vielä kymmenien vuosien vuoksi etsitään? Kyse on lähinnä sotatieteellisen tutkimuksen kannalta keskeisestä tietoaineksesta, joka olisi tietenkin saatava ainakin kopioituna takaisin Suomeen.

Todettakoon, että 1980-luvulla eräs Ruotsin tiedustelussa mukana oleva upseeri varsin tahallaan ilmaisi allekirjoittaneelle, että muun muassa kaukopartiotoimintaan liittyvää aineistoa olisi vieläkin olemassa jossain ruotsalaisten arkistojen uumenissa.

Ei kun etsimään!