Jyrki Koulumies palaa uusimmassa kirjassaan Itärakentajat – Työmailla Neuvostoliitossa idänkauppaan tuoreella ja mielenkiintoisella näkökulmalla. Hän toteaa motiivikseen kirjan kirjoittamiselle sen, ettei suomalaisia rakennusvientihankkeita ole kattavasti tutkittu akateemisesti, sekä sen, että 1970-luvulta alkaen itänaapurin rakennustyömailla töitä tehneet ovat nyt suurelta osin eläkeiässä.

On siis ollut korkea aika kerätä heidän muistitietoaan talteen. Kolmantena pontena kirjalle on selvästi ollut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tekemä muistitietokeruu itärakentamisesta. Koulumiehen kirja avaa täten varsin hiljattain kerättyä muistitietoa suurelle yleisölle ja käynnistää keskustelua suomalaisen rakennusviennin historian tutkimuksesta. Molemmat tavoitteet ovat oikein ajoitettuja ja historiantutkimuksen näkökulmasta hyvin perusteltuja.

Taustaksi on syytä todeta, että kesällä 2020 alkanut tutkimushankkeeni idänkaupan muistitiedosta ja tarinoista hyödyntää samanlaisia aineistoja ja pyrkii vastaamaan Koulumiehen esittämään tutkimukselliseen tarpeeseen. Arvostelin myös Agricolaan hänen 2016 ilmestyneen teoksensa Kaikki ajoi Ladalla, minkä takia tämä arvostelu jatkaa kirjallista keskusteluamme suomalaisen idänkaupan historiasta.

Jos Koulumiehen edellinen kirja käsitteli idänkaupan pitkää kaarta ja erityisesti konepaja- ja laivanrakennusteollisuutta, on Itärakentajat paluu aiempaan. Vuonna 2012 julkaistu Risto Kangas-Ikkalan muistelmateos Kohtalona Kostamus, jonka Koulumies toimitti, avasi yhden suomalaisen lähihistorian suurimman rakennushankkeen tapahtumia rakennusteollisuuden yhteisyritys Finn-Stroin johtajan näkökulmasta. Kostamus saa ansiosta paljon tilaa myös Koulumiehen uudessa teoksessa.

Toinen kirjan keskeinen aihe on Svetogorskin (entinen Enso) teollisuuskompleksin rakennustyömaa vuosina 1972–1988. Näiden rakennusviennin suururakoiden ohella Koulumies johdattaa lukijan muistitiedon saattelemaa polkua Moskovaan, Leningradiin ja Sovetskiin. Kaikki suomalaisten rakennusvientikohteet eivät tule käsitellyiksi, sillä Koulumies on paitsi rajannut aiheensa tarkasti myös selvästi seurannut muistelijoiden tarinoita.

Tavallisten duunareiden elämäntarinoita

Itärakentajat keskittyy tavallisten rakennustyöläisten kokemuksiin siivoojista insinööreihin. Lähellä keikkaelämän ja -työn arkea luoviva näkökulma on kirjan ehdottomasti suurimpia vahvuuksia. Koulumies tiedostaa muistitiedon erityislaadun toteamalla, etteivät keruuaineiston tiedot ”muodosta tilastollisessa mielessä edustavaa otosta itärakentajien joukosta mutta antavat kirjavan joukon näkemyksiä ja mielipiteitä”, vaan ”kertovat aika paljon itärakentajien tunnelmista, kokemuksista ja näkemyksistä”. Muistitietokeruu on todella tarjonnut monelle nuorena Neuvostoliittoon hommiin lähteneelle tilaisuuden työstää omaa elämää jäsennellyn tarinan muotoon.

Koulumies antaa muistelijoille reilusti tilaa toimien teoksessa sekä kokonaisuutta jäsentävänä ja kokemusta kontekstualisoivana kertojana että näkymättömänä toimittajana. Valtaosa lainauksista on pitkiä ja Koulumies antaa yksittäisille informanteille tilaa kertoa tarinaansa. Akateemisen historian lukijalla saattaa olla totuttelemista kirjan lainauksista rikkaaseen tyyliin, mutta hyvin kirjoitettu ja toimitettu teos imaisee mukaansa eivätkä pitkät lainaukset hetken kuluttua enää häiritse.

Koulumiehen ammattitaito tarinankertojana nousee tässä hienovaraisesti arvoonsa. Itärakentajien muistitietokeruu ja aineistoista laadittu julkaisu ovat näin mitä arvokkain todiste tavallisten rakennustyöläisten omasta historiasta erityisessä kulttuurienvälisessä kontekstissa.

Rakennusviennin historia laajemmin

Etnografisesti virittyneessä toteutuksessa on se valitettava piirre, etteivät kirjan rakenne ja painotukset tule täysin selitetyiksi. Lähdeaineistona olleet 300 konekirjoitusliuskaa ja Koulumiehen tekemät täydentävät haastattelut ovat sen verran laaja kokonaisuus, että lyhyt maininta toimituksellisista valinnoista olisi auttanut lukijaa jäsentämään lukemaansa. Pääosin Itärakentajat noudattaa kronologista kerrontaa. Koulumies alustaa rakennusviennin lähihistoriaa sotakorvaus- ja jälleenrakennuskauden tapahtumilla, minkä jälkeen hän siirtyy Svetogorskin suurtyömaalle. Valtavan urakan hän on pilkkonut temaattisiin lukuihin, joiden kautta rakennustyön ja kulttuurikohtaamisten kommervenkit avautuvat yksi kerrallaan. Svetogorskista tarina vie Kostamukseen.

Koulumies sijoittaa tässä osassa kirjaa hyvin muistelun 1970-luvun aluepoliittiseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Kostamus saattoi samalla olla Urho Kekkosen aluepolitiikka ja Kainuun ihmisten arkea. Molemmat tasot tulevat kirjassa riittävästi esille.

Koulumiehen teoksen lähdeluetteloon ovat päässeet suurlähettiläs Rene Nybergin 2019 ilmestynyt muistelmateos ja Finn-Stroi Oy:n lehtiarkisto mutta yksi merkittävä puute on pakko mainita. Kun nimittäin teoksen aiheena on suomalainen vientirakentaminen kylmän sodan kaudella olisi Koulumiehellä ollut tilaisuus käydä keskustelua aiheen uranuurtajateoksen, Mikko Laakson ja Seppo Tammisen (Spiritus Historiae) Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL ry:lle tekemän historian Rakentajat maailmalla – vientirakentamisen vuosikymmenet (2014) kanssa. Teosten väliset yhtäläisyydet sekä tutkimuksen tiedonintressin että lähdeaineiston muistitietopainotuksen osalta ovat ilmeiset. Molemmat perustuvat suurelta osin laajaan, hedelmälliseen muistitietoaineistoon ja molemmat katsovat suomalaista rakennusteollisuuden kansainvälistymistä toimijoiden näkökulmasta. Teosten erilaiset rajaukset ja painotukset tarjoavat tilaa tulkinnalle ja uusille tutkimuskysymyksille. Nykyisellään tämä jää aktiivisen lukijan ja jatkotutkimusten tehtäväksi.

Neuvostoliiton romahdus 1980-luvun lopussa ja Venäjän, voisiko sanoa, villit vuodet 1990-luvun alussa jäävät teoksessa myös vähemmälle huomiolle. Rakennusyhtiö Hakan konkurssi, Mulinon ja Novosmolinon sotilaskylähanke tulevat mainituiksi vain loppukaneettina. Nämä 1990-luvun alun laman aikaiset tapahtumat yhden itärakentajan lapsena todistaneena voin vain todeta, että paljon muisteltavaa ja tutkittavaa tämäkin teos jättää jälkeensä. Samalla on syytä korostaa rakennusteollisuuden vientikauden suhdetta suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen laajemmin.

Selkeä rajaus

Koulumies keskittyy teoksessaan Neuvostoliiton hankkeisiin, minkä tuloksena teos on selkeästi rajattu kokonaisuus. Tämä tukee erityisesti Svetogorskin ja Kostamuksen valtavien hankkeiden tarinoiden avaamista antamalla niille riittävästi tilaa. Samalla rajaus jättää muita rakennusviennin piirteitä katveeseen.

Monet suomalaiset itärakentajat, suunnittelijoista siivoojiin, päätyivät monenlaisiin ulkomaanhankkeisiin ympäri maailmaa. Brasilian, Irakin, Libyan ja Vietnamin hankkeet ansaitsevat yhtälailla kirjansa ja sitovat suomalaiset osaksi nopeasti muuttuvaa maailmaa. Tämä laajempi konteksti jää nyt kirjassa vähälle huomiolle ja se miten suomalainen rakennusvientikulttuuri ja -yhteisö kehittyi jää jatkotutkimusten varaan. Koulumiehen teos on silti jälleen aiheesta kiinnostuneille lämpimästi suositeltavaa luettavaa.