Vaikka Intian moguliajoista on jo puoli vuosituhatta ja brittiläisen kolonialismin ajoistakin jo puoli vuosisataa, eivät nämä historialliset ajat ole haihtuneet nykykirjallisuudesta. Intian historiallinen perintö näkyy tutkimissani aineistoissa. Olen kiinnostunut seikoista, jotka luovat yhteyksiä nykyhetken välillä historiallisiin tapahtumiin, tai jotka haastavat tulkintoja, joita tällaisten yhteyksien välillä on tavattu tehdä kirjoittaa Turun yliopiston englannin kielen professori Joel Kuortti.
Vaikken ole itse koskaan voinut, tai halunnutkaan, pitää itseäni ”oikeana” historian tutkijana, ei historian tuntemisen merkitys ole milloinkaan jäänyt minulle epäselväksi. Aikanaan koulun historianopettaja turhautui meihin lukiolaisiin ja tiuskaisi, että ”te ette ole mitään”, muttemme silti voineet olla huomaamatta vaikkapa tahatonta huumoria opetusharjoittelijan erästä diakuvaa selittäessään todetessa, että ”roomalaiset rakensivat nämä rauniot”. Vaikkeivät roomalaiset olisikaan tiettävästi kunnostautuneet nimenomaan raunioiden rakentamisessa, jäi itse asia – historiallisten yhteyksien ja merkitysten näkeminen – selkeästi mieleen. Monista kouluasioista ei välttämättä voi sanoa samaa, mutta historiattomuutta en ole voinut koskaan ymmärtää saati sulattaa.
Oma tieni päätyi monien, merkityksellistenkin, mutkien kautta englanninkielisen kirjallisuuden tutkimuksen pariin, mutta se ei missään nimessä tarkoittanut pääsyä eroon historiallisten yhteyksien ymmärryksestä. Jo pelkästään englannin kielen synty, kehitys ja nykyinen – joidenkin (monienkin) mielestä tukahduttavan hegemoninen – asema on osa historian helminauhan kehiytymistä. Siinä nauhassa on oma osansa ollut niin roomalaisilla, juuteilta, normanneilla, ranskalaisilla kuin sekalaisella seurakunnalla muitakin kansoja. Kieli kehittyy aina kontaktissa muihin kulttuureihin ja kieliin, ja niin suomikin on syntynyt jonkinlaisesta muinaissuomesta yhteydessä muun muassa saameen, viroon, ruotsiin, venäjään, saksaan, tanskaan, latinaan, kreikkaan, hepreaan, sanskritiin, espanjaan, ranskaan ja muihin Suomessa kautta aikain puhuttuihin ja käytettyihin kieliin. En usko, että suomea kielenä uhkaa mikään muu kieli – ainoa uhka lienee kielen käyttäjät. Aivan kuten mitä muuta kieliympäristöä tahansa.
Intialainen englanninkielinen kirjallisuus
Oma erityinen tutkimusalueeni on intialainen englanninkielinen nykykirjallisuus. Käsite ”intialainen englanninkielinen kirjallisuus” on jo itsessään tietyllä tavalla oksymoroninen, itseristiriitainen. Eihän englanti ole koskaan ollut vuonna 1947 brittiläishallinnosta itsenäistyneessä Intiassa virallisen kielen asemassa (seitsemää osavaltiota lukuun ottamatta), vaikka sillä onkin ollut erityinen perustuslaillinen asema vuodesta 1950. Historiallisessa katsannossa koko nykyistä Intian valtiotakin voisi pitää oksymoronina, koska se koostuu lukemattomista kielistä (noin 1700), uskonnoista, kasteista (vaikkakin laittomaksi määritellyistä), alkuperäiskansoista, kolonialistisista historioista ja muista maantieteellisistä, ideologisista, kulttuurisista tai muista jaoista.
Poliittisen Intian muotoutuminen jälkikoloniaalisen ajan kynnyksellä – kun eurooppalaisten kolonialistien valta alkoi erityisesti toisen maailmansodan jälkeen murentua – oli kuitenkin vain yksi vaihe Intian synnyssä. Jo kauan tätä ennen oli syntynyt jakolinja pohjoisten indoeurooppalaisten kielten ja eteläisten dravidakielten välillä (puhumattakaan muista, vaikkapa koillisista tibeto-burmalaisista tai luoteisista iranilaisista kielistä). Pakkaa sekoittivat merkittävästi niin makedonialaisen Aleksanteri Suuren kuin keskiaasialaisen suurmoguli Baburin Intiaan kohdistuneet valloitusretket. Erityisesti Baburin vaikutuksesta Intiaan levisi islamilainen kulttuuri, persian hallintokieli ja keskiaasialainen kulinaarinen kulttuuri.
Kaikki tämä rikas historiallinen perintö näkyy myös siinä aineistossa, jota itse tutkin. Vaikka moguliajoista on jo puoli vuosituhatta ja brittiläisen kolonialismin ajoistakin jo reilusti yli puoli vuosisataa, eivät nämä historialliset ajat ole haihtuneet nykykirjallisuudesta, oli sitten kyse vaikkapa Intian muslimivähemmistön tai englannin kielen aseman tuottamista tulkinnoista. Oman rikkansa tähän rokkaan tuo myös globaali intialaisen diasporisen yhteisön – jos sitä voi edes kuvata yksikkömuodossa – vaikutus. Intialaistaustainen väestö on merkittävä kaikkialla englanninkielisessä maailmassa: erityisesti Australiassa, Etelä- ja Itä-Afrikassa, Karibialla, Kanadassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Yksi englanniksi kirjoittavien intialaisten (tai intialaisperäisten) kirjailijoiden alituiseen kohtaamista kritiikeistä onkin, että he näyttävät kirjoittavat vain tai erityisesti länsimaisille euroamerikkalaisille lukijoille – kirjankustannusmaailman suurimmalle kuluttajaryhmälle.
Oma kiinnostukseni tähän kulttuuripiiriin lähti yksinkertaisesti siitä ristiriidasta, joka syntyi Salman Rushdien Saatanallisten säkeiden (1988) julkaisun myötä syntyneestä ulkokirjallisesta kansainvälisestä kuohunnasta. Olin tätä ennen ajatellut kirjoittaa graduni Sylvia Plathin runojen uskonnollisista ulottuvuuksista, mutta samaan aikaan pinnalle tullut kuohunta Rushdien romaanin ympärillä muutti mielenkiintoni suunnan, joskaan ei täysin itse kysymyksenasettelua. Miksi jokin teos sai aikaan tällaisen, hyvinkin äärimmäisen, kohtelun? En ole näissä pohdinnoissani edelleenkään saanut lopullista vastausta – ”Endlösung” –, enkä sellaista edes odota saati toivo. Vuosikymmenten varrella asiaa on puitu niin kansainvälisillä diplomaattisilla, uskonnollisilla kuin kirjallis-taiteellisilla foorumeilla.
Vuodesta 1969 alkaen jaettu Booker-palkinto on yksi vedenjakaja, jolla brittiläisen kolonialistisen kirjallisen perinnön merkitystä voidaan hahmottaa – vaikka se onkin vain yksi palkinto palkintojen joukossa, sen kulttuuris-taloudellis-poliittinen merkitys on ollut merkittävä. Vuonna 1971 sen sai intialaistaustainen trinidadilais-tobagolais-brittiläinen V. S. Naipaul (Nobel 2001), vuonna 1974 (jaetusti Stanley Middletonin kanssa) eteläafrikkalainen Nadine Gordimer (Nobel 1991) ja vuonna 1975 puolalais-saksalais-brittiläis-intialais-yhdysvaltalainen Ruth Prawer Jhabvala. Erityisen aseman hankki kuitenkin Rushdien Keskiyön lapset (1981), joka sai Bookerin 1981, ja vielä Booker-palkinnon 25-vuotispalkinnon vuonna 1993.
Palkintojen merkityksestä voidaan olla montaa mieltä, mutta Keskiyön lapsien Booker-menestys loi joka tapauksessa maaperän, jolla on syntynyt suuri määrä intialaisenglantilaista kirjallisuutta – sekä Intiassa että diasporassa –, joka on joko menestynyt (Arundhati Roy, Kiran Desai) tai jäänyt vähemmälle huomiolle. Itse olen ollut kiinnostunut niistä seikoista, jotka luovat yhteyksiä nykyhetken välillä historiallisiin tapahtumiin, tai jotka haastavat tulkintoja, joita tällaisten yhteyksien välillä on tavattu tehdä. Usein nämä haastamiset ovat sukupuoleen sidottuja – perinteinen intialainenkin kulttuuri on hyvin patriarkaalinen – ja ”nuoret” naiskirjailijat kyseenalaistavat tätä asetelmaa tarinoissaan.
Huolimatta omasta epämuodollisesta historiaoppinaisuudestani, en voi pitää itseäni vain harrastelijana, joka mökkihuussilleen savista kuoppaa kaivaessaan törmää arvoitukselliseen haarakeppiin (vaikka voisinpa tällaiseen törmätä!), mutta omilla tiettyyn suuntaan suunnatuilla kirjallisuuskiikareillani voisin – parhaimmillaan – väittää että historiasta näkyy tämän tomun seasta jotain merkityksellistä. Historian ajan satunnainen tomu ei ole koskaan historiatonta. Kaikki se tomu on historiaa.
***
Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori ja Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin dosentti.