Perhepolitiikan tulisi olla enemmän osa sosiaalipolitiikkaa kuten Ruotsissa eikä niinkään yleiseen väestönlisäykseen tähtäävää. Pitäisikö Suomen Väestöliitto lakkauttaa ja siirtää sen rahoitus lastensuojeluun? Väestöpolitiikan sijalle tarvitaan uusia yhteisöllisiä sidoksia tuottavaa sosiaalipolitiikkaa kirjoittaa Markku Soikkeli.

Syntyvyys on laskenut katastrofaalisesti. Ja jatkaa laskemistaan: pohjaa ei ole näkyvissä. Kehitys osoittaa pikemminkin kohti miniatyyriperheistä koostuvaa väestöä, jonka määrä jatkuvasti ja yhä kiihtyvällä vauhdilla vähenee. (Suom. Heikki Hiilamo)

Uhkakuva ”miniatyyriperheistä” kuulostaa 2000-luvun pohjoismaiselta perhepolitiikalta, mutta sen ovat esittäneet jo vuonna 1934 Alva ja Gunnar Myrdal kirjassaan Kris i befolkningsfrågan.  Pohjoismaista perhepolitiikkaa tutkineen Heikki Hiilamon mukaan samanlaista huolestunutta väestödebattia käytiin ajankohdan Suomessa. Taustalla oli kaupungistumisen aiheuttama väestökehitys kaikkialla Pohjoismaissa. Vanhemmilla ei ollut enää varaa ruokkia yhtä isoa lapsilaumaa kuin maatalousyhteiskunnassa, missä resurssit olivat saatavilla lähempänä. Köyhyyden torjumiseksi Ruotsissa aloitettiin perhepolitiikka, josta muodostui mallitapaus sekä kansainvälisesti että Pohjoismaiden sisällä.

Ruotsissa perhepolitiikasta tuli alusta alkaen osa sosiaalipolitiikkaa. Työväestön avustamisella pyrittiin kaventamaan luokkakuilua ja työväestön lisääntymisellä nostamaan sen yhteiskuntaluokan kokoa, joka tulisi äänestämään työväenpuolueita.

Heikki Hiilamon mukaan Suomen perhepolitiikka eroaa tässä selvästi Ruotsista. Naapurimaahan verrattuna meikäläinen perhepolitiikka on sisältänyt enemmän ”pronatalismia” eli yleiseen väestönlisääntymiseen tähtäävää politisointia. Erilaisilla tukimuodoilla vanhempia on kannustettu vähintään kolmen lapsen hankkimiseen.

Uusin vaihe eurooppalaisessa perhepolitiikassa katsotaan alkaneen 1970-luvulla. Suomessakin valtiovalta on joutunut tunnustamaan ydinperheen ohella muiden perhemuotojen yleisyyden ja sen, että alhaiset syntyvyysluvut ovat osa perheiden monimuotoisuutta. Normina pidetään edelleen ydinperhettä ja väestökasvun takaavaa lapsimäärää, mutta ei niinkään yhteisöllisyyden takeena kuin veronmaksajina ja kuluttajina.

Verovähennyksiin perustuva tuki on ollut päättäjien suosima ratkaisu, koska sillä tuetaan niitä ydinperheitä, joissa molemmat vanhemmat täyttävät kuluttajakansalaisuuden kriteerit.

Taantuman tuntu sänkykamareissa

Perhepolitiikan epäreiluutta on toisinaan todistettu tilastoluvuilla. Kun esimerkiksi keskellä parasta nousukautta (vuonna 1986) vertailtiin suomalaisten kotitalouksien varallisuutta, sijoittui kolmannes yksinhuoltajaperheistä alimpaan tuloviidennekseen, samoin kuin puolet niistä perheistä, joissa vain toinen vanhemmista kävi palkkatöissä. Myös kolmannes monilapsisista (vähintään kolme lasta) perheistä kuului alimpaan tuloluokkaan. Lapsilukuun perustuvat verohelpotukset eivät hyödyttäneet kaikkia suurperheitä, koska kaikilla ei ollut tuloja, mistä veroja maksaa.

Nousukautena uskotellaan, että lapsia tulee kyllä luonnostaan, koska ihmisillä oletetaan olevan aina sama määrä seksielämää ja sen ”sivutuotteena” syntyvän lapsia ihan ilman väestöpolitiikkaakin. Taloudellisen taantuman aikakautena, sen sijaan, ei jostain syystä enää uskotakaan ihmisten lisääntymiskykyihin ja seksin luonnollisiin seurauksiin, vaan kuulutetaan valtiollisia kannustimia sänkykamareihin.

Demaripoliitikko Antti Rinne ehdotti edellisen taantuman alkaessa (2017) lapsentekotalkoita, aivan kuten keskustapoliitikko Matti Vanhanen vuonna 2003. Näillä poliitikoilla ei ole mitään ratkaisumallia siihen, miten sadoille tuhansille työttömille löydetään tarkoitus tässä yhteiskunnassa. Silti he haluaisivat lisää kansalaisia varmistamaan huoltosuhteen ikäluokkien välillä. Yhtälö on kaikin puolin kestämätön eikä sitä voida purkaa pelkästään kansallisilla seksikampanjoilla.

Väestöliiton rahat lastensuojeluun?

Kuluvan vuoden ensimmäisinä viikkoina on uutisissa iloittu syntyvyyden kääntymisestä lievään nousuun. Vaikka prosentuaalinen käänne on tilastollisesti väistämätön ja vaikka nousua on havaittavissa vain muutamassa Uudenmaan varakkaassa kunnassa, ovat uutiset periaatteessa parhaita toivonpilkahduksia koronaepidemian synkistämässä ilmapiirissä.

Käytännössä muutaman prosentin nousu syntyvyydessä ei merkitse mitään verrattuna siihen, millaisiin perheisiin uudet kansalaiset syntyvät.

Vuonna 2019 julkaistussa tutkimusartikkelissa  Lapsiperheiden kotitalouden strategiat (Lindberg, Autto &Nygård) tilanne tunnustetaan tiivistäen, että

”[p]ahoinvointi on kasautunut erityisesti yksinhuoltaja- ja monilapsisiin perheisiin, pienituloisuuden määrä on lähes kaksinkertaistunut ja lapsiköyhyys on kolminkertaistunut vuoden 1995 jälkeen”.

Perhekeskeisen sosiaali- ja väestöpolitiikan suurin häviäjä ovat yksin asujat, joiden kotitalouksia on jo yli miljoonan. Millaisia uusia yhteisöllisyyden muotoja miljoonasta sinkkutaloudesta seuraavaksi muodostuu, ei ratkea ainakaan synnytystalkoilla.

Minkä kaiken sitten pitäisi muuttua?

Varmaa on se, että lisääntymispropagandaan keskittyvä Väestöliitto tulisi lopettaa ja siirtää sen rahoitus lastensuojeluun. Väestöpolitiikan sijalle tarvitaan uusia yhteisöllisiä sidoksia tuottavaa sosiaalipolitiikkaa. Mikäli avioerojen ja rikkinäisten lapsiperheiden määrää halutaan oikeasti vähentää, olisi tuettava niiden suurperheiden ja yhteisöjen elämäntapaa, joissa enemmän kuin kaksi ihmistä on vastuussa lasten hyvinvoinnista. Avioliiton status valtiovallan turvaamana heterosuhteena on jo katoamassa, mutta vaihtoehtoja ydinperheelle olisi opetettava jo peruskoulussa.

Samoista syistä ehkäisypolitiikassa olisi tunnustettava yksilöllisen päätöksen merkitys ja taattava periaatteellinen mahdollisuus päättää seksuaalisesta suvereniteetistaan jopa vapaaehtoisella sterilisaatiolla.

FT Markku Soikkeli on kirjallisuudentutkija, kriitikko ja kirjailija. Häneltä ilmestyy kesällä 2021 perhepolitiikkaa käsittelevä teos ”Pakollisesti lapselliset”. (Oppian, 2021)