Tieteen ”julkaise tai tuhoudu” -periaate on muuntunut yhä pakonomaisemmaksi tarpeeksi näkyä jatkuvasti julkisuudessa. Näkyvyyden paine ei saisi johtaa siihen, että tutkimuskohteet tai tutkimusuutisointi valitaan klikkijulkisuuden ehdoilla. Yliopistojen tuottama tieto ei siirry yhteiseksi hyödyksi niinkään tekstien vaan ihmiskehojen muodossa. Tutkimusviestinnässä tulisikin siksi kiinnittää enemmän huomioita tutkijoiden fyysiseen liikkuvuuteen vaikkapa esimerkiksi journalismin tai liiketoiminnan suuntaan kirjoittaa professori Mika Pantzar.
”Suomen hallituksen koronaviestintä on epäselvää, ristiriitaista ja aivan riittämätöntä”. Sosiaalisen median sivuni kertoivat täydellisestä epäonnistumisesta. Kommentteja lukiessani en voi kuin ihmetellä mihin arkijärki on häviämässä. Miten ihmeessä vaikkapa lähikauppiaani on selvinnyt menestyksellä ilman tiukkaa yhteiskunnallista ohjeistamista?
Viestintä epäonnistuu lähes aina ja kaikkialla. Kokemukset ovat hyvin samanlaisia katsotaanpa sitten vaikkapa kansalaiskeskusteluiden palstoja tai työtyytyväisyyskyselyitä. Myötätuntoni on viestinnän tekijöiden puolella.
Tiedeviestintä ja erityisesti tiedon alkutuotanto on itselleni läheisin alue. Olen kriittisesti kysynyt pitääkö miljardiliikevaihdon yliopiston viestintää ohjata tarjonta- vai kysyntäjohteisesti? Kumpaa pitää ensisijaisesti palvella: tutkijoita monenlaisine osaamisineen vai suomalaista mediaa, johon näyttää mahtuvan vain yksi asia kerrallaan?
Tutkijana ajattelen, että yliopiston tehtävä on auttaa valmistautumisessa maailman menoon tulevaisuuden ja yliopiston osaamisen moninaisuutta korostaen. Strateginen vaikuttavuus ja julkisuudessa näkyvyyden paine ei saa johtaa siihen, että tutkimuskohteet tai tutkimusuutisointi valitaan klikkijulkisuuden ehdoilla.
Tieteentutkimuksen guru Bruno Latour on todennut, että tutkijoiden kirkkaat aivot tai lahjakkuus eivät ole tieteen ominaisin piirre. Tärkein tiedettä muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta erottava tekijä on tapamme tuottaa ja välittää keskenämme tietoa visualisesti, tilastollisesti ja sanallisesti. Aivan oma kysymyksensä on se, missä muodossa tieteellinen tieto siirtyy parhaiten yhteiskuntaa palvelemaan.
Jospa onkin niin, että tutkimuksellinen tieto ei siirry yhteiseksi hyödyksi niinkään tekstien vaan ihmiskehojen muodossa? Piilaaksossa on todettu akateemisen tutkimuksen hyötyjen leviävän yrityksiin ensisijaisesti kehollisessa ja pienemmässä määrin kirjallisessa muodossa. Luultavasti tämä pätee yleisemminkin, vaikka kuinka haluaisimme korostaa paperista ja digitaalista tutkimusviestintää kilogrammojen siirron sijaan.
Pitäisikö tutkimusviestinnässä kiinnittää enemmän huomioita tutkijoiden liikkuvuuteen vaikkapa journalismin tai liiketoiminnan suuntaan? Esimerkki tällaisesta menestyksekkäästä liikkuvuustuesta on Yrjö Neuvon aikoinaan ideoima PoDoCo- pooli, joka rahoittaa vastavalmistuneiden tohtorien muutaman vuoden vierailuja yrityksiin. Yhdeksän kymmenestä toteutuneesta yritysprojektista on johtanut pysyvään työsuhteeseen. Hyvin samalla tavalla toimii Vaikuttavuussäätiö, joka tukee tutkimuksen ja elinkeinoelämän yhteydenpitoa.
Tieteen vaikuttavuudesta puhutaan nykyään paljon. Itse ajattelen, että tutkijoina voisimme suhtautua paljon kriittisemmin sellaisen tutkimustiedon kysyntään, jossa vastaukset ovat usein tiedossa ja ennakoitavissa. Tutkijan tehtävä voisi olla enemmän tulevien ongelmien ennakointi ja uusien kysymysten esittäminen.