Aika ajoin keskustelu muihin eläimiin kuin ihmisiin viittamisesta nousee esiin. Onko hän automaattisesti viittaus ihmiseen? Saako ihmiseen viitata samalla tavalla kuin eläimeen? Pronominit voivat olla ihmisille täynnä erilaisia merkityksiä ja kertoa suhtautumisestamme toisiin. Suhteessa muihin tunteviin olevaisiin pronomineja tärkeämpää olisivat oikeudet ja niiden konkretisointi.

Neljäsluokkalainen lapseni tuli iltapäivällä koulusta kotiin tuohtuneena. Hän kertoi välipalapöydässä ärsyyntymisestään: “Mua ärsyttää kun koulussa äikän tunnilla ope sanoi, että kirjakielessä eläimistä sanotaan se ja ihmisistä hän. Ihmisistä ei saa sanoa se. Mutta mä silti sanon se, kun hän kuulostaa niin viralliselta.”

Jälkikasvu nosti esiin tietämättään ihan aiheellisen pohdinnan. Näin kieliasiantuntijan koulutuksen saaneena yhteiskunnallista eläintutkimusta tekevänä olen joutunut miettimään asiaa kerran jos toisenkin. Välillä näkee häneksi kutsumista puolustettavan yksinkertaistavassa mielessä – ikään kuin ”häneksi” sanominen ratkaisisi moninaiset lajienvälisiin suhteisiin sidoksissa olevat ongelmamme. Itse asiassa viimeksi olin kirjoittanut ystävälleni tästä aiheesta noin puoli tuntia ennen lapsen puuskahdusta, sillä olin juuri nähnyt Twitterissä kannanoton hänen puolesta. Nimimerkin kirjoittamassa tviitissä toivottiin hän-pronominin lisääntyvää käyttöä ihmisten asenteiden muuttamisen vuoksi – eläimethän ovat yksilöitä siinä missä ihmisetkin. Hänestä on tullut mielipiteen ilmaus.

Kirjoitin helmikuussa 2020 Kriittisen eläintutkimuksen verkoston alustalle tutkimuksellisen tekstin muunlajisiin eläimiin viittaamisesta. Kirjoitin kielenkäytöstä, joka pyrkii suuntaamaan huomion kulttuurisesti ja diskursiivisesti rakennettuihin erontekoihin ja niiden vaihtoehtoihin. Toin esiin muun muassa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen huomioimat termit muunlajinen ja toisenlajinen. Totesin, että kyseisen tekstin ulkopuolelle jää vielä kokonaan erillinen keskustelu hän ja se -pronomineista, joilla nykysuomessa tehdään eroa ihmisen ja muunlajisten välille.

Viimeisimpänä hän-pronominin käyttö on ollut näkyvää Suomen eläinoikeusjuristien kampanjoinnissa. Eläinten vuoro -sivustolla on isot kuvat eri ihmisten kasvojen puolikkaista. Yksi kuvien kasvoista on nauta.

“Hän on vielä se. Muutetaan se. Voimme yhdessä luoda maailman, jossa elämme kunnioittavasti muiden eläimien kanssa. Osallistu työhön eläinten perusoikeuksien puolesta ja ole osa muutosta. Muutos lähtee meistä. Sinusta. Nyt.”

Kampanjan visuaalinen viesti kasvoineen ja silmineen on vahva, vaikkakin jo paljon eläinoikeusliikkeessä käytetty, ja pronominijippo sopii hyvin yhteen eläinten esine-statuksen kyseenalaistamisen ja lainsäädännön muuttamisen ajatuksen kanssa.

Useat tutkijat ovatkin ottaneet nykyään eläimistä puhuessaan käyttöön persoonapronomineja. Suomen kielessä on kyse sellaisen systeemin elvytyksestä, joka karsittiin 1800-luvun lopulla kirjakielen ulkopuolelle. Eläin ja ihminen alettiin luokitella kielellisesti eri kategorioiksi: hän tarkoitti aina ihmistä, se eläintä. 1900-luvulla systeemi vakiintui. Kansankielessä oli käytetty eläimestä sekä pronominia hän että se, mutta niillä oli olleet eri merkitykset. Jos eläimestä oli puhuttu subjektina, käytössä oli pronomini hän, jos taas ulkoisen havainnon kohteena, käytettiin se-pronominia. Systeemi koski varsinkin koti- ja metsäneläimiä, joiden kanssa oltiin eniten tekemisissä. Samoin ehdoin käytettiin molempia pronomineja myös ihmisistä.

Kirjakieleen siis vakiinnutettiin tietoisesti käytäntö, jonka mukaan 3. persoonassa ihmiseen viitataan pronominilla hän ja eläimiin, esineisiin ja olioihin pronominilla se. Murteissa tällaista työnjakoa ei ole ollut, vaan sekä hän- että se-pronominia on vanhastaan käytetty niin ihmisiin kuin muihin eläimiinkin viitattaessa. Useimmissa murteissa se on yleisin ja neutraali muoto ja pronominin hän käyttö poikkeuksellista. Puheessa ihmiseen viittaaminen se-pronominilla on aivan tavallista. Eläimeen viittaava hän on sekin monilla säilynyt. Asiatekstissä ihmiseen viitataan pronominilla hän. Kirjakieleen jo aikoja sitten tehty työnjako pronominien välille on siis vieläkin ristiriidassa puhekielen käytännön kanssa. Pronominin valintaan vaikuttavat muun muassa puhujan ikä ja puhetilanteen luonne. Katri Priikin tutkimuksen aineistossa se-pronomini on kaikkein neutraalein tapa viitata tarkoitteeseen, siis myös ihmiseen, josta kerrotaan vaikkapa tarinaa.

Suomen Luonto -lehden toimittaja Anna Tuominen on hiljan nostanut esiin tätä pronomini-ilmiötä. Somessahan ollaan usein vahvasti mieltä jos toistakin. Tästäkin aiheesta väitellään verkkokeskusteluissa, joskus lehtien palstoillakin. Tuominen viittaa professori Kirsti Siitosen 2008 tekemään kyselytutkimukseen, johon vastanneista kolmannes sanoo hän-pronominin käytön eläimistä huvittavan tai ärsyttävän. Akateemisessa tutkimuksessa valintaa – olipa se mikä hyvänsä – täytyy yleensä perustella. Ella Vihelmaa kertoo kulttuurintutkimuksen lisensiaatintyössään, että pronominien kautta suoritettu eronteko meidän ja muiden välille olisi akateemisessa tekstissä “jossain määrin epäasiallinen ja spesistinen”.

Arvostukseen vetoamalla tosiaan puolustetaan hän-pronominin käyttöä, normitukseen nojautuen taas vastustetaan. Eläinlääkäriasemilla arvostuksen kautta selittyvät hän-viittaukset ovat olleet tavallisia jo pitkään. Hän-pronominin käyttöä eläimistä vastustetaan myös sillä perusteella, että pronomini ylipäätään koetaan epäluontevaksi ja hankalaksi käyttää – niin ihmisistä kuin muista eläimistäkin.  Tässä neljäsluokkalaiseni on siis monen muun kielenkäyttäjän kanssa samassa maastossa: eläinrakas kyllä arvostaa eläimiä, vaikka pronominit vaihtelisivatkin.

Pronominipolitiikan ja puheen puntaroinnin lisäksi tarvitaan muutakin.  Lajisyrjintää purkava kielenkäyttö voisi olla paljon muutakin kuin pronomineja, ja lisäksi meidän tulisi tehdä muitakin toimenpiteitä kuin pitää kieltä suurennuslasin alla, vaikka sekin on tähdellistä. Kunnioittaminenkaan ei ole ainoa avain lukkiutuneisiin eläinsuhteisiimme; onhan kunnioitus käynyt sujuvasti yhteen muun muassa metsästyksen kanssa. Kun eläinlääkäri viittaa vakavasti sairaaseen eläimeen hän-pronominilla, hän ilmaisee eläimen omistajalle käsittelevänsä potilasta yksilöllisenä, tuntevana olentona. Tilanteen huomioon ottaen pronominin käyttö onkin aivan käypää, luonnollistakin.

Jos taas yrittäisin ilmentää akateemista pronominitietoisuuttani teurastamon pihalla katsellessani korvamerkittyjen samanväristen nautojen jonoa, ilmaisisin kunnioitukseni täysin turhaan. Mikään puheen tai kunnioituksen määrä ei muuttaisi siinä perimmäistä ongelmaa: eläin on yhä esine, jolla on vain joitain heikkoja oikeuksia. Joskus on kuvattava nykytodellisuutta sanoin, jotka kuvaavat ihmisen ja kaikkien muiden lajien välistä erontekoa, eivät piilota tai väitä sitä ainoastaan kielelliseksi ilmiöksi. Lemmikkinä pidettävää ja teuraseläintä yhdistää vielä se, että niillä – tai heillä – on omistaja, jolla on valtaa, muutakin kuin sananvaltaa.

Pronominit voivat olla ihmisille täynnä erilaisia merkityksiä ja kertoa suhtautumisestamme toisiin. Suhteessa muihin tunteviin olevaisiin vielä tärkeämpää olisivat oikeudet ja niiden konkretisointi: Ketkä kaikki henkilöt ovat kansalaisiamme? Voivatko muunlajiset eläimet olla henkilöitä? Ketkä lasketaan kuntalaisiksi? Ketkä ovat asukkaita, joita kuullaan päätöksissä, ketkä muukalaisia? Millaista poliittista muutosta olisi odotettavissa, jos näkisimme kirjolohen yksilönä, sian persoonana ja naudan kanssakulkijana? Mitä jos toista ei enää voisi laillisesti omistaa? Entäpä muut entiteetit, kuten joet  ja puut  tai m(/M)aaemon oikeudet?

• Tiina Ollila: Muunlajisia oomme kaikki, kaikki! (Eläimiksi. Kriittisen eläintutkimuksen näkökulmia, 21.2.2020)
• Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura
• Itä-Suomen yliopiston ihmistieteellisen eläintutkimuksen verkosto
• Turun yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen verkosto
• Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskus