Sukupuolen, seksuaalisuuden ja normien kytkökset ovat häpeällä kyllästettyjä niin menneisyydessä kuin nykypäivänä. Niihin liittyy yksilön kokemusta vähätteleviä, ylisukupolvisia oletuksia, syrjintää ja väkivaltaa. Hyvä ja lupaava muutos on kuitenkin käynnissä.

HILJAISUUDESSA MUHII HÄPEÄ

Kymmenisen vuotta sitten haastattelin eri ikäisiä suomalaisia ja kysyin, mitä häpeä heille tarkoittaa. Häpeän jäljittäminen nosti pintaan havainnon sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvän tiedon merkityksestä. Häveliäisyyteen verhottu puhumattomuus on ruokkinut väkivaltakulttuuria, jonka perillisiä yhä olemme.

Häpeän tematiikka sai ihmiset pohtimaan sekä itseään elämän eri vaiheissa että sitä, miten he kokivat ymmärtävänsä muita. Jotkut havahtuivat siihen, että eivät olleet ymmärtäneet, nähneet tai osanneet kohdata esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta.

Eräälle vuonna 1940 syntyneelle naiselle oli vasta aikuisiällä selvinnyt, ettei ihmisten romanttinen kaipuu toisiinsa tule yhdestä ja samasta muotista:

”Se tuli mulle ihan yllätyksenä, et tämmöstä on olemassa. Ja nyt jälkeenpäin mä tiiän, et minun työpaikallani oli tämmösiä homomiehiä, mitä mä en voinu kuvitellakaan. En mä voinu ymmärtää sitä asiaa, koska siitä ei puhuttu ollenkaan.”

Haastatellun kokemus osoittaa osaltaan, miten vuosisatojen ajan demonisoitu, kriminalisoitu ja ”kunniallisen yhteiskunnan” sairaudeksi luokittelema identiteetti oli marginalisoitu näkymättömäksi vaikenemalla.

1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla syntyneet eivät saaneet juuri minkäänlaista seksuaalikasvatusta. Sen sijaan näiden ikäluokkien lapsuudenmuistoihin kuuluvat usein moralisointi, heteronormia pönkittävät siveysihanteet sekä syyllistävä varoittelu.

Tietyissä tilanteissa tai muodoissaan seksuaalisuus yhdistyi syntiin, mikä lisäsi sekä vaikenemisen että puhumisen taakkaa. Tällainen mentaliteetti vaikutti kielteisesti koko kansakunnan hyvinvointiin, mutta sen seuraukset olivat erityisen kipeitä vähemmistöille.

MONINAISUUDEN VALTAVIRSTAISTAMINEN

Sukupolvien ajan sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistöt pysyivät poissa silmistä ja poissa mielistä – ellei uutiskynnys sitten ylittynyt skandaalinkäryn saattelemana tai karnevalistisesti. Seksuaalirikosten historiassa ankariakin rangaistuksia kohdistettiin tekoihin ja olemisen tapoihin, jotka eivät sisältäneet väkivaltaa, vaan joita pidettiin siveettöminä.

Yhteiskunnan sisällä eli joukko ihmisiä, joiden identiteetti oli perustavanlaatuisessa ristiriidassa sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liitettyjen odotusten ja oletusten kanssa. Siksi siitä oli usein turvallisinta vaieta.

Hiljaisuus ja häpeä kulkivat käsi kädessä pitkään senkin jälkeen kun homoseksuaaliset teot lakkasivat Suomessa olemasta rikos vuonna 1971 ja lääkintöhallitus kymmenen vuotta myöhemmin poisti tautiluokituksen. Kun näistä tapahtumista nyt vuonna 2021 on kulunut 50 ja 40 vuotta, ne on ehkä liiankin helppo nähdä menneisyyden viitekehyksessä.

Toki nuoret ikäluokat elävät monelta osin muuttuneessa maailmassa, jossa oikeus olla oma itsensä on aiempaa kirkastuneempi toive ja käytäntö. Kansainväliset ihmisoikeusperiaatteet ovat ankkuroituneet muun muassa perustuslain ja yhdenvertaisuuslain kautta myös perusopetuksen opetussuunnitelmaan (2014), jonne ”inhimillisen moninaisuuden arvostaminen” on kirjattu sateenkaaren väreissä:

”Oppiva yhteisö edistää arvoillaan ja käytänteillään sukupuolten tasa-arvoa ja tukee oppilaita oman identiteetin rakentumisessa. Opetus on lähestymistavaltaan sukupuolitietoista.”

UUSI POLVI, PAREMPI YMMÄRRYS?

Yhteiskunnallisista muutoksista huolimatta sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät haavoittuvuuden ja väkivallan kokemukset ovat pysyneet monelta osin heikosti sanoitettuina niin suurten ikäluokkien kuin 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla syntyneiden keskuudessa. Ne voivat olla tunnetasolla tuttuja, mutta samalla niistä vaietaan tai niiden merkitystä vähätellään.

Omakohtaiset tai lähipiirissä havaitut, käsittelemättömät kipukohdat voivat muuttua taakkasiirtymiksi ja aiheuttaa ylisukupolvista pahoinvointia. Tämän kierteen katkaiseminen on välttämätöntä, jotta ihmisoikeudet toteutuisivat kaikille.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rintamalla on elinaikanamme tapahtunut paljon. Silti sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluminen nostaa yhä syrjinnän ja väkivallan riskiä myös nuorten kohdalla.

Tutkimuksesta ja käytännön kokemuksista tiedetään, että koulujen käytävillä kaikuu yhä menneiltä vuosikymmeniltä tuttu homottelu. Se on yksi lapsiin ja nuoriin kohdistuvan sukupuolistuneen väkivallan monista muodoista ja osa väkivaltakulttuurin jatkumoa.

Poika, joka ei olemukseltaan vastaa maskuliinisuuskäsityksiä tai mukaudu pärjäämisen ja kovuuden oletuksiin, joutuu yhä herkästi silmätikuksi. Viime aikoina lisääntynyt keskustelu tämän niin sanotun poikakoodin purkamisesta onkin erittäin tervetullutta. Kapea mieskuva kaipaa laventamista seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

Vaikka yksilöllisyyttä rajoittavat stereotypiat on todettu haitallisiksi kaikille sukupuolille, moni oppii jo varhain välttämään sukupuolinormien vastaista käytöstä tai häivyttämään sisimmän minänsä. Siksi seksuaalikasvatus on aloitettava niin aikaisin kuin mahdollista. Onnellisinta olisi saada se sisällytettyä sekä kodeissa että oppilaitoksissa tapahtuvan vuorovaikutuksen läpileikkaavaksi periaatteeksi.

VAIENTAMISESTA KOHTAAMISEEN

Vastuulliseen aikuisuuteen kasvetaan empatia- ja ihmissuhdetaitojen avulla. 2020-luvun seksuaalikasvatus ei olekaan pelkkää tauti- ja ehkäisyvalistusta, vaan sen tärkeänä lähtökohtana on tukea identiteetin muodostumista. Samalla nuoria opetetaan tunnistamaan omat rajansa sekä kunnioittamaan muita.

Juna ei ole ajanut ohi aikuisillakaan. Kiihkoton tieto, avoin keskustelu ja halu ymmärtää itseä ja muita voivat vaikuttaa yleisiin asenteisin ja toimintatapoihin. Esimerkiksi #metoo-liike on toivottavasti auttanut hahmottamaan seksuaaliväkivallan haavoittavuutta.

Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen eivät oikeuta eriarvoista kohtelua. Seksuaalioikeudet kuuluvat kaikille. Pelkkä näiden periaatteiden toteaminen ei riitä. Tarvitaan aktiivisia toimia ja osaamista tukemaan koko yhteiskunnan hyvinvointia.

Jokainen voi niin halutessaan purkaa itsessään luutuneita oletuksia sukupuolen kaksijakoisuudesta ja seksuaalisuuden heteronormista. Lisäksi lasten ja nuorten kanssa työskenteleville ammattilaisille on tarjottava koulutusta, jonka ytimessä on vaikenemisen ja ohittamisen korvaaminen kuuntelemisen ja kohtaamisen taidoilla.

FT, dosentti Satu Lidman on sukupuolen ja väkivallan kytköksiä tutkiva historioitsija ja tietokirjailija. Hän työskentelee Tampereen yliopistossa Sukupuolistunut väkivalta, vastuullisuus ja eettisesti kestävä toimijuus kouluissa ja kasvatusalalla -hankkeessa (EraseGBV).

Lukemista
* A long way to go for LGBTQI equality (European Union Agency for Fundamental Rights 2020).
* Bildjuschkin, Katriina (toim.): Seksuaalikasvatuksen tueksi (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015).
* Jyrinki, Samuel: Paratiisi vai helvetti (Otava 2020).
* Lidman, Satu: Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä (Atena 2011).
* Lidman, Satu: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia (Gaudeamus 2015).
* Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (Opetushallitus 2014).