Ukraina on Euroopan itää ja Euroopan länttä. Se on rajamaa, monien uskontojen, kielien ja kansojen sulatusuuni. Roomalais-katolisuus ja ortodoksisuus, etelässä islam ja historiassa juutalaisuus ovat jättäneet jälkensä maan moniin suuriin kaupunkeihin, joiden historia palautuu antiikin aikaan. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe taustoittaa Ukrainan akuuttia tilannetta historiallisella katsauksella maan menneisyyteen.

Tapahtumat Ukrainassa tulevat lähelle, koska maidemme historia muistuttaa toisiaan. Kun nationalismi levisi Euroopassa 1800-luvulla, se iski voimakkainta kipinää maissa, jotka hakivat asemaansa suuremman valtiollisen entiteetin osana sekä sijaitsivat usein idän ja lännen välisellä kaltevalla poliittisella pinnalla. Sellaisissa maissa kuin Suomi ja Serbia, Puola ja Kreikka. Ne olivat suurten imperiuminen katveessa, osa Romanovien, Habsburgien tai Osmanivaltakuntaa. Kansallisaate ja -romantiikka antoivat työkaluja poliittisen omakuvan rakentamiseen. Historia, menneisyyden oletettu tai todellinen suuruus, kansa, kieli, mahdollinen etninen erityisyys tai kulttuurinen omaperäisyys, otettiin identiteettityön välineeksi.

Ukraina rävähti eurooppalaiseen tietoisuuteen samalla hetkellä, kun Venäjä hyökkäsi maahan helmikuun 24. päivä 2022. Ukrainalaiset kaupungit alkoivat nousta uutisiin: Lviv, Mariupol, Harkova, Tšernivtsi, Mykolajiv ja Lutsk sekä Ivaono-Frankivsk. Kaupunkeja, joista juuri kukaan ei ollut kuullutkaan ennen tätä sotaa. Jotain Suomessa tiedettiin, toki. Kiova tunnettiin pääkaupunkina, Jalta toisen maailmansodan sotakaupunkina ja ”Oi Odessa sä helmi Mustan meren” -laulu soi vanhemman sukupolven korvamatona Dallapén ja A. Aimon levyttämänä vuodelta 1962. Tamperelaisten muistin kerrostumasta saattoi nousta välähdyksiä 1970- ja 1980-luvulta, kun Tampereen ja Kiovan välinen ystävyyskaupunkitoiminta oli vilkkaimmillaan.

Mutta moni havahtui tietämättömyyteensä: mikä maa, mikä kansa? Ukraina on suurin maa Venäjän jälkeen Euroopassa (603 548 km² ja noin 45 milj. asukasta). Monipuolinen maasto, vaihtelevia maisemia, tasamaata, metsää ja ylänköä. Vuoristoakin on eli Karpaatit lännessä ja Krimin vuoret etelässä. Suuret joet valuvat etelään. Dnepr, joka jakaa Kiovan, oli pitkään pääasiallinen kauppareitti, ja nyt se on muun muassa suuri sähkövoiman tuottaja. Hyvää maanviljelysmaata, mustamultaa (chernozem) on Keski-Ukrainassa, maan historiallisen hedelmällisyyden symbolina. Sotakuvissa näkyvää aukeaa maastoa suojelevat metsät.

Itää vai länttä?

Ukraina on Euroopan itää ja Euroopan länttä. Se on rajamaa, monien uskontojen, kielien ja kansojen sulatusuuni. Roomalais-katolisuus ja ortodoksisuus, etelässä islam ja historiassa juutalaisuus ovat jättäneet jälkensä maan moniin suuriin kaupunkeihin, joiden historia palautuu antiikin aikaan. Nykyinen maa-alue vastaa suunnilleen Ukrainan etnisten kansojen asutuksen rajoja ja Stalinin roolina oli koota Ukrainan maat Sosialistisen Ukrainan Tasavallan alle. Sitten tuli Taka-Karpatian aluevalloitus 1945 ja Hruštševin liitos, kun Krimin niemimaa saatiin Venäjältä 1954. Ukrainassa alueiden politiikkaa on leimannut hajanaisuus ja sattumanvaraisuus. Maassa on ollut aina suuria vähemmistöjä: juutalaisia ja tataareja, saksalaisia ja puolalaisia, venäläisiä ja valkovenäläisiä.

Miten tuotetaan historian rekonstruktio nuoressa maassa, jossa ei ole pitkää valtionrakentamisen historiaa? Mikä on ”kansallinen identiteetti” Ukrainassa, jonka alue historiallisesti oli jakautuneena kolmen suurvallan välille (Venäjä, Itävalta, Osmanien valtakunta)? Mihin sijoittaa ukrainalaiset Euroopan historiassa? Miten sodat ovat muovanneet Ukrainan tarinaa, tarjoten tämän hetken kriisiajan samastumispintaa? Ukrainan historiassa ongelmana on jatkuvuuden puute – miten sitoa monet monikulttuuriset kertomukset osaksi Ukrainan modernia valtionrakentamista? Monet ilmiöt alueella voidaan tulkita ukrainalaisiksi, kuten Kiovan prinssien kääntyminen kristinuskoon, kasakkasota puolalaisia vastaan, juutalaisen Hasidismin syntyminen, Krimin sota ja Tšernobylin onnettomuus 1986. Niiden voidaan tulkita olevan myös osa Venäjän ja/tai Neuvostoliiton historiaa, kuten Putinin historiapoliittisista näkemyksistä ilmenee.

Ukraina – ihmisten muodostama tunneyhteisö

Monet ukrainalaista nationalismia tutkineet korostavat, että moderni ukrainalainen kansallistunne pikemminkin syntyi imperialististen valtiorakentamishankkeiden varjossa kuin muovasi niitä. Ukrainan kansakunta on natsiia, jolla on erilainen merkitys kuin lännessä. Se ei ole kansakunnan muodostama valtiokokonaisuus, vaan ihmisten muodostama tunneyhteisö. Yhteinen alkuperä, kieli ja kulttuuri yhdistivät ukrainalaisia. Ja vuonna 2022 olemme kokeneet uudelleen saman: keväällä 2022 yhdessä koettu kriisi ja ulkoinen uhka hitsaavat jälleen kansalaisia yhteen.

Maa on ollut historiansa aikana jaettuna ja miehitettynä jo ennen ensimmäistä itsenäistymistä 1919. Ukrainan alue oli jaettuna Venäjän keisarikunnan ja Itävallan kesken. Nationalismi kehittyi alkuvaiheessaan 1840-luvulta lähtien kulttuurin ja kielen tunnuksin. 1900-luvun alussa yhteiskunta ja kansakunta alkoi rakentaa identiteettiään puoluepolitiikan ja vasta 1990-luvulla valtionrakentamisen tunnuksin.

Kansallismielinen historioitsija Myh’ailo Hruševskyi (1866-1934), Ukrainan Topelius ja Runeberg yhdistettynä, oli puolalaissyntyinen, kiovalainen kirjailija, jonka kymmenosainen pääteos Ukraina-Rusin historiasta alkoi ilmestyä 1890-luvulla. Hruševskyi erotti Ukrainan historian Venäjän historiasta. Hän katsoi Kiovan Rus –vaiheen kuuluvan Ukrainan historiaan ja siitä rakentui Ukrainan kansallinen olemassaolo ja jatkuvuus. Kiovan Rusin valtakunta ei siten ollut Venäjän valtion vaan Venäjästä erillisen ukrainalaisen kansakunnan historiallinen edeltäjä. Lienee sanomattakin selvää, että venäläiset historioitsijat eivät hyväksyneet tulkintaa, mutta Ukrainassa se nautti laajaa suosiota.

Neuvostoliiton aikana Ukrainan historiaa kirjoitettiin luokkataistelunäkökulmasta. Neuvostoliitossa ajateltiin, että ”pikkusiskoalueet” tarvitsivat ison veljen historiapoliittista ohjausta ja suuria, moniosaisia kokonaishistorioita alkoi ilmestyä.

Kun Ukraina itsenäistyi 1991, esiin kaivettiin kommunismin aikaa edeltänyt patrioottinen historiantulkinta. Sen olivat voimallisimmin pitäneet hengissä länteen muuttaneet Ukrainan emigrantit, joiden silmissä Ukrainan historia oli ennen kaikkea etnisten ukrainalaisten historiaa. Ristiriita oli valmis: neuvostoliittolaisessa tulkinnassa Ukrainan historia oli osa Neuvostoliiton historiaa. Ukrainan tulkinnassa se liittyi oman kansakunnan luomisen historiaan. Venäläisessä historiapolitiikassa, kuten olemme huomanneet, Ukraina mielletään jälleen osaksi Venäjän suurta, ikiaikaista tarinaa.

Kenelle kuuluu Kiovan Rusj?

Kun kaupungit kasvavat ja kehittyvät, ne hakevat oikeutusta menneisyydestä – samalla tavalla kuin valtiot ja kansakunnat. Ukrainan pääkaupungin Kiovan perustamistarinassa yhdistyvät maat ja valtiot, kansakunnat ja etniset ryhmät sekä kielet ja kulttuurit. Kenelle kuuluu Kiovan Rus, todellisuudessa ja myyttisessä menneisyydessä? Joensuun yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela purkaa myyttejä mainiossa kirjassaan Kiovan Rusj. Keskiajan eurooppalainen suurvalta (1996).

Lyhyesti silti: kaupungin sijainti Dnepr-joen uomassa oli oivallinen ja paikka kiinnosti monia. Varjagien kaupankäynti alueella palautuu jo ainakin 880-luvulle. Perustettiin kauppapaikka, jolla oli laajoja yhteyksiä Bysanttiin. Perustajasisarusten jälkeen hallitsijoiksi alkoi nousta slaaveja, joista merkittävimmäksi tuli Volodomyr/Vladimir I Suuri (980–1015), Putinin suuri esikuva historiassa ja monien 2000-luvulla pystytettyjen patsaiden aihe. Vladimir Suuri otti kristillisen kasteen omaksuttuaan ortodoksisuuden vuonna 988 ja sai lisänimen Pyhä Vladimir Kiovalainen. Alueella koettiin sisäinen rauhoittuminen ja harjoitettiin yhdistävää politiikkaa.

Jälkivaikutuksena Kiovan alue saattoi laajeta. Sen vaikutuspiiri alkoi ulottua muualle Eurooppaan ja Bysanttiin. Kulttuuri ja kielet kukoistivat. Kehittyi oma kieli, kirkkoslaavi ja ukrainan kieli yhtenä sen variaatioista. Kiovan Rusj oli laajimmillaan 1200-luvulla. Se hallitsi suurinta osaa nyky-Ukrainasta ja Valko-Venäjästä sekä Venäjän Euroopan puoleisista alueista. Valtaosa sai elantonsa maanviljelystä. Keskeinen merkitys oli kauppaverkoston toimivuudella, joka ulottui Itämereltä Mustalle Merelle ja jokien kautta sisämaahan.

Kiovan Rusj liukui aikaa myöten osaksi aikansa eurooppalaisia valtapiirikiistoja. Monta muutakin uhkaa oli ilmassa: uudet kansainvaellukset, naapurikansojen ryöstely ja ulkopuolisten aggressio. Vuonna 1169 koettiin alueella ensimmäinen ”venäläinen aggressio”, kun venäläinen ruhtinas Andrei Bogoljubski ryösti Kiovan.

Mongolit, joita ukrainalaiset kutsuivat tataareiksi, saapuivat 1200-luvulla ja liittivät Kiovan Rusjin valtapiiriinsä. Ukrainan alueesta kehittyi kolme ruhtinaskuntaa: Galitsian ja Volhynian ruhtinaskunta (nyk. länsi-Ukraina), Vladimir-Suzdalin ruhtinaskunta Keski-Venäjälle (nyk. Moskovan ympäristö) ja Novgorod pohjoisessa.

Tämä Ukrainan alueen kolmijako alkoi tuottaa poliittista, uskonnollista ja kulttuurista erilaisuutta alueelle. Galitsia-Volhynia sijaitsi strategisesti tärkeällä kauppareitillä ja pystyi kontrolloimaan suolakauppaa. Pian kehittyi muitakin voimakeskuksia. Niistä merkittävin oli Liettuan ruhtinaskunta, jonka asema perustui voittoon mongoleista 1362. Se alkoi kontrolloida useimpia itäslaavien alueita ja katolisuuden vaikutus alkoi tuntua. Jo 1300-luvun lopulla ja seuraavalla vuosisadalla Kiovan Rusjn entiset alueet muodostivat valtaosan Puola-Liettua kuningaskunnasta. Vuonna 1569 Puolaan liitettiin Volhynia, Podolia ja Kiova. Tältä ajalta on peräisin nimitys ”Ukraina – raja-alue”.

Ulkoinen uhka ja sen vaikutukset

Puolan aika ja suhde Puolaan ja puolalaisuuteen on ukrainalaisten historiassa monenlaisten tulkintojen kohde: herroja ja alistajia, vai vapauttajia ja sivistäjiä, vai auttajia ja kumppenita? On voitu osoittaa, että Ukrainan alueen kaupungit kukoistivat puolalaisaikana. Ne saivat itsehallintoa ja toimivat monikulttuurisina sulatusuuneina. Juutalaisten vaikutus kasvoi. Kuten Puolassa, myös Ukrainan puolalaisalueilla aatelin merkitys kasvoi. Sen valta nojasi maaseudun suurtilallisuuteen. Puolalaiset toivat säätyjärjestelmän, sitä myötäilevän hierarkian, kulttuurin ja tavat. Katolisuus voimistui puolalaisalueilla, ja sinne kehittyi uniaattikirkon tukialue. Uniaatit ovat opiltaan roomalaiskatolilaisia, mutta he noudattavat itäistä jumalanpalvelusjärjestystä.

Unioni merkitsi kahden kirkkokunnan välisiä valtataisteluita, mikä aiheutti suuria jännitteitä yhteiskuntaan. Tyytymättömyyden ilmapiirissä kasakka Bohdan Khmelnytsky organisoi vuonna 1648 kapinan, jolla oli syvällinen vaikutus koko itäisen Euroopan maantieteeseen. Se alkoi kasakoiden kapinana puolalaisia vastaan. Sitten mukaan tulivat talonpojat, jotka nousivat maanomistajia vastaan. Pian mukana oli uskonnollinen juonne, kun ortodoksit nousivat ei-ortodokseja (juutalaiset, katoliset, uniaatit) vastaan. Juutalaiset kärsivät suuria tappioita ja kasakat onnistuivat valtaamaan muun muassa Galitsian. Väkivaltaisuuksia koettiin molemmin puolin ennen vuoden 1649 rauhaa Zborivissa.

Rauhan solmimisen seurauksena syntyi eräänlainen autonominen Ukrainan kasakkavaltio, joka muistutti Englannin Oliver Cromwellin luomusta, toimia ja tapahtumia saarivaltakunnassa. Lienee selvää, että jo melko pian ukrainalaisessa aikalaisymmärryksessä Bohdan Khmelnytskyï nousi todelliseksi legendaksi ja kaikenlaisen poliittisen vastarinnan symboliksi. Myöhemmässä historiankirjoituksessa hän sai kuvaavia lisänimiä, kuten ”Isänmaa Isä” ja ”Bohodan Suuri”.

1600-luvun sekasorron aika muistuttaa nykyaikaa

Todellisuudessa jo 1650-luvulla hajaannus Ukrainan alueella lisääntyi ja kasakat alkoivat asettua erillissopimuksin Venäjän tsaarin suojelukseen. Näiden sopimusten luonne oli sittemmin ollut kansallisen historiankirjoituksen suuri haaste: mitä sovittiin, mitä oikeasti päätettiin ja mitä sitten tapahtui? Venäläisen tulkinnan mukaan sopimuksissa yhdistettiin Ukrainan ja Venäjän intressit. Ukrainalaisen tulkinnan mukaan kyse oli sotilaallisen yhteistyön lisäämisestä ja kahden maan yhteistyöstä ja unionista. Käytännössä sopimus johti siihen, että Venäjän läsnäolo ja vallankäyttö kasvoi Ukrainan alueella, mikä kavensi kasakkojen itsehallintoa ja oikeuksia.

Tämä 1600-luvun sekasorron aika voidaan nähdä yhdenmukaisena Ukrainan tämän päivän tilanteelle. Lukuisten Puolan ja Venäjän välisten sotien, hetmannin eli kasakkajohtaja Bohdan Khmelnytskyn kuoleman ja kasakkojen sisäisten valtataistelujen seuraus oli se, että Puola ja Venäjä päätyivät jakamaan Ukrainan vuonna 1667. Puolan oli luovutettava Venäjän hallintaan ”vasemman rannan” nimellä tunnettu Dneprin itäpuolinen Ukraina sekä Kiova. Puolalle tulivat Dnerp-joen länsipuolen alueet. Muistin virkistykseksi: Osmanien valtakunnan vaikutus jatkui edelleen Mustalle merelle rajautuvalla alueella.

Lopputulema oli se, että Ukraina oli koko 1600-luvun jälkipuolen eurooppalainen taistelukenttä. Kasakat koettivat katkaista suhteet Moskovaan joko Puolan tai Turkin myötävaikutuksella. Hetmanni Ivan Mazapa pyysi avuksi Ruotsia ja kuningas Kaarle XII:ta tämän sodassa Venäjää vastaan. Tunnetussa Poltavan taistelussa Pietari I ja tälle lojaalit joukot löivät ruotsalaisukrainalaiset voimat. Venäjä nousi todellisten eurooppalaisten suurvaltojen joukkoon ja Ukrainan hidas alasajo alkoi. Asiaan kuului kirkon assimilaatio, kun vuonna 1686 tsaari asetti hetmanaatin ortodoksisen kirkon Moskovan patriarkaatin alle. Se edesauttoi kulttuurisen assimilaation voimistumista.

Todellisuudessa vallanvaihto oli hidas prosessi. Venäläiset sijoittivat varuskuntiaan Ukrainaan strategisille alueille ja upseereille annettiin oikeus verojen keräämiseen. Vasta 1720-luvulla kasakkapolitiikan ydin, hetmanaatti, korvautui Venäjän sotilashallinnolla. Julistauduttuaan imperiumiksi 1721 Venäjä asteittain sulautti kasakkavallan itsensä. Viimeinen hetmanni, lähinnä symbolinen hahmo, joutui luopumaan asemastaan 1765 eikä uutta enää asetettu. Silti, sulautumisen jälkeenkin, kertomus kasakoiden legendasta eli vahvana kasakkakronikoissa. Se muodosti elävän mentaalisen linkin, kun ukrainalaisten kiinnostus omaa kansallista historiaa kohtaan alkoi 1800-luvulla muodostua. Puolan hallussa olivat läntisen Ukrainan alueet aina 1700-luvun lopulle asti.

Kahden imperiumin välissä ja osana

Puolan jaon seurauksena 1700-luvun lopulla Ukrainasta osansa saivat kaksi imperiumia ja kaksi hallitsijasukua: Venäjä ja Itävalta, Romanovit ja Habsburgit. Samaan ajankohtaan osui Osmanivaltakunnan heikentyminen ja vuonna 1789 Krimin niemimaa siirtyi lopulta osmaneilta Venäjälle. Ukrainalaiset jakautuivat aiempaa selvemmin kahteen kulttuuripiiriin.

Puolalaisen aatelin aloittama maaorjuus levisi vähitellen Katariina II:n aikana koko Ukrainaan ja aatelisto sai samat oikeudet kuin Venäjällä. Venäjän puoleinen alue jaettiin yhdeksään kuvernementtiin ja jokaisessa vaikutti venäläinen kuvernööri. Odessa perustettiin vuonna 1794 ja siitä kehittyi pian kaupan suurkaupunki ja monikulttuurinen keskus.

Ukraina nousi osaksi Euroopan suurvaltapolitiikka 1800-luvulla. Keisari Aleksanteri I:n aikana vuonna 1815 Ukrainan venäläisiin osiin luotiin poliisi- ja sotilashallinto. Lännessä Lviv kehittyi monikulttuuriseksi kaupungiksi, jossa tuntui edelleen puolalaisten vaikutus ja kansalaisaktiivisuus. Juutalaiset vaikuttivat kaupan piirissä, kun taas saksankieliset toimivat virkamiehinä. Molempia osia yhdisti usko keskushallinnon voimaan sekä luottamus valistuneeseen itsevaltiuteen ja virkavetoisuuteen. Reformejakin tehtiin. Itävallan keisarihallinnon aloitteesta (Maria Theresian ja Josefin aikana) toteutettiin koulureformeja ja lisättiin uskonnollista ja kielellistä toleranssia. Myös maaolojen parannettiin. Lviviin (puol. Lwów, saks. Lemberg) saatiin oma yliopisto vuonna 1784 ja oma metropoliitta vuonna 1807.

Venäjän puoleisessa Ukrainassa alkoi jo keisarinnan Katariina I:n aikana toisenlainen kehitys. Maaorjuus syveni samalla kun aatelisto ja korkein virkamiehistö venäläistyi myös kieleltään. Pappien asemaa edistettiin ja uniaatteja käännytettiin ortodokseiksi, mikä vahvisti ortodoksista kirkkoa. Myös koulutuksen parantaminen edesauttoi venäläistämisprosesseja ja kasvamista ”keisarilojaalisuuteen”. Keisari Aleksanteri I perusti vuonna 1805 alueen ensimmäisen yliopiston Harkovaan ja keisari Nikolai I:n aikana saatiin yliopisto Kiovaan (1834).

Kansallinen herätys – älymystön hanke?

Kansallinen herätys tapahtui ukrainalaisen intelligentsijan synnyn vanavedessä 1800-luvulla. Kyseessä ei ollut eurooppalaisten vallankumousten kypsyttämä kehitys vaatimaan poliittista vapautta ”kasakkahenkeen”, vaan oman etnisen ja erityisen ”ukrainalaisuuden” synnyttämisestä.

Ukrainofiilit, samaan tapaan kuin fennomaanit Venäjän imperiumin toisessa alusmaassa Suomessa, hakivat identiteettipolitiikan pohjaa talonpoikaisesta ja agraarisesta menneisyydestä. Saksalainen aatteellinen vaikutus alkoi tuntua. Erityisen hedelmällistä maaperää loi saksalaisromantikko Johan Gottfried von Herder, jolle Ukraina näyttäytyi jo 1700-luvun lopulla Euroopan ”uutena Kreikkana” eli maana, joka oli täynnä mahdollisuuksia ja unelmia. Ukrainalaiseen maaperään sopi heijastaa aikakauden ihanteita, kyläelämän ja maaseutukulttuurien ihailua, kansantaiteen ja kielen keräämistä sekä ”kansallisen” historian harrastusta paikallisine erityispiirteineen.

Ukraina oli sellainen sopiva alue, jonka kehikkoon saattoi rakentaa kansallishenkeä tai kansojen henkeä – Volksgeist. Kuten Suomessakin, Venäjä tuki aluksi tätä akateemista kansan harrastusta, tieteellistä ja akateemista kiinnostusta paikalliseen kulttuuriin, kansanelämään ja -tapoihin. Pian akateeminen patriotismi muuttui politiikkaohjelmaksi. Harkovassa vaikutusvaltaansa kasvatti Pyhän Kyrilloksen ja Metodioksen veljeskunta 1840-luvulla. Se oli perustettu slaavin kielen kehittäjien mukaan. Tavoitteena oli kristillinen oikeudenmukaisuuden ja sivistyskäsityksen sekä vapauden ja tasa-arvon lisääminen, muun muassa lakkauttamalla maaorjuus.

Kuten Ukrainan kysymystä ja Ukrainan kansallista liikettä tutkinut Johannes Remy on osoittanut, Ukrainan kansallisen kulttuuriliikkeen ensimmäinen vaihe koski modernin ukrainankielisen kirjallisuuden synnyttämistä. Sitten 1830-luvulla vahvistui ajatus ukrainan kielen erillisyydestä. Seuraavalla vuosikymmenellä koettiin ensimmäinen irtiotto sisäkkäisestä ukrainalaisvenäläisestä kansallisesta identiteetistä kohti erillistä ukrainalaista identiteettiä. Vahvistui näkemys, että ukrainalainen ei voinut samanaikaisesti olla venäläinen. Ukrainofiilisen älymystön mukaan kansakunnan identiteetin perusta oli etninen ja perustui kieleen. Omaa kieltä tarvittiin pian oman valtiollisen historian kertomiseen, eikä ole sattumaa, että kansakunnan myyttistä kulta-aikaa alettiin etsiä kasakka-Ukrainasta.

Moni teemoista kiertyi alkujaan maaorjaksi syntyneen runoilija Taras Ševtšenkon (1814–1861) toimintaan. Maaorjana eläneen Ševtšenkon päätyminen kansallisrunoilijan asemaan on monien sattumien summa. Ševtšenko menetti vanhempansa 12-vuotiaana ja kulkeutui omistajansa mukana Pietariin. Kun maaorjassa ilmeni taiteellista lahjakkuutta, päästi omistaja Ševtšenkon taidemaalarin oppiin Pietarissa. Pääkaupungissa hän tutustui ukrainalaislähtöiseen älymystöön. Ystävät ostivat pian vapaaksi lahjakkaan taidemaalarin, mikä mahdollisti keskittymisen taiteeseen ja siirtymisen pian myös runouteen.

Kansallismielinen runoilija kehitti ukrainan kirjakieltä ja osallistui keisarin valtapyrkimyksiä vastustaneisiin liikkeisiin. Yksi tavoitteista oli slaavilaisen tasavallan toteuttaminen. Kun liike paljastui, joutui Ševtšenko elämään loppuelämänsä tarkassa valvonnassa ja pääsy Ukrainaan kiellettiin. Useissa Ševtšenkon runoissa käsitellään kasakoita, jotka kapinoivat vallanpitäjiä vastaan. Runoissa viitataan tulevaisuudessa koittavaan vapauteen. Tämä viesti tulkittiin jo omana aikana kehotuksena tavoitella itsenäistä Ukrainaa.

Habsburgin imperiumin yhteydessä ukrainalaiset kokivat akateemisemman kansallisen herätyksen kuin idässä. Sosiaalisen tilanteen johdosta papiston vahva asema ja uskonto muodosti identiteetille selkeän perustan. Kielikysymys nousi tärkeämmäksi kuin etnisyyden korostaminen ja omaa kieltä alettiin kehittää suhteessa puolaan, venäjään ja kirkkoslaaviin. Ratkaiseva käänne koettiin vallankumousvuona 1848. Liikehdintä tempaisi mukaansa sivistyneistöä Unkarissa ja Puolassa, mutta vähemmän Galitsiassa. Ukrainalaiset pysyivät lojaaleina Itävallan hallitsijalle ja saivat pian lempinimen ”idän tirolilaiset”.

Pian odotti palkinto. Jo vuonna 1848 keisarillinen hallinto perusti Lvivin yliopistoon Ruteenien kielen ja kirjallisuuden laitoksen ja nimitti sen ensimmäiseksi professoriksi pappistaustaisen kirjailija Jakiv Holovatskyin. Pian perustettiin ukrainalaisia kulttuuriyhdistyksiä ja ensimmäinen tieteellinen seura edistämään tutkimusta, opetusta ja julkaisutoimintaa. Holovatskyin elämäntyö oli laaja. Hän julkaisi ukrainan kieliopin ja tutkimuksia ukrainan kielestä ja kansatieteestä sekä slaavilaisten maiden maantieteellisen sanakirjan (1884) ja arvokkaan kokoelman Galitsian ja Unkarin ukrainalaisten kansanlauluja (1860–1870 ja 1878)

Samaan aikaan, kun kulttuurinen kehitys vei Ukrainan kielen ja kulttuurin vahvistamisen suuntaan, vahvistui hallinnossa puolalainen vaikutus. Puola nousi hallinnon kieleksi ja alueelle nimitettiin puolalaisia kuvernöörejä. Puolalaisvetoisuus johti siihen, että venäläisten aatteiden ja poliittisen ajattelun vetovoima alkoi kasvaa myös Ukrainan länsiosissa, kanavoituen osittain puolalaisvastaiseen liikehdintään ja terrorismiin. Venäläinen vallankumousaate ja anarkismi alkoivat saada jalansijaa myös idässä 1870-luvulta lähtien. Pian koettiin talonpoikien kapinayrityksiä ja aktiivinen ukrainalaissolu oli keskeisesti junailemassa keisari Aleksanteri II:n murhaa vuonna 1881.

Ukrainan kansallinen liike politisoitui vuosisadan lopulla. Kuten Suomessakin, ylioppilasliikehdintä keskittyi osakuntiin, jotka alkoivat radikalisoitua ja marksilaistua. Puoluepoliittinen ja vallankumouksellinen järjestäytyminen oli hitaampaa. Sosiaalisen vapautumisen viesti suunnattiin ennen kaikkea talonpojille. Toimijoina olivat pienet radikaalipuolueet, eikä aitoa yhteyttä ”kansaan” onnistuttu luomaan. Kun vallankumousliike Venäjän keisarikunnassa levisi suurlakkovuonna 1905, olivat Ukrainan puolueet vasta ituvaiheessa.

Pieni, suuri Ukraina 1900-luvulla

Ukrainaa ei poliittisena kansakuntana tai valtiomuodostelmana ollut olemassa 1900-luvun alun eurooppalaisissa kartoissa. Oli vain suuri itäinen puoli, joka oli osa Venäjän keisarikuntaa ja pienempi läntinen puoli, joka kuului Itävalta-Unkarin keisarikuntaan. Ukrainalaisen nationalismin ydin ei ollut valtiollisen itsenäisyyden saavuttamisessa vaan etnisen ja kulttuurisen ukrainalaisuuden korostamisessa. Se kattoi sekä itäiset että läntiset alueet. Euroopan suurin slaavilainen vähemmistö muodostui 26 miljoonasta ukrainalaisesta, joista 22 miljoonaa oli idässä ja 3,8 miljoona asui lännessä.

Väestömäärästä huolimatta ”pienen kansan” ideologiset tunnukset täyttyivät. Maassa ei ollut omaa kansallista eliittiä ja väestön sosiaalinen rakenne oli epätasainen. Alueelta puuttui valtiomuodostuksen ja siihen liittyvän kirjakielisen hallintoperinteen jatkuvuus. Ukrainassa risteili monenlaisia paikallisia identiteettejä ja suuri osa ukrainalaisista oli lojaalia Venäjälle, arvostaen paikkaansa osana venäläisslaavilaista kieli- ja kulttuuriyhteisöä. Ukraina säilyi Venäjän tärkeänä vilja-aittana, sillä 90 prosenttia Venäjän viljasta tuli Ukrainasta.

Ukraina oli maatalousvaltainen maa, joten pian maakysymys alkoi kietoutua kansalliseen kysymykseen suurina poliittisen liikehdinnän murrosvuosina 1905 ja 1917. Ongelmana oli maanviljelyn heikko tuotto ja aatelistilojen suuri määrä (noin 5000). Suuri ukrainalaisten siirtolaisuusaalto oli alkanut jo 1800-luvulla suuntautua maasta ulos, Siperiaan ja Aasiaan sekä Tyynelle valtamerelle. Teollisuuden kehitys oli hidasta. Ensimmäinen rautatie yhdisti vasta vuonna 1864 suuret vilja-alueet Odessan, eli Mustan meren tärkeimpään vientisatamaan.

Vaikka Ukrainassa on vanhoja kaupunkeja, olivat ukrainalaiset heikosti urbanisoituneita. Väestöstä noin 30 prosenttia eli kaupungeissa. Kauppa oli juutalaisten käsissä, kun venäläiset dominoivat hallinnon ja sivistyksen ammateissa. Metalli- ja kivihiiliteollisuutta lähti liikkeelle eurooppalaisella rahalla itäisellä puolella ja kaakkois-Ukrainassa. Teollisuustyöväestöä saapui muualta Venäjältä, mikä vaikutti työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen järjestäytymiseen. Se tapahtui venäläisten toimesta ja venäläistunnuksin.

Kuten monissa tutkimuksissa on osoitettu, niin sanotun kansallisen omakuvan luomisessa suurin ongelma ei ollut nationalistisen innostuksen puute, vaan venäläisten puristuksessa eläminen. Se näkyi myös sosialistisessa puoluemuodostuksessa. Jo 1890-luvulla oli perustettu erilaisia marxilaisia ja nationalistisia ylioppilaspiirejä ja –seuroja. Ukrainalainen luomus oli runoilijan mukaan nimetty Taras-veljeskunta (1891), joka kokosi piiriinsä harkovalaisia ja kiovalaisia ylioppilasaktiiveja. Veljeskunnalla oli kulttuurisia ja poliittisia tavoitteita, joista keskeisin liittyi Ukrainan vapauttamiseen Venäjän ikeestä.

Taras-veljeskunnan toiminta päättyi jo ennen vuosisadan vaihdetta, mutta sen vaikutuksesta harkovalaiset ylioppilaat perustivat Ukrainan vallankumouspuolueen (RUP) vuonna 1900. Sen piiristä nousi useita vallankumouksellisia, kuten Volodymys Vynnychenko ja Simon Petljura. Heidän johdollaan puolueesta kehittyi Ukrainan sosialidemokraattinen työväenpuolue. Ukrainassa tuntui vahvana myös Venäjällä vuonna 1898 perustetun Sosialistisen työväenpuolueen vetovoima.

Myös konservatiivien piirissä tapahtui järjestäytymistä, kun Ukrainan radikaalidemokraattinen puolue (URDP) perustettiin vuonna 1904. Kaikki puolueet radikalisoituivat suurlakkovuoden 1905 jälkeen ja kapinayrityksiä toteutettiin erityisesti maaseudulla.

Vuosien 1914–1918 eurooppalainen suursota jätti jälkensä Ukrainaan. Itä-Galitsia nousi Venäjän valloituspolitiikan kohteeksi. Se valloitettiin jo vuonna 1914 ja venäläistäminen alkoi. Itävalta-Unkarin vastahyökkäys teki alueesta keskeisen taistelulinjan suurvaltojen välisissä maailmansodan yhteenotoissa. Sotavuodet aktivoivat erilaisia militaristisia hankkeita Ukrainan alueella. Ukrainalainen legioona perustettiin Itävallan armeijaan ja se kokosi nopeasti 30 000 vapaaehtoista. Myös Ukrainan tarkk’ampujien legioona perustettiin. Tämä ensimmäinen oma armeija oli tärkeä symbolisella tasolla.

Ensimmäisen maailmansodan aikana sekä Saksa että Itävalta-Unkari onnistuivat valloittamaan suuren osan Ukrainaa Venäjältä. Vallankumous Venäjällä muutti Ukrainan uudenlaiseksi tapahtumien näyttämöksi. Simon Petljura julisti Ukrainan itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1917, mutta maa joutui jälleen Saksan keisarikunnan joukkojen miehittämäksi.

Petljuran kansantasavaltalainen hallinto korvattiin Saksan ja Itävalta-Unkarin aloitteesta keväällä 1918 saksalaismielisellä hetmannilla Pavlo Skoropadskilla, jonka tehtävänä oli turvata ukrainalaisen viljan saanti osaksi Saksan elintarvikehuoltoa. Saksalaisten antauduttua joutui Skoropadski pakenemaan ja Petljuran kansallismielinen hallitus nousi valtaan Kiovassa. Saksa solmi aselevon marraskuussa 1918 ja Simon Petljura perusti joulukuussa 1918 uudelleen Ukrainan kansantasavallan.

Venäjän sanottua irti Brest-Litovskin rauhansopimuksen marraskuussa 1918, tarjoutui tilaisuus valtatyhjiön täyttämiseen. Kansankomissaarit siirtyivät saksalaisten tilalle näiden alkaessa vetäytyä Baltiasta ja Ukrainasta ja puna-armeija alkoi hitaasti, mutta varmasti vahvistaa asemiaan Ukrainan alueella. Seurasi eriasteista sotilaallista liikehdintää sekä yhteistyöakseleita puolalaisten ja ukrainalaisten välillä. Oman sävynsä antoivat vastaperustetun Neuvostoliiton sisällissodan tapahtumat, joiden seurauksena Petljuran kansallismielinen liike hävisi lopulta bolševikeille Puolan solmittua rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa. Myös Ukrainan kansalliset sosialistiset joukot jäivät ilman ulkovaltojen tukea.

Puolan ja Neuvosto-Venäjän välinen raja vahvistettiin Riian rauhassa vuonna 1921 ja Ukrainan neuvostotasavallan bolševikit pääsivät vakiinnuttamaan valtansa. Joulukuussa 1922 Ukrainan sosialistisesta neuvostotasavallasta tuli Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton eli Neuvostoliiton perustajajäsen. Neuvostoagentit surmasivat Simon Petljuran Pariisissa vuonna 1926. Ukrainan neuvostotasavallan pääkaupunki oli aluksi Harkova, mutta vuonna 1934 Kiova nousi Ukrainan pääkaupungiksi.

Pakkokollektivisointi ja holodomor

Ukrainan kehitys 1900-luvulla seurasi Euroopan itäisen valtapolitiikan suuria kaaria. Ukrainan maataloutta alettiin kollektivisoida Stalinin määräysten mukaisesti. Ukrainalaisen viljan pakkoluovutukset aiheuttivat suurta nälänhätää. Tämän holodomoriksi kutsuttu ruokapulan aikana vuosina 1932–1933 kuoli useita miljoonan ukrainalaisia, mikä jätti lähtemättömän, traumaattisen muistijäljen ukrainalaisten kollektiiviseen kärsimyshistoriaan.

Uudessa suurkonfliktissa eli toisessa maailmansodassa Ukraina joutui Saksan miehittämäksi vuosina 1941–1944. Tänä aikana Ukrainan kansallismieliset pyrkivät itsenäisyyteen, mutta Saksa ei enää ollut valmis myöntämään Ukrainalle edes muodollista itsenäisyyttä. Saksalainen miehityshallinto alisti Ukrainan suoraan Saksan valtaan.

Vuoden 1945 jälkeen, maailmansodan seurauksena, Ukrainan neuvostotasavallan ja Puolan raja kulki pääosin Curzonin linjaa myötäillen. Ukrainaan liitettiin pääosa Volhyniasta ja Itä-Galitsiasta, mukaan lukien keskuskaupunki Lviv. Myös Tšekkoslovakian Karpato-Ukraina liitettiin Ukrainaan.

Viimeisen aluelisäyksen Ukraina sai Venäjän federaatiolta vuonna 1954, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšovin aloitteesta Ukrainaan liitettiin myös Krimin niemimaa. Siitä tuli, kuten tiedämme, vuonna 1991 itsenäistyneen Ukrainan ja Venäjän välinen keskeinen kiista-alue Mustanmerellä, liittyen ennen kaikkea Krimin niemimaan rooliin keskeisenä laivastotukikohtana.

Krim ja Sevastopol venäläisen historiapolitiikan kohteena

Neuvostoliittoa seurannut Venäjä panosti runsaasti intellektuaalista ja rahallista pääomaa jo 1990-luvulla uudenlaiseen kansalliseen historiapolitiikkaan. Osana oli muistomerkkien pystyttäminen ja kansallisten juhlapäivien luominen sekä venäläisten ”muistin paikkojen” elvyttäminen. Kaikkien toimenpiteiden tavoitteena oli juurruttaa uudenlaista ylpeää patriotismia ja isänmaarakkautta venäläisiin. Tarvittiin uusia kansallisia symboleja, valtiollisia tunnuksia ja paikkoja uudelleen arviointia. Työ edellytti uudenlaista post-modernia, ”käyttökelpoista menneisyyttä” ja sen moninaista tuottamista Venäjällä ja venäläisyydestä.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1991 joukko ​​pyhiä venäläisiä muistin paikkoja päätyi maan rajojen ”väärälle puolelle”. Krim on yksi tällainen paikka. Luen ukrainalaisen kollegani Igor Torbakovin vuonna 2014 ilmestynyttä artikkelia History, Myth, and the Struggle over Crimea ja koetan ymmärtää Krimin niemimaan roolia Venäjän ja Ukrainan välisissä jännitteissä. Niemimaa on juuri vallattu takaisin Venäjän yhteyteen.

Torbakov aloittaa kuvaamalla isänmaallisen venäläisen runoilijan Aleksandr Nikolajevin 1990-luvun alussa kirjoittamia rivejä, joista heijastuu hämmennys Neuvosto-imperiumin tuhosta:

Supervaltamme raunioilla
historiassa on suuri paradoksi:
Sevastopol – Venäjän kunnian kaupunki
on Venäjän alueen ulkopuolella.
(kirjoittajan käännös englannista)

Venäjän Krimin miehitys 2014 ei johtunut vain Kremlin halusta kääntää ”historian suuri paradoksi” voitoksi ja saada Venäjä geopoliittisesti yhteneväisiksi. Historialla ja myyteillä oli ja on tärkeä paikkansa, kun Moskova pyrki legitimoimaan poliittisia ambitiotaan Venäjän vanhan imperiumin ja Neuvostoliiton varjojen vanavedessä.

Torbakovin mukaan tälle linjalle on Venäjällä laaja tuki myös kulttuurielitiin ja sivistyneistön keskuudessa. Kuten mediasta olemme lukeneet, Mihail Hodorkovski, entinen venäläinen öljypohatta, ja Putinin näkyvimpiä vastustajia, ei tue Kremlin Ukraina-politiikkaa. Keväällä 2015 hän sen sijaan puhui Kiovan Polyteknisessä Instituutissa ja totesi, että

venäläisille [Krim] on pyhä paikka. Se on tärkeä osa historiallista muistiamme ja avoin haava Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. En ole väärässä, jos sanon, että monille venäläisille Sevastopol on kuin pala pyhää maata.

Kuten Torbakov analysoi, Krimin erityisyys ei johdu ”venäläisyydestä”, vaan siitä, että se on ollut poikkeuksellisen monikulttuurinen risteyspiste sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Koko historiansa ajan Krimillä on asunut monia ​​kansoja, kreikkalaisia, armenialaisia, italialaisia, juutalaisia, turkkilaisia ja tataareja sekä slaaveja. Venäjän valtakunta sai strategisen niemimaan hallintaansa osmaneilta vasta 1700-luvun lopulla. Sitä ennen Krim oli ollut Krimin kaanikunnan ydinaluetta, mongolien Kultaisen Ordan kruununjalokivi ja osmanisulttaanien pohjoinen vasallialue.

Niemimaa alkoi slaavilaistua, kun venäläinen maatalouden kolonisaatio eteni 1800- ja 1900-luvuilla. Uuteen merkityksen alue nousi, kun sinne rakennettiin Sevastopol Venäjän keisarillisen (ja sittemmin Neuvostoliiton) Mustanmeren laivaston tukikohdaksi. Krimin tataarien joukkokarkottaminen sotavuonna 1944 muutti väestörakennetta. Ukrainan 2000-luvun alun väestönlaskenta osoitti, että Krimin niemimaan väestöstä (2 milj.) venäläisiä oli noin 58 prosenttia, ukrainalaisia 24 prosenttia ja tataareja 12 prosenttia. Suhdeluku kehittyi tämän jälkeen ukrainalaisten ja tataarien eduksi.

Krimin ja Sevastopolin myyttinen venäläisyys luotiin jo keisarikunnassa Krimin sodan (1854–1855) jälkimainingeissa. Se perustui sankarilliseen kertomukseen Sevastopolin puolustamisesta brittien, ranskalaisten ja turkkilaisten liittoutuneita vastaan. Lukuisat venäläisiä sotasankareita ja -taisteluita kunnioittavat monumentit, juhlat ja museot ovat sittemmin syventäneet kuvaa Sevastopolista ”Venäjän kunnian kaupunkina”. Torbakovin mukaan ”venäläisyys” alkoi tarkoittaa imperiumia eli Venäjän keisarin hallitsemaa laajaa yhdistelmävaltiota. Toinen ratkaiseva Krim-myytin ulottuvuus koski neuvostoliittolaisen kansan sankaruutta akselivaltojen Sevastopoliin suunnatun piirityksen aikana 1941–42. Sankarillinen ”neuvostoliittolaisuus” oli jälleen kattava imperiaalinen määre aivan kuten ”venäläisyys” oli ollut sata vuotta aikaisemmin Venäjän keisarikunnassa.

Myös Hruštšovin Krim-politiikkaa 1950-luvulla tulee katsoa yleisen ja universaalin venäläisyyspolitiikan näkökulmasta. Vaikka Hruštšovilla oli monia yhteyksiä Ukrainaan, oli hän hengeltään aito kommunistinen internationalisti. Krimin siirtäminen Ukrainalle on nähtävä symbolisena tekona, jolla juhlistettiin Ukrainan Venäjään ”yhdistämisen” 300-vuotispäivää.

Päätöksen taustalla oli myös taloudellisia syitä. Toisen maailmansodan runtelema niemimaa oli riippuvainen Ukrainasta sähkö- ja vesihuollossaan. Neuvostoliiton taloussuunnittelussa Krim liitettiin osaksi Ukrainan kokonaistaloutta ja sen asukkaat osallistuivat Neuvosto-Ukrainan vaaleihin.

Neuvostoaikana asialla ei ollut suurta merkitystä, koska taustalla vaikutti Neuvostoliiton totalitaristinen järjestelmä eli keskittämispolitiikan ja kommunistisen hallintokoneiston ylhäältäpäin johdettu läsnäolo maan eri osissa.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Venäjän silloisen presidentin Boris Jeltsinin johtama hallitus ilmaisi halunsa luoda pikemminkin samankaltaisiin (demokratia-) arvoihin nojautuva kansalaisyhteiskunta, kuin etniseen alkuperään perustuva venäläinen kansakunta. Tehtävä epäonnistui, kuten tiedämme, ja venäläisyys ja sen arvostus on noussut historiapoliittisissa tulkinnoissa keskiöön. Samaan pakettiin mahtuu Krimin oletettu tai todellinen ”venäläisyys”, joka motivoi Venäjän nykyjohdon toimia sekä Krimin niemimaalla että tämän hetken Ukrainassa.

Kirjoitus perustuu keväällä 2009 Euroopan historian oppituolin tekemää Ukrainan opintomatkaa varten laadittuihin opetusaineistoihin Ukrainan historiasta ja historiapolitiikasta.

Lisätietoja

• Internet Encyclopedia of Ukraine (Canadian Institute of Ukrainian Studies)
• Igor Torbakov: History, Myth, and the Struggle over Crimea (2014)