Kolumnit

Viholliskuvat ja sota Ukrainassa

Kuva venäläisestä propagandavideosta Za Rassiyu, jossa ukrainalaisia syytetään natsismista.


Yhteisöt muokkaavat yhteenkuuluvuuden tunnettaan suhteessa ”toisiin”. Kun jako meidän ja muiden välillä valjastetaan politiikan käyttöön, tuloksena on usein mielikuvien tietoinen kärjistäminen viholliskuviksi. Sosiaalisen median aikakaudella vihan kipinä on helppo lietsoa täyteen roihuunsa viikoissa – mutta sen sammuttaminen on liki mahdotonta. Viholliskuvilla poistetaan viimeisetkin estot silmittömään tappamiseen ja väkivaltaan. Jugoslavian sodissa lähinaapureista muokattiin verivihollisia järjestelmällisellä propagandalla. Sama ilmiö näkyy nyt Ukrainassa.

Ihmisyhteisöt muokkaavat yhteenkuuluvuuden tunnettaan suhteessa ”toisiin”. Tarvitaan verrokkiryhmä, johon peilata oman ryhmän ominaispiirteitä. Mielikuvat toisista ovat monitahoisia ja niihin voi kuulua sekä myönteisiä että kielteisiä piirteitä. Usein karkeimmat mielikuvat muodostuvat etäisistä ihmisryhmistä, joista ei ole omaa kokemusta, mutta viholliskuvien muodostamisen osalta maantieteellinen tai kulttuurinen etäisyys ei ole tarpeen. Jugoslavian sodissa lähinaapureista saatiin muokattua verivihollisia järjestelmällisellä propagandalla.

Suomen kansallisessa tarinassa venäläiset ovat muodostaneet vihamielisen ja parhaimmillaankin epäluuloja herättävän toisen. Toisaalta venäläinen kirjallisuus ja musiikki ovat olleet ihailun kohteena. Toiseudessa on myös aste-eroja; on ryhmiä, joiden koetaan olevan lähempänä meitä kuin muiden.

Kun jako meidän ja muiden välillä valjastetaan politiikan käyttöön, usein tuloksena on toiseuteen liitettyjen mielikuvien tietoinen kärjistäminen viholliskuviksi. Tällainen kehityskulku on ollut Ukrainan osalta meneillään Venäjällä jo kahdeksan vuoden ajan, aina venäläismielisen presidentin syrjäyttäneestä helmikuun 2014 vallankumouksesta asti.

Venäjän mediassa alettiin korostaa uhkana äärikansallista liikehdintää, joka oli sen mukaan valtaamassa alaa Ukrainassa ja vahvistamassa venäläisvastaisuutta ”lännen” kannustamana. Tällä historialla höystetyllä narratiivilla perusteltiin Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sotatapahtumat. Erityisesti militanttia nationalismia edustaneen, ukrainalaistenkin mielipiteitä jakavan Stepan Banderan (1909-1956) yhteistoiminta Saksan kansallissosialistien kanssa nostettiin Venäjällä tikun nokkaan.

Mielikuvien yhdistämisen haaste

Pohjan Venäjän toimille ja viholliskuvan rakentamiselle muodostivat historiasta juontuvat erot itäisen ja läntisen Ukrainan välillä. Esimerkiksi vuonna 2016 Ukrainassa tehdyssä identiteettitutkimuksessa lännessä asuvat kokivat itsensä ukrainalaisiksi tai eurooppalaisiksi huomattavasti useammin kuin itäukrainalaiset, joiden yhteydet Venäjään ja venäläisyyteen olivat vahvemmat myös kielen kautta. Kuvaa sorretusta kansanosasta ja sen vapauttamisesta ukrainalaisen nationalismin ikeestä lujitettiin Venäjällä, kunnes johto katsoi sodan laajentamisen ajankohtaiseksi ”erikoisoperaation” nimellä.

Heinäkuussa 2021 presidentti Putin kirjoitti kitkerän artikkelin ukrainalaisista venäläisten veljeskansana, jolla ei ole historiallista oikeutta omaan valtioon. Väite ei ollut uusi. Jo 1800-luvulla Venäjä oli pyrkinyt torppaamaan ukrainalaisten pyrkimykset nostaa ukrainan kieltä esiin osana kansallista heräämistä. Kieli haluttiin esittää jonkinlaisena maalaisvenäjänä ja ukrainalaiset etnisesti venäläisinä tai ainakin ryhmänä, joka oli hyvin lähellä heitä.

Kuva: Ukrainian Memes Forces.

Nämä neutraalit tai myönteiset mielikuvat ”melkein meistä” – monella venäläisellä oli myös sukua ja ystäviä Ukrainassa – piti saada nyt toden teolla yhdistettyä kuviin uhasta ja vihollisesta. Paradoksi ratkaistiin tehostamalla jo viritetyn mentaalisen joukkoaseen käyttöä, eli korostamalla entisestään Ukrainan johdon banderalaista natsimielisyyttä. 2000-luvun Venäjällähän Neuvostoliiton voitto fasismista on nostettu kansaa yhdistäväksi suureksi sankaritarinaksi, jonka kyseenalaistaminen – historiapolitiikan kielellä historian vääristely – on kielletty. Tavalliset ukrainalaiset, erityisesti toki venäjänkieliset, esitettiin ”erityisoperaatiota” perusteltaessa vapautusta janoavana kansana, erillään rikollisesta johdostaan.

Kohti kokonaisvaltaista viholliskuvaa

Vastoin Venäjän odotuksia Kiovan valtaus epäonnistui ja ukrainalaiset nousivatkin yhteistuumin ”vapauttajiaan” vastaan. Maalitolppia oli siirrettävä paitsi sotilaallisesti, myös mielikuvatasolla. Ukrainalaisten todettiin olevan natsismin läpitunkema kansa ja perusteellisen puhdistusoperaation välttämätön. Joissakin puheenvuoroissa on esitetty koko kansan täydellistä uudelleen kouluttamista tuhoutumisen vaihtoehtona. Vihollisia olivatkin nyt kaikki ukrainalaiset, joiden esitettiin syyllistyvän jatkuvasti epäinhimillisiin hirmutekoihin venäläisiä kohtaan.

Tämäntyyppiset kokonaisvaltaiset, demonisoivat viholliskuvat ovat niitä, joiden levittäminen johtaa äärimmillään kansanmurhiin. Niillä poistetaan viimeisetkin estot silmittömään tappamiseen ja väkivaltaan. Tämä kehityskulku on nähty myös Ukrainassa tänä keväänä. Samalla natsismin edustajien tai vähintään tukijoiden laariin on heitetty kaikki Ukrainaa auttavat tahot. Voikin sanoa, että viholliskuvien käyttöä Venäjällä sotilaallisen toiminnan oikeuttajana on sekä syvennetty että laajennettu vain muutaman kuukauden aikana, vaikka itse kuvastoa on pohjustettu jo pitkään. Samalla Venäjän johdon ja joukkojen vastuu raakuuksista kielletään johdonmukaisesti.

Erityisesti siviileihin kohdistuneiden pommitusten ja järjestelmällisen väkivallan myötä viholliskuvat ovat vahvistuneet myös ukrainalaisten keskuudessa. Venäläissotilaista puhutaan ”örkkeinä”; viittaus fantasiamaailman hirviöihin on malliesimerkki vihollisen ihmisyyden kieltämisestä. Sodan alussa moni ukrainalainen puhui ymmärtäväisesti tavallisista venäläisistä, mutta sävy on muuttunut. Kansan nähdään nyt edustavan johtoaan molemmin puolin, niin Venäjällä kuin Ukrainassakin.

Kuva: Ukrainian Memes Forces.

Sosiaalisen median ja reaaliaikaisesti leviävien kuvien ja videoiden aikakaudella vihan kipinä on helppo lietsoa täyteen roihuunsa viikoissa, mutta sen sammuttaminen on liki mahdotonta. Vahvoja mielikuvia luovaa ja toistavaa propagandaa on hyödynnetty tehokkaasti kummallakin puolella.

Venäjä halusi sitoa Ukrainan tiukemmin itseensä, mutta on menettänyt sen lopullisesti. Paitsi Ukrainan infrastruktuuri, myös kahden aiemmin läheisessä kanssakäymisessä olleen kansan suhteet on tuhottu kenties sukupolvien ajaksi. Sotaa ei koskaan käydä vain rintamalla, vaan yksilön kokemusten ja jaettujen mielikuvien kautta jokaisen korvien välissä. Siellä se jatkuu pitkään vielä senkin jälkeen, kun rauha on solmittu.

Katso myös:

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *