Miltei 50 vuotta kirjailijantyötä, miltei 40 romaania, lähes 20 tietokirjaa, käännöksiä yli 10 kielelle. Kirjakohtaiset painosluvut poikkeuksetta useita kymmeniä tuhansia, parhaimmillaan pitkälti toistasataa tuhatta. Parikymmentä erilaista kirjallisuus- ja kulttuuripalkintoa, niiden joukossa Pro Finlandia ja valtion tiedonjulkistamispalkinto elämäntyöstä.

Kaari Utrion ura on mittava, mutta muhkea on myös Anna-Liisa Haavikon kirjoittama elämäkertateos. 500-sivuinen kirja sisältää nimihenkilön työn ja yksityiselämän lisäksi ison siivun suomalaisen kirjallisuuden ja kustannustoiminnan historiaa aina 1940-luvulta saakka, olihan hänen isänsä Untamo Utrio Tammen pitkäaikainen toimitusjohtaja, joka esikoistyttärensä syntyessä kesällä 1942 työskenteli kansanhuoltoministeriön tiedottajana. Propagandapäällikkönä, kuten nimike siihen aikaan kuului.

Anna-Liisa Haavikko onnistuu nivomaan kohdehenkilön elämän suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin. Välillä esiin nousevat aineelliset seikat ja varallisuuserot, useimmiten kuitenkin arvot ja asenteet. Siltasaaressa varhaislapsuutensa viettäneen Kaari Utrion muistoista piirtyy elävästi esiin sodanjälkeisen Suomen niukkuus. Kansakoulun täitarkastukset ja calmetterokotukset, kaunokirjoituksen harjoittelu ja maakuntalaulut lienevät tuttuja useimmille 1940-luvulla syntyneille. Myöhemmin kuvaan tulevat duffelitakit ja salatupakat, perunajauhoilla tärkätyt alushameet ja Elviksen musiikki, jota kulttuuriperheen nuoriso joutui kuuntelemaan naapurissa.

Utriot muuttivat lasten varttuessa Tapiolaan, mutta kesäisin kun vanhemmat lomailivat Lapissa kahdestaan, Kaari ja hänen kaksi nuorempaa veljeään soudettiin saaristomökille keskenkasvuisen lapsenlikan vahdittaviksi. Kotona kaikki lukivat aina ja kaikkialla, paitsi ruokapöydässä. Varhaisimmat kirjalliset vaikutteensa tytär imi historiallisista romaaneista: Mika Waltari, Lempi Jääskeläinen, Sigrid Undset…

Kirja vuodessa, kaksi parhaina

Ylioppilaaksi tultuaan Kaari Utrio pyrki ja pääsi lukemaan historiaa. Se oli ollut hänen lempiaineitaan jo koulussa, mutta 23-vuotiaana solmittu avioliitto vei korpivaruskuntaan, jossa vastavalmistuneelle maisterille oli tarjolla vain palkatonta vapaaehtoistyötä varuskuntakirjaston hoitajana. Kirjoittaminen oli luonteva tapa täyttää joutilaita päiviä, etenkin kun tarinankertojan taidot olivat näkyneet jo gradussa siinä määrin, että graduohjaaja, professori Eino Jutikkala, hieman moitiskeli.

Keskiaika, joka nuorta Kaaria kiinnosti kaikkein eniten, ei tuolloin ollut tutkijoiden suosiossa, eikä Jutikkala nähnyt naisopiskelijalle muuta toimenkuvaa kuin historian lehtorin. Gradumerkintää hakeva Utrio ilmoittikin, että hän aikoi ryhtyä työkseen kirjoittamaan historiallisia romaaneja. Yhden sysäyksen antoi naistenlehti Eevaan pyydetty jatkokertomus, joka sai suopean vastaanoton.

Esikoisteos Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi 1968, ja sen tekijästä tuli yksi aikakauden kiistellyimpiä suomalaiskirjailijoita. Kustantaja mainosti teosta ”suomalaisena Angelikana” ranskalaisen Sergeanne Golonin Angelika-sarjan mukaan.

Historiallisen seikkailuromaanisarjan ensimmäiset osat olivat jo ilmestyneet Suomessakin, ja niiden suosion innoitti Kaari Utriota. Hänellä oli selkeä suunnitelma vetävän viihteen tekemisestä: kirjan lauseet eivät saaneet olla yli nelirivisiä, eikä sivistyssanoja käytettäisi. Tekstiin piti tulla paljon keskustelua, tarinaan runsaasti seikkailua ja hengenvaaraa, ja sankarittaren tuli olla siveä mutta ei liian hurskas.

Teoksen ilmestyessä Utrio kirjoitti hyvää vauhtia toista romaaniaan, ja 15 vuoden ajan häneltä ilmestyi kirja vuodessa, kaksi parhaina. Kuusi-seitsemänkymmenlukujen kulttuuri-ilmapiirissä moinen meno herätti kahtalaisia reaktioita. Lukijat ihastuivat, mutta osa arvostelijoista oli kärttyisiä ja/tai kauhuissaan. Paitsi että kirjat heidän mielestään edustivat ns. rouvaspornoa, ne estivät naisia tiedostamasta omaa asemaansa ja käyttämästä lukuaikaansa yhteiskunnallista muutosta edistäviin teoksiin sekä vakaviin taideromaaneihin.

Itseäni huvitti elämäkertaa lukiessa kovasti, kun huomasin Kirsti Mannisen 1980-luvun alussa rusikoineen Utrion ainoan nykyromaanin, Ruusulaakson, ”kioskikirjallisuutena” ja vuotta aiemmin ilmestyneen Katarinan tarun ”rouvaspornona” Helsingin Sanomissa. Ruusulaakso oli mainiota satiiria tuolloin vauhtiin päässeen nousukauden talous- ja kulttuurieliitin elämästä, Katarinan taru kuvasi Utriolle tyypilliseen tapaan keskiajan naisen taivalta taistelevien miesten varjossa. Pari vuotta myöhemminhän Manninen, joka on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija, aloitti viihderomaanien kirjoittamisen nimellä Enni Mustonen, ja jatkaa sitä yhä.

Viimeistään tässä vaiheessa on hyvä huomata, että Kaari Utrio on koko uransa ajan ollut mitä palavasieluisin naisasianainen. Hän on kuulunut sekä Tarja Halosen että Elisabeth Rehnin taustajoukkoihin ja ollut mukana Minna Canth -seurassa, joka Utrion puheenjohtajakaudella onnistui saamaan liputuspäivän Minna Canthin ja tasa-arvon kunniaksi. Kaari Utrio itse pitää tätä suurimpana saavutuksenaan yhdistystoiminnassa. Ainoa se ei ole: reippaat ja suorasanaiset kannanotot esimerkiksi Kirjailijaliiton toiminnassa ovat hyödyttäneet kollegoja moneen otteeseen, ja Someron kunnanvaltuustossa Utrio istui pari kautta. Sitoutumattoman, sosiaalidemokraattien listoilta valitun valtuutetun homma ei tosin ollut helppoa.

Niinpä sitten vuonna 2008 julkaistun kolumnikokoelman nimi onkin – ilmeisesti hieman kieli poskessa annettuna – Kiilusilmä feministi.

Sukupolvikokemuksia

Kaarin lähteistö on runsas. Anna-Liisa Haavikko on saanut käyttöönsä kirjailijan päiväkirjat sekä hänen kirjeenvaihtonsa koko uran ajalta – kirjoituskoneaikoina Utriolla oli tapana ottaa lähettämistään kirjeistä kalkkeeripaperikopiot. Lisäksi Haavikko on käynyt läpi parisataa lehtiartikkelia, kritiikkiä ja uutista sekä haastatellut yli kolmeakymmentä Utrion elämään ja/tai uraan vaikuttanutta henkilöä. Henkilöhakemistossakin väkeä on varsin runsaasti.

Nootitusta ei kirjassa ole käytetty, mutta tekstissä lähteet on mainittu sen verran selkeästi, että halutessaan lukija pystyy kyllä kaivamaan esiin lehtijutut ja -kritiikit. Tekstiä täydentävä kuvitus on irrotettu pääosin kirjailijan kotialbumista. Lopussa on täydellinen teosluettelo, tiedot käännöksistä sekä Utrion saamista palkinnoista ja tunnustuksista sekä hänen luottamustoimistaan.

Saatesanoissa Haavikko toteaa, että elämäkerran kohde ei ole millään tavalla puuttunut siihen, mitä hän on poiminut tarinaan.

Yhtäältä teos on kirjailijaelämäkerta: mukana ovat kaikki teokset, niiden syntyvaiheet sekä lukija- ja kriitikkovastaanotto. Lukijoiden ääni on kuulunut sekä kirjailijan esiintymisissä että runsaassa kirjeenvaihdossa: häntä on kiitetty kirjoista, ehdotettu uusia aiheita, kyselty neuvoja omaan kirjoittamiseen ja monenlaisiin elämänongelmiin. Positiivisen palautteen rinnalla on tietenkin tullut myös lunta tupaan: osan julkisesta kritiikistä ja yksityisistä kannanotoista voi katsoa vihapuheeksi, joskaan termiä ei vielä kaikkien niiden ilmestyessä käytetty.

Koska kirjailijan tuotanto on todella runsas, ei kritiikkiä elämäkerran puitteissa pystytä tarkastelemaan kuin hyvin lyhyesti, joten tässä voisi olla työsarkaa jollekin kirjallisuudentutkijalle. Vaikkapa väitöskirjaksi asti, sillä pari gradua Utriosta on jo tehty. Toinen niistä kertoo Eevan tyttärien vastaanotosta, toinen kirjailijan teosten suhteesta romanttisen viihteen normeihin.

Toisaalta taas vuonna 1942 syntyneen Utrion elämäntarinassa on paljon yhtymäkohtia samanikäisten ja hiukan nuorempienkin suomalaisnaisten taipaleeseen. Kuusikymmenluvun historianopiskelijoiden jako sukupuolen perusteella tuleviin tutkijoihin ja lehtoreihin kuvastaa vanhoja asenteita, joita alettiin juuri tuolloin kyseenalaistaa. Seuraavalla vuosikymmenellä politisoituminen innosti erityisesti kulttuuriväkeä. ”Syntymädemariksi” mainittu Utrio ei tosin ottanut silloinkaan jäsenkirjaa.

Harmi, että erään varuskunnan naisista kertovaa romaania ei ole julkaistu, vaan se on jäänyt luonnosasteelle. Kaariin sisältyvistä katkelmista ja Anna-Liisa Haavikon luonnehdinnoista voi päätellä, että kyseessä olisi yleispätevä kuvaus ajan ilmapiiristä ja naisen asemasta suljetussa yhteisössä, mitä useimmat pikkupaikkakunnat tuolloin olivat. Neljän peninkulman päässä Kouvolasta sijaitseva Vekaranjärvi lienee ollut vielä enemmän sisäänpäin lämpiävä. ’

Somerniemi vaikuttaa suvaitsevammalta paikkakunnalta: kylä otti Utrio-Linnilän taiteilijapariskunnan ystävällisesti vastaan, vaikka kirjan mukaan heihin suhtauduttiin kuin hupsuihin lemmikkieläimiin. Nooan arkin piirteitä Kotirinteeksi nimetyssä talossa olikin: Kai Linnilä hurahti kotitarveviljelyyn, lampaiden, kanojen ja porsaiden kasvatukseen sekä erinäisiin rakennushankkeisiin, jotka parin jatkuvasta rahapulasta ja miehen ajoittaisesta juopottelusta huolimatta edistyivät.

Ulkopuolisille – ehkä aivan lähintä ystäväpiiriä lukuun ottamatta – ongelmat eivät näkyneet, ja äärimmäisen vähän Utrio puhui lehtihaastatteluissa myöskään lapsistaan. Nuorin poika on koko ikänsä ollut paikallisesti tunnettu, mutta julkisuuteen hän on tullut vasta perheen kustantamon johtajana. Kahta vanhempaa, avioerossa isälle jäänyttä poikaa ei ole osattu kovin helposti yhdistää äitiin. Kirjasta selviää myös se, että suhde heihin ei ole ollut aina yhtä läheinen kuin nyt, poikien aikuistuttua ja avioiduttua.

Julkisuutta Kaari Utrio ei ole uransa varrella kaihtanut, mutta ei ole varsinaisesti sinne työntynytkään. Hänen julkisia esiintymisiään – luentoja ja kirjailijatapaamisia – seurannut lukija saattaa hämmästyä, kun kirjailija puhuu ramppikuumeestaan, joka oireilee joskus vieläkin esiintymisten edellä kuten myös kasvosokeus, jota moni on erehtynyt pitämään joutavana kopeutena. Sosiaalinen ja seurallinen hän näyttää aina olleen: kirjan mukaan Kotirinteellä on vieraillut jatkuvasti kaikenlaista väkeä piispasta poplaulajiin.

Narratiivista naishistoriaa

Jokseenkin jokainen Kaari Utrion kirja on ollut myyntimenestys. Kirjailija itse sanoo olevansa tarinankertoja, jonka ensisijainen tehtävä on viihdyttää ja irrottaa lukija arjesta. Se, että samalla saa annoksen Suomen ja koko Euroopankin historiaa, lienee monelle mieluisa bonus.

Nykyään kerronnallisuus ei ole tietokirjallekaan rasite, vaan siihen jopa pyritään. Mutta kun Kaari Utrio alkoi 1980-luvun alkuvuosina suunnitella naisen, lasten ja perheen historiasta kertovaa tietokirjaa, suhtautuminen oli nihkeää. Tätä kustannustoiminnan historiaan kuuluvaa tarinaa lukee vähän kuin jännityskertomusta vaikka tietää että loppu on onnellinen, sillä vuonna 1984 ilmestynyt Eevan tyttäret, eurooppalaisen naisen, lapsen ja perheen historia on Utrion kirjoista menestynein.

Tammi, joka oli ollut Utrion kustantamo heti esikoisteoksesta alkaen, ei uskonut ideaan lainkaan eikä varsinkaan suostunut maksamaan teoksesta ennakkoa, joten kirjailija otti lainaa elämiseen ja aineiston hankintaan. Painoksen suuruudesta suorastaan tapeltiin. Kustantamo, joka pyrki pitämään painoksen mahdollisimman pienenä, älysi teoksen arvon vasta kun ensimmäiset, Italiassa painetut 16 000 kirjaa oli myyty ennakkoon ennen kuin kirjarekka ehti Suomeen. Eevan tyttäriä myytiin kotimaassa vajaassa vuodessa yli 150 000 kappaletta ja sen jälkeen vielä lisää, käännöksiä tehtiin heti ensimmäisen vuoden aikana seitsemälle eurooppalaiselle kielelle, myöhemmin myös koreaksi ja venäjäksi.

Kriitikot ja historiantutkijat kirja jakoi kahtia. Naishistoria alkoi tuolloin tutkimuskohteena nousta, mutta historian popularisointi ei ollut vielä suosittua ja narratiivisuudesta kukaan oli tuskin kuullutkaan. Ylistystä ja lyttäyksiä tuli niin sanomalehtien sivuilla kuin yliopistoväen suusta. Lukijoiden keskuudessa kirjalle oli selvä sosiaalinen tilaus.

Samoihin aikoihin syntyi pari muutakin tietoteosta: Venus – naiskauneuden tarina ja Kalevan tyttäret – Suomen naisen tarina. Syntyi myös oma yritys Amanita, joka toi kirjamarkkinoille ensin uudentyyppisen ”avaimet käteen” -toimintakonseptin ja kasvoi sitten kunnon kustantamoksi. Vähältä piti, ettei siitä tullut monialayritystä Kai Linnilän liikeideoiden siivittämänä. Yhtenä voimakkaana juonteena Kaarissa kulkeekin Utrion ja Linnilän suhde: ollaan rakastavaisia, aviopuolisoita, työtovereita. Elokuussa 2017 Kai Linnilä menehtyi sydänkohtaukseen. Anna-Liisa Haavikko, joka oli aloittanut Kaari Utrion elämäkerran valmistelun saman vuoden keväällä, ehti haastatella häntä vain yhden kerran.

Viimeisin – ehkä jopa viimeinen – Kaari Utrion romaani, Hupsu rakkaus, ilmestyi 2017. Kirjailijan laajassa tuotannossa se edustaa uutta vaihetta: keskiaikaromaanien sekä osin niiden rinnalla ilmestyneiden komeiden nais- ja perhehistorioiden jälkeen Utrio kirjoitti kymmenkunta kepeää 1700–1800-lukujen Suomeen sijoittuvaa tapakomediaa. Nyt ilmaisutapa on jälleen uudenlainen: julkaisukanavana on Facebook, josta laaja seuraajajoukko saa lukea eräänlaisia minijatkokertomuksia. Niissä kirjailija valottaa todellisten henkilöiden, eri aikakausien ja tapojen historiaa.

Kaari on oivallista lukemista niille, jotka ovat lukeneet muutamankin Utrion teoksen. Ja niille, joita kiinnostaa viihdekirjallisuuden historia. 1960–1970-luvuilla korkeakulttuurin ja viihteen välillä oli hyvin jyrkkä raja. Edes Tammen tuolloinen toimitusjohtaja Jarl Hellemann ei arvostanut Kaari Utrion teoksia muuten kuin kassavirran kasvattajina. Nykyisin viihdekirjallisuus tunnustetaan omaksi genrekseen ja sitä arvioidaan aivan eri tavoin kuin ennen.

Teos avaa myös näkymän kirjailijan työn kaikkiin ulottuvuuksiin ja lukijoiden suosikin henkilökohtaiseen elämään. Siinä ei peitellä kipeitä kokemuksia – avioeroa, lapsista luopumista, miehen alkoholisoitumista, leskeyttä – mutta niitä ei myöskään käsitellä kovin syvällisesti. Syynä lienee aineiston runsaus: kun mielenkiintoista kerrottavaa on paljon, tekijä ei ole hennonut heittää mitään pois. Haavikko selviytyy kuitenkin suuresta urakastaan hyvin: teos on yhtä aikaa tyylikäs ja mehevä. Kaari Utrio puolestaan tunnetaan napakkasanaisena keskustelijana, eikä terävistä havainnoista ja analyyseista ole hänen elämäkerrassaankaan pulaa.