Historian sisällä elävinä meidän on vaikeaa tietää, missä olemme juuri nyt suhteessa aiemmin tapahtuneeseen ja tapahtuvaan. Lienee melko riidatonta, että nyt aika on toisenlainen kuin aiempi, kylmän sodan päättymisen jälkeinen ajanjakso – vai oliko noissa parissa vuosikymmenessä muutenkin kyse vain läntisestä ylioptimismista.

Tapahtumien muutosvauhtia kuvaa, että vielä Timo Miettisen teoksen ilmestymisen aikoihin syksyllä 2021 perinteinen kysymys eurooppalaisesta rauhasta ei kirjan johdantoluvun perusteella tuntunut kovin akuutilta.

Mahdotonta sanoa, elämmekö jälleen Miettisen mainitseman Jacob Burckhardtin (1818–1897) tarkoittamaa historian tapahtumien kiihtymisen aikaa.

Poliittisen kuvittelukyvyn ja tapahtumahistorian kytkös

Miettisen teos tarjoaa kiihkottoman selvityksen siitä, miten Eurooppa on muodostunut poliittisena kokonaisuutena. Foucault´laisen genealogian hengessä hän jäljittää Euroopan nykyisyyden historiaa, jotta tämän päivän poliittisia ideoita, vastakkainasetteluja ja ongelmia voitaisiin ymmärtää paremmin. Teoksen tarkastelu ei pääsääntöisesti ulotu lähihistorian tapahtumiin. Kirja on Miettisen mukaan tarina niistä perustelutavoista ja kuvittelukyvyn muodoista, joiden avulla Eurooppa on historiassaan hallinnut omaa yhteenkuuluvuuttaan. Miettinen väittää, että Euroopan poliittisen luonteen ymmärtämiseksi olennaista ei ole niinkään kokemus yhtenäisyydestä vaan kysymys monimuotoisuuden ja erojen hallinnasta.

Lähestymistapa korostaa Euroopan idean määrittymistä historian eri vaiheissa erilaisten käytännön vastakkainasettelujen kautta. Tarkastelu painottuu aatteisiin ja aatehistoriaan, mutta ottaa lähtökohdakseen poliittisten ideoiden kontekstisidonnaisuuden: kulloinkin vallitsevat aatteet ovat tapoja jäsentää ja ratkaista poliittisessa todellisuudessa ilmeneviä ongelmia ja haasteita. Teoksessa tuodaan toistuvasti esiin, miten uuteen tapahtumahistorialliseen tilanteeseen on liittynyt uudenlainen poliittinen kuvittelukyky tai mielikuvitus.

Miettisen mukaan tavanomainen väite poliittisista ja kulttuurisista identiteeteistä keinotekoisina rakennelmina on tosi, mutta mielenkiinnoton. Kiinnostavaa on sen sijaan se, miten keinotekoisuuteen suhtaudutaan. Kyse on sosiaalisen todellisuuden tuottamisesta, koska yhteisöjen toimintaa ei enää selitetä asioiden luonnollisilla ominaisuuksilla. Erityisesti tämä korostuu 1800-luvulla kiihtyneessä suuressa ideologisessa mittelyssä, jossa niin nationalismi, liberalismi kuin sosialismi pyrkivät etsimään ja antamaan vastauksia siihen, miten poliittisia yhteisöjä tulisi jäsentää modernisoitumiskehitysten maailmassa.

Tarina Euroopasta

Teoksen johdantoluvussa todetaan, että kyseessä ei ole varsinainen tieteellinen teos vaan synteesi niistä asioita, joita Miettinen on pyrkinyt ymmärtämään Eurooppa-tutkijan urallaan. Ratkaisu toimii hyvin suhteessa takakannen lupaukseen, jonka mukaan kirja on yleistajuinen johdatus Euroopan poliittisen järjestyksen keskeisiin ideoihin. Johdatus on hieman kainosteleva ilmaus, koska teos tarjoaa myös totunnaisesta Euroopan historianselityksestä poikkeavia ja osittain syventäviä näkökulmia.

Lukijan kannalta olisi etu, että teoksessa olisi käytetty jonkinlaista viiteapparaattia. Nyt herää epätietoisuus, ovatko ajoittain esitetyt ”toisin kuin vakiintuneesti on ajateltu, niin”-argumentit Miettisen omia johtopäätöksiä vai lähdekirjallisuuden antia. Reilun 300 nimekkeen lähdeluettelo on kirjan tarkoitukseen nähden kattava ja monipuolinen. Etenkin aihepiiriin syvemmin perehtyvän kannalta olisi ollut hyödyllistä, jos lähteisiin olisi viitattu tavalla tai toisella. Viitteettömyyden tarkoituksena on kaiketi ollut raskaslukuisuuden välttäminen, missä itse teksti onnistuu hyvin: luvut ovat sisäisesti loogisia ja kieli sivistyneen  selkolukuista.  Miettinen myös välttää anakronismia, eikä tuputa nykypäivän mielipiteiden mukaista historianselitystä.

Rakenteellisesti teos etenee kronologisesti, mutta käsittelyluvut muodostavat temaattisia kokonaisuuksia. Kirjan ansiokkaana ajatuksena on yhdistää aatteet ja tapahtumat, mikä edellyttää historiallisten muutosprosessien konstruoimista ja tapahtumahistorian selostamista.

Tasapaino historiallisen taustoittamisen ja varsinaisen asiankäsittelyn suhteen on kunnossa, joskin monituhatvuotisen kaaren tiivis käsittely merkitsee rajua valikointia. Tämä korostaa teoksen kertomusmaisuutta, jolloin tarina alkaa näyttää historiallisesti loogiselta. Hieman paradoksaalisesti tästä muodostuu jonkinlaista ristiriitaa suhteessa Miettisen ajatukseen käsitellä eurooppalaisen aatehistorian muutoksia ratkaisuina tilannekohtaisiin kysymyksiin, joissa olisi myös voitu kuvitella ja toimia toisin.

Suvereniteetin ylivertaisuuden aatetausta

Miettinen on totuttu näkemään mediassa, kun on puhe EU:n suuntaa koskevista ratkaisuista. Usein ne liittyvät talouteen, koska unioni toimii talouden kielellä ja keinoin, vaikka on glaseerattu ajanmukaisella arvopuheella ja -sääntelyllä eurooppalaisine perusoikeuksineen. Miettinen tuo esiin EU:n roolin erityisesti suurena teknisenä sääntelyjärjestelmänä, jolla on tietoisesti mutta yleensä julkilausumattomasti pyritty puhkomaan kansallista suvereniteettia.

Niin sanotun läikkymisteorian mukaan sisämarkkinoiden kehittäminen jollakin sektorilla pakottaa tiivistämään yhteistyötä ja sääntelyä muilla alueilla. Teoksessa esitetyn mukaisesti tämä painottaa tarpeiden yhdenmukaisuutta, ei arvojen tai päämäärien. Tällöin tavanomainen kritiikki unionin epädemokraattista luonnetta kohtaan asettuu toiseen vinkkeliin: kyse ei ole tahattomasta puutteesta vaan tietoisesta suunnittelusta, jolla erotteluja ja rajoja vartioimaan taipuvaista kansallista suvereniteettia pyritään suitsemaan kansainvälisin instituutioin ja yhteisin säännöin.

Antiikin ajoista ponnistavan teoksen keskeisenä teemana onkin poliittisen yhteisön, etenkin valtion, suvereniteetti ja sen suhde muunlaisiin tapoihin hahmottaa poliittista todellisuutta.  Sitä määriteltäessä oikeus on ollut jatkuvasti tärkeässä roolissa. Feodaaliseen järjestykseen liittyi oikeudellinen pluralismi, jossa eri säädyissä olevien ihmisten asioita ratkottiin eri oikeusinstansseissa: feodaalioikeudessa, kartano-oikeudessa, kaupunkioikeudessa ja niin edelleen.  Periaate korvautui vähitellen territoriaalisella oikeuskäsityksellä, jossa lakia sovellettiin alueen mukaan.

Miettinen taustoittaa yleistajuisesti ja historiallisiin tapahtumiin suhteuttaen kehitystä kohti modernin ajan valtiota, joka ilmensi aiempaa vahvemmin oikeuteen perustuvaa abstraktia järjestystä. Tämä edellytti valtion mieltämistä epäpersoonalliseksi, kulloisestakin hallitsijastaan riippumattomaksi toimijaksi. Se palveli modernia kansainvälisoikeudellisesta järjestelmää, jossa abstraktit valtiot sopivat keskenään, eivätkä sodan ja rauhan kysymykset olleet enää yhtä paljon vaihtuvien hallitsijoiden henkilöön kiinnittyneitä.

Kansallisuusaate tarjoaa pyhyyden kokemuksen

Uskottava sopimuksentekokompetenssi muiden kanssa edellytti oman valtioalueen hallintaa, eli vahvaa ja muiden hallitsijoiden tunnustamaa sisäistä suvereniteettia. Eurooppa poliittisena yhteisönä alettiin nähdä suvereenien valtioiden järjestelmänä, mikä korosti keskusjohtoisten auktoriteettien voimistumista.

Muiden konstitutiivisten ideoiden tavoin valtiosuvereniteetti yhtäältä mahdollista poliittista todellisuutta ja toisaalta rajaa sitä. Modernin valtion tapauksessa esimerkiksi alueelliset ja paikalliset mahdollisuudet valtioiden toimivallasta riippumattomaan toimintaan ovat pitkälti poissuljettuja. Teoksesta saa hyvän kuvan siitä, millainen aate- ja tapahtumahistoria on nykytilanteen taustalla.

Miettisen mukaan Eurooppa elää vielä vahvasti kansallisvaltioiden aikakautta. Lieneekö syy kirjassa mainitussa Benedict Andersonin (1936–2015) luonnehdinnassa, jonka mukaan nationalismin teoreettinen perusta jäi ohuemmaksi kuin liberalismin ja sosialismin, mutta se kykeni puhuttelemaan tehokkaasti ihmisyyteen kuuluvia peruskokemuksia: elämää ja kuolemaa, kamppailua ja selviytymistä, uhrautumista ja sovitusta. Epäluonnollisessa modernin ajassa kansallisuusaate tarjosi ja tarjoaa pyhyyden kokemuksen. Sitä ei teknokratialla ole ollut antaa.

Eurooppalaista universalismia vai universalisoitua eurosentrismiä?

Läpi teoksen suvereniteetin ohella toisena pääjuonteena kulkee kysymys universalismista, kyvystä mieltää todellisuus rajattomaksi. Miettisen mukaan tämä ilmeni Euroopassa jo hellenismin ajalla, jolloin luonnon ja universaalin ihmisyyden ideat eivät enää rajoittuneet kaupunginmuurien sisälle. Myöhemmin kristillinen universalismi edusti uudenlaista, tavanomaiset paikalliset identiteetit ylittävää kuvittelukykyä.

Yksilön asemaa korostaneen eurooppalaisen humanismin ja renessanssin myötä luonnonoikeudelliset ideat yksilönvapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta irtaantuivat poliittisista auktoriteeteista tai sosiaalisesta asemasta: ne alettiin vähitellen mieltää ihmisyyteen ylipäänsä liittyviksi universaaleiksi oikeuksiksi.

Miettinen kuvaa, kuinka kansainvälisen talousjärjestelmän kehittyessä alettiin hahmottaa, että rajallisuuden ja paikallisuuden leimaama poliittinen valta ja rajattomuutta ilmentävät talouden lainalaisuudet olivat omia alueitaan. Näin kansainvälisen oikeusajattelun ja -järjestyksen synty yhtäältä kytkeytyi valtiosuvereniteetin vahvistumiseen, mutta oli toisaalta siitä erillinen kokonaisuus. Talousajattelu korosti vapaiden yksilöiden välistä yhteistoimintaa ja yksityisomaisuuteen perustuvaa taloudellisten suhteiden verkostoa. Jumalallisen järjestyksen sijaan etusijan sai maallinen sopimusperustaisuus.

Voidaan puhua modernin oikeusajattelun mukaisesta jaosta rajattujen oikeudenkäyttöpiirien valtion oikeuteen ja universaaliuteen pyrkivään markkinoiden oikeuteen. Kaksijako jättää vähänlaisesti tilaa muunlaisille oikeuden hahmottamistavoille. Nykyaikana problematiikka korostuu globaalisti etenkin ilmastokysymysten sekä alueellisella/paikallisella tasolla alkuperäiskansojen ja ylipäänsä valtioiden rajat ylittävien ihmisyhteisöjen kohdalla. Miettisen mukaan nykytilanteen kokonaisvaltainen ymmärtäminen edellyttäisi jälleen uudenlaisen poliittisen mielikuvituksen läpäisyä.

Teos on tarkastelultaan tietoisesti Eurooppa-keskeinen. Puheena oleva universalismi on kummunnut nimenomaan eurooppalaisesta ajatusperinteestä, johon ovat kuuluneet myös erilaiset selitysmallit universaalista historiasta ja sen päämäärästä. Ei liene hämmästyttävää, mikäli muualla eurooppalaiset universaaliuskäsitykset rinnastetaan ylimielisyyteen. Miettinen ei esitä omaa historian synteesiään tai valistunutta arviota tulevasta – ja hyvä niin. Lukijalle teos antaa hyviä aineksia nykyisyyden historian ymmärtämiseen ja tulevaisuuden pohdintaan, jos sellaista harrastaa.