Yhteiskuntateoreetikko Jürgen Habermasin perusajatus onnistuneen julkisen keskustelun tuottamasta järjellisestä yhteisymmärryksestä joutuu tässä teoksessa koetukselle. Habermas halusi kiinnittää huomion oman aikansa, käytännössä 1960-1980-lukujen, julkisuuden kaupallisuuteen ja puoluepoliittisuuteen. Tässä kirjassa sanoudutaan irti Habermasin kaltaisesta julkisuutta arvottavan kokonaisselityksen etsimisestä eikä toimittajilla ole avointa yhteiskunnallista agendaa.

Loppuluvussa tyydytään kokoamaan ja kertaamaan yksittäisiä, aiheiltaan hyvinkin spesiaaleja artikkeleita. Toisaalta vain näin syntyy aitoa aiheisiin syventymistä turhan teoretisoinnin sijaan. Kirjan toimittajat muistuttavat, että varhaismodernin ajan eurooppalaisille eli selkeästi ennen Ranskan vallankumousta eläneille ihmisille julkisuus merkitsi aivan muuta kuin meille. Ei oltu vielä lähelläkään yhteistä käsitystä julkisesta tilasta, lukevasta yleisöstä tai kansalaisyhteiskunnasta. Eliittien näkökulmasta esimerkiksi kirjapainotaidon kehittyminen oli pikemminkin uhka kuin mahdollisuus. Sehän johti siihen, että myös valtakulttuurin ulkopuoliset kirjoitustaitoiset saivat äänensä kuuluville.

Kokoomateoksen yhdeksästä kirjoittajasta neljä on aatehistorian tutkijoita. Heistä yhdellä eli kirjan toisella toimittajalla Kaarlo Havulla on selkeästi kielellinen lähestymistapa historiantutkimukseen. Kolme kirjoittajaa on taustaltaan kielentutkijoita ja yksi kulttuurihistorioitsija. Toinen toimittaja, Johannes Huhtinen on katolisen teologian ja kirkkohistorian tuntija. Tämä onkin välttämätön pohja varhaismodernin Euroopan ymmärtämiseksi.

Oma kiinnostukseni tätä teosta kohtaan nousi tarpeestani sananlaskututkijana ymmärtää Erasmus Rotterdamilaisen (n. 1446-1536) ajan maailmaa. Erasmus on ehkä eniten vaikuttanut siihen, mitkä antiikin sananlaskut valikoituivat ja siirtyivät kirjallisessa muodossa Euroopan yhteiseksi perinnöksi. Hän kartutti viimeisiin vuosiinsa saakka Adagia-kokoelmaansa vuoden 1500 ensipainoksen 800:sta lausahduksesta yli neljään tuhanteen sananlaskuun kommentteineen. Sananlaskuin vahvistettu retoriikka oli tärkeä osa Erasmuksen ohjelmaa klassisen kulttuurin ja kristinuskon synteesistä. Ajatusten näyttämön artikkelissa Havu näyttää hyvin, kuinka Erasmus vastusti erityisesti Lutherin kapinallisen vapaata ja aggressiivista tyyliä. Katolisen kirkon sisäinen uudistus jäi pahasti kesken.

Kirjassa keskitytään kielelliseen kommunikaatioon, vaikka mainitaan mm. pamfletteihin liittyvän kuvallisen tuotannon voima. Erasmuksen strategia oli ehkäistä turmeltuneen kielen moraalia rapauttava vaikutus. Hänen järjestyneessä ja varhaismodernin hierarkkisessa maailmassaan olisivat uudelleenkoulutusleirit kukoistaneet.

Ajatusten näyttämöllä Tupu Ylä-Anttila muistuttaa, että elettiin aikaa, jolloin paavissakin henkilöityi mahtisukujen valta. Se, joka osasi esittää oman asiansa Jumalan asian edistämisenä, oli ilman muuta oikeassa. Vuoden 1527 Rooman ryöstön jälkeen eivät vallanpitäjät onnistuneet tukahduttamaan vuosikausia vellonutta kiistaa syyllisistä. Oudon tutulta nykytapahtumien valossa tuntuu Kaarle V:n ilmiselvän hyökkäyksen muuntuminen välttämättömäksi puolustukseksi lukuisten tulkintojen ja huhujen kautta. Tapahtuma käänneltiin milloin minkäkin rappion aiheuttamaksi ja toisuskoisten (turkkilaiset ja luterilaiset) vastaisen yhtenäisyyden puolustamiseksi. Pääasia oli pitää ”tietämätön väestö” keskustelujen ulkopuolella.

Jaska Kainulaisen perusteellinen artikkeli jesuiitoista ja retoriikasta syventää ainakin maallikkolukijan näkemystä tämän veljeskunnan toiminnasta. Tommi Alhon tutkielma paneutuu 1600-luvun Englannin koulukasvatukseen, joka harjaannutti poikia suoraan julkisen elämän puhetaidon ammatteihin eli juridiikkaan ja politiikkaan. Huhtisen artikkelissa edetään jo sananvapauden kysymyksiin ja John Miltoniin (1608-1674), jonka aatteet eivät profeettana omalla maalla johtaneet Englannissa sellaisiin mittoihin kuin Ranskan vallankumouksessa ja Yhdysvaltain historiassa. Miltonin aikaan siirryttiin jo ajatukseen kirjoittajan lukijakunnasta. Lukijuus alkoi merkitä julkisuutta. Lukijoiden tunteet oli saatava heräämään. Huhtinen tunnistaa käännekohdan julkisessa keskustelussa, kun Miltonin kritisoima piispajohtoinen sensuurijärjestelmä romahtaa 1640-luvun alussa. Antti Taipaleen artikkeli jatkaa ajan keskustelukulttuurin muutoksen kuvausta osoittaessaan, kuinka Englannin sisällissota kehitti tehokkaan aseen: epäinhimillistävän viholliskuvan. Tässä kunnostautuivat erityisesti parlamentarismia ajavat puritaanit. Kun oli kysymys uskonsodasta, oli saatava voitto saatanaksi osoitetusta vastustajasta.

Laura Tarkan mukana siirrytään 1700-luvulle. Silloin alkoi Euroopassa tietoinen kansallisuusaatteiden rakentaminen. Samalla siirryttiin julkisuuteen, jossa sanomalehdet, tieteelliset julkaisut, salongit ja kahvilat ylläpitivät keskustelua. Tarkka osoittaa kohteensa sveitsiläisen J. G. Zimmermannin Kansallisylpeys-teoksen eri käännösten ja uusintapainosten muuntuvien esipuheiden vastaanoton kautta, kuinka ulkomaisen lehdistön (nimettömät) kirja-arvioitsijat eli yleisöille tulkitsijat pystyivät hyvin pitämään yllä vieraisiin kansoihin iskostuneita ennakkoluuloja. Tämähän ei ollut Zimmermannin pyrkimys. Alun perin hän oli turhautunut oman aristokraattisen kantoninsa syrjivään hierarkiaan ja uskoi kirjoittavansa tälle täsmäyleisölle kevyen mutta osuvan potpurin. Suosituksi käännöskirjaksi päästyään/jouduttuaan teos tai pikemminkin siitä poimitut lainaukset joutuivat milloin minkäkinlaisten poliittisten tarkoitusperien välineeksi.

Kalle Kananojan artikkelissa tulee hyvin esiin, kuinka hidasta ja olosuhteista riippuvaista oli tiedon liikkuminen 1700-luvulla. Painokoneet olivat levinneet pelkästään Eurooppaan. Portugalin ja Brasilian välinen ero näyttäytyykin mielenkiintoisena. Kun Portugalissa lääkärit osallistuivat inkvisitioon kansanparantajien tukahduttamiseksi, Brasiliaan asettuneet portugalilaiset lääkärit ottivatkin oppia paikallisesta parantamiskulttuurista ja lääkeyrttitietoudesta.

Viimeisessä artikkelissa ennen toimittajien loppusanoja edetään meille tutumpaan valistusaikaan, Ruotsin vapauden aikaan (1719-1772). Ere Nokkalan mukaan valistus politisoitui. Tarvittiin ”valistunut yleisö” vapauden ja tasa-arvon aatteiden kuulijoiksi, käytännössä luonnontutkija, filosofi ja tutkimusmatkailija Peter Forsskålin sekä pappi ja talousajattelija Anders Chydeniuksen kirjoitusten yleisöksi. Syntyi historiallinen kirjoitus- ja painovapausasetus vuonna 1766. Tiedon saatavuutta ja asiakirjojen julkisuutta ei saatu lakiin pelkän aatteellisen periaatteellisuuden tuloksena, vaan räikeä lahjonta oli saatava kuriin. Tavoite oli osoittaa valtaeliitin eli aristokraattisten ’hattujen’ mädännäisyys. Ei tässä enempää ’hattujen’ ja ’myssyjen’ historian koukeroista. Nokkala kuitenkin korostaa, että Forsskål ja Chydenius olivat vaikuttaneet poliittis-filosofisilla kirjoituksillaan jo pitkään julkisuuden aikaansaamiseksi. Kirjallisen sensuurin aikana oli alkanut kehittyä kapakoiden, torien ja katujen poliittinen keskustelukulttuuri. Vaikka painovapausasetuksen säätämisen jälkeen poliittiset suhdanteet vaihtelivat ja entistäkin tiukempi sensuuri palasi, tahto tiedon julkistamiseen ei ollut kadonnut. Toivottavasti tuolloin herännyttä ajatusta mahdollisuudesta valvoa vallanpitäjiä ei koskaan hukatakaan.