Hyvä kokonaisesitys yhdeltä sisällissodan rintamalta

Sakari Viinikaisen kirja "Rautatiesota 1918 – Taistelut Savon rintamalla" kertoo yhdestä vähemmälle huomiolle jääneestä sisällissodan rintamasta. Kirjassa kuvataan lennokkaasti paikallaan junnanneita taisteluita yhden tärkeän rautatien varrella. Viinikainen on hyödyntänyt luontevasti rintamalla mukana olleilta kerättyä muistitietoa ja käy tapahtumat päivä päivältä läpi selkeästi ja kriittisesti. Laajalle yleisölle kirjoitettu teos kokoaa hyvin yhteen Savon rintaman tapahtumat ja niiden merkityksen.

Viinikainen, Sakari: Rautatiesota 1918 - taistelut Savon rintamalla. Docendo, 2017. 326 sivua. ISBN 978-952-291-396-8.

Savon rintama eli karkeasti Mikkelin, Mäntyharjun, Kuopion, Varkauden ja niiden lähialueiden muodostama kokonaisuus oli Suomen sisällissodan alkaessa tammikuussa 1918 tärkeä rintamasuunta, joka tosin on jäänyt Tampereen ja Helsingin taistelujen varjoon. Savon rintaman merkitystä korosti alueella kulkeva elintärkeä poikittaisrata ja sen kautta kulkeneet punaisten suuret asekuljetukset. Pienenä ihmeenä voidaan pitää sitä, miten vähäiset valkoiset voimat pystyivät torjumaan alueellaan ylivoimaiset punaiset ja ostamaan elintärkeää aikaa muille rintamanosille.

Kouvolalaisen paikallishistorian tuntijan Sakari Viinikaisen vuonna 2017 julkaistu teos Rautatiesota 1918 – taistelut Savon rintamalla pureutuu näihin taisteluihin päivän tarkkuudella. Teos on hyvin lähdeviitteistetty, ja käytetyt lähteet ovat monipuoliset. Etenkin Työväen arkiston aineistojen käyttö on ansiokasta. Rautatiesota -termillä viitataan alueella kulkeneiden rautateiden merkitykseen ja etenkin panssarijunien, niin venäläisiltä saatujen kuin suomalaisten rakentamien käyttöön taistelujen tukena.

Mikäli joku on ihmetellyt termiä ”amatöörien sota”, kannattaa lukea Viinikaisen kirja. Kirjasta välittyy hyvin sotaan tottumattomien ja kouluttamattomien miesten sekä epätasaisen johdon vaikutus sodankäyntiin. Moni hyväkin suunnitelma kaatui osaamisen puutteeseen, etenkin sellaiset taistelusuunnitelmat, jotka edellyttivät erillään toisistaan toimivien joukkojen yhteistyötä. Moni Savon taistelu päättyi punaisten voittoon tai ainakin torjuntavoittoon, mutta voitot jäivät hyödyntämättä.

Niin punaiset kuin valkoiset tekivät Savon radan ympäristössä niin älyttömiä sotatoimia ja sortuivat sellaiseen saamattomuuteen, ettei moisen voisi kuvitella edes olevan mahdollista. Osapuolien huono ampumataito, kurittomuus, tiedustelun laiminlyönti ja kehnot johtajat pelastivat monin paikoin vastustajat täydelliseltä verilöylyltä. Punaisten johdon saamattomuuden ja punakaartilaisten kurittomuuden lisäksi myös valkoisten toilailut tuodaan esille: nämä harrastivat sodan loppuun asti lähes itsemurhamaista jääräpäisyyttä, ja paikallispäälliköt viittasivat esikunnan käskyihin toistuvasti kintaalla. Se, ettei Savon radalla kummallekaan osapuolelle koitunut täydellistä sotilaallista katastrofia, on historian merkillinen oikku.

Valkoisten venäläisiltä valtaama panssarijuna ”Voloi Kapitalism” Säiniön asemalla 24.4.1918. Kuva: Th. Nyblin/ Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Historian havinaa radan varrella

Teos alkaa perinteisellä taustoituksella ja kuvailulla valkoisten yrityksistä katkaista alueella olevat rautatiesillat punaisten aseita kuljettavien junien tieltä tammikuussa 1918. Seurauksena tästä oli ainakin se, että aseiden kuljetus viivästyi muutamalla päivällä korjaustöiden kestäessä ja muun muassa Mikkeli päätyi valkoisille. Rintaman synty ja vakiintuminen sekä helmi-huhtikuun taistelut kuvataan hyvin tarkkaan. Rautatiesota 1918 päättyy Kymenlaakson toukokuisten taisteluiden ja punaisten antautumisen kuvaamiseen ja rintamalla tärkeiden panssarijunien kohtaloiden selvittelyyn. Käsittely on tasapainoista ja erillisten samaan aikaan käytyjen taisteluiden toisiinsa linkittymisen huomioivaa.

Taisteluihin osallistuneet ”merkkimiehet” kuten Kajaanin sisseissä taistellut Urho Kekkonen ja keksijä Eric Tigerstedt tuodaan hyvin esille. Mukana on myös hyvin originelleja ”sankareita”, joiden vaiheita esitellään kiinnostavasti. Huomattavaa on myös, että moni Savon suunnan valkoinen joukkueenjohtaja tai komppanianpäällikkö komensi talvi- ja jatkosodassa rykmenttejä tai divisioonia. Punaiset johtajat eivät jää valkoisten varjoon ja näiden elämää ennen sotaa ja vaiheita – usein traagisia – kuvataan tarkkaan. Henkilöiden lisäksi myös tekstissä esitellyt paikat esitellään tarkemmin, muun muassa kuvatut rakennukset ja niiden vaiheet käydään läpi: teos jatkaa monen kohteen tarinaa vielä vuoden 1918 jälkeenkin lyhyesti mutta elävästi ja tuoden ne nykykartalle.

Leipätekstin joukossa on harmaalla pohjalla hyviä nostoja ja selventäviä kainaloartikkeleita, jotka tuovat esille tarkentavaa ja tärkeää tietoa kuten rintamakäskyjä, operaatioiden taustoja tai yksittäisiä tapauksia, jotka eivät muuten lomitu kerrontaan. Ratkaisu on onnistunut, ja nämä nostot ovat hyvin kiinnostavia, kuten keksijä Tigerstedtin ideat ja ”krenatöörikomppania” nimen tausta ja käyttö.

Teos keskittyy nimenomaan taisteluihin ja joukkojen siirtoihin Savon radan alueella. Myös teloitukset ja muut hirmutyöt tuodaan esille, mutta näillä ei mässäillä vaan ne esitetään tiivistetysti ja asiallisesti. Surmien vaikutusta joidenkin taistelujen jälkipyykkiin pohditaan toisinaan lyhyesti. Alueilla asuvista, sodan jalkoihin jääneistä siviileistä olisi ehkä voinut tarjota enemmän tietoa, mutta sinänsä tämä ei ole olennaista muuten monipuolisessa teoksessa. Aiheeseen tarkemmin perehtyneelle ja sisällissodasta enemmän lukeneelle teos ei tarjoa juurikaan uutta tietoa, ja joistakin kirjassa kuvatuista taisteluista (kuten Heinolasta) on jo olemassa yksittäisiä teoksiakin, mutta populaarina, paikallishistoriasta kertovana teoksena kirjalla on ansionsa.

Valkoisten tykistöä Mouhun rintamalla Mäntyharjulla. Kuva: Ernst Domander / Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Lennokasta tekstiä

Kirjan teksti on sujuvaa eikä lukija mene paikkojen ja päivien kanssa sekaisin, vaikka yhden vuorokauden aikana pienellä rintaman pätkällä saattoi tapahtua paljonkin. Muistitietoa eli taisteluihin osallistuneiden muistelmia ja vuodesta 1918 koottua muistitietoa on käytetty runsaasti, ja se lomittuu tekstiin luontevasti. Viinikainen hallitsee lähdekritiikin muistitiedon käytössä ja tuo hyvin esille ristiriitaisuudet sekä ”vanhassa” sotahistoriallisessa tutkimuskirjallisuudessa esiintyvät virheet. Ennen jokaista taistelua tai kahakkaa esitetään selkeä yhteenveto johtajista, joukkojen määristä ja käytössä olleesta raskaasta aseistuksesta sekä taistelun lopputuloksesta. Merkillepantavaa on, että tiedot taisteluissa kaatuneista ja haavoittuneista heittävät runsaasti. Tämä on hyvin tavallista vastustajan tappioita esitellessä, mutta on melko varmaa, että Savon suunnan joukkohautoihin on päätynyt virallista tietoa enemmän vainajia. Tässäkin mielessä ”Suomen Sotasurmat 1914–1922” -tietokantaa, jota on käytetty yhtenä lähteenä teoksessa sen puutteet huomioiden, pitäisi päivittää.

Tekstiä selventävät pääasiassa Suomen vapaussota -teossarjasta otetut yksittäiskartat ja sisäkansille painetut laajemmat kartat. Valokuvia kirjassa on nykyaikaiseen sotahistorialliseen teokseen nähtynä suhteellisen vähän, mutta ne ovat oikeilla paikoilla ja niiden käyttö on perusteltua: mukaan ei ole ympätty turhia ja hatarilla aasinsilloilla tekstiin linkittyviä kuvia. Kaikkiaan kuvitus tukee teosta hyvin.

Kieli voi joillekin lukijoille olla kompastuskivenä. Sitä ei voi ainakaan sanoa kuivaksi, mutta sotahistorialliseen teokseen se voi joillekin olla liian värikästä. Onneksi teloituksista ja muista julmuuksista kerrotaan asiallisesti: voimakkaimmat ilmaisut on käytetty johtajien ja joukkojen luonnehtimiseen, ja täytyy myöntää, että täysin ammattimaisella sotahistorioitsijoillakin voisi loppua termit kesken näiden manööverien ihmeitä ja oikkuja selostaessa. Varsinaisen sodankäynnin termistön Viinikainen hallitsee hyvin, mikä on etenkin Suomen sisällissodan aikojen suhteen hankalaa: edes sotavoimiin kuuluvat itse eivät tunteneet termejä, mistä seurasi paljon improvisaatiota, päällekkäisyyksiä ja harhaanjohtavia nimityksiä. Tästä suosta teos selviytyy hyvin. Varsinaisia virheitä on niin minimaalinen määrä ja ne ovat niin vähäisiä, ettei niitä kannata nostaa esille. Jos tapahtumien tulkinnoissa on ristiriitaa, ottaa Viinikainen itse asian puheeksi. Parissa kohtaa teosta olisi ehkä halunnut saada hieman lisätietoa henkilöistä tai myöhemmistä tapauksista, mutta mieltä askarruttavan asian unohti nopeasti lukiessa teosta pidemmälle.

Valkoisia tutkimassa punaisten pattereita Heinolan pohjoislaidassa huhtikuussa 1918. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelmat.

Lopuksi

Rautatiesota 1918 on hyvä sisällissodan yhden rintamaosan perusteos, joka puolustaa paikkaansa Suomen sisällissodasta kiinnostuneen kirjahyllyssä. Kirjalla on laajalla alueella liikkuvan paikallishistoriikin luonnetta, mutta muistitiedon käyttö, populaariteokselle poikkeuksellinen lähdekriittisyys ja elävyys tekevät siitä paljon enemmän kuin taistelukuvauksen. Ainakin paikallishistoriasta kiinnostuneille teos on lämpimästi suositeltavissa, ja jotkin yksityiskohdat saattavat kiinnostaa vuoden 1918 tapahtumista enemmän tietoa janoaviakin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *