Jaakko Puuperän toimittamalle teokselle on antanut taloudellisen tukensa ja sisällöllisen panoksensa Jääkärisäätiö, jonka tavoitteena on ylläpitää jääkärien perintöä ja muistoa. Kirjan kirjoittajat ovat niin Jääkärisäätiön ja Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistyksen aktiiveja, jääkäriliikkeen historiaa harrastavia tahoja, Puolustusvoimien henkilöstöä kuin akateemisia historiantutkijoita. Yhteensä kirjoittajia on 21, joten kyseessä on suuren kirjoittajajoukon yhteistyön tulos. Useasta eri taustasta tulevasta kirjoittajasta johtuen tekstien taso ja kirjoitustyylit vaihtelevat.

Kaikki kirjoittajat kuitenkin lähestyvät jääkäriliikettä jääkäriperinnettä vaalivalla linjalla, joka noudattanee Jääkärisäätiön toiveita. Jo kirjan otsikko ”itsenäisyytemme kärkijoukko” kertoo jääkäreitä kunnioittavasta ja arvostavasta lähestymistavasta.  Tämä näkökulma tuodaan selkeästi esiin myös kirjan saatesanoissa, joissa todetaan kirjan tavoitteena olevan ”tuoda esiin jääkärien lähes ratkaiseva osuus rakennettaessa Suomen maanpuolustusta”. Suomen vuoden 1918 tapahtumista käytetään valtaosassa artikkeleista termiä vapaussota, joten muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kirjoittajia yhdistää myös yhteinen vapaussota-tulkinta. Vaikka pääasiassa tekstit toistavat sankarillista kuvaa jääkäreistä, artikkeleiden parhaimmistossa esitetään myös vertailevia, pohtivia ja jopa kriittisiä näkökulmia.

Teoksen kustannustoimittamisesta vastaa Suomen sotilas -lehden päätoimittaja Jaakko Puuperä. Kirjan lukijalle suunnatut alkusanat on kirjoittanut kuitenkin ”toimituskunta”, joka viittaa laajempaan toimittajien joukkoon – kenties Jääkärisäätiön aktiiveistaan valitsemaan toimituskuntaan.

Näkökulman terävöittäminen

Kirjan toimituskunta ilmaisee alkusanoissa kirjan tavoitteeksi hahmottaa itsenäisen Suomen maanpuolustukseen osallistuneiden jääkärien roolia pääosin vuoden 1918 jälkeen. Tämä on oiva näkökulma, sillä valtaosa jääkäritutkimuksista keskittyy jääkärien Saksan vuosiin 1915–1918. Kuitenkin, ennen kuin kirjassa päästään varsinaiseen aiheeseen ja valittuun näkökulmaan, lähes 300 ensimmäistä sivua käytetään aiheen taustoittamiseen. Tähän kuuluu esimerkiksi noin sadan sivun kokonaisuus, jossa prikaatikenraali Asko Kilpinen antaa yleiskatsauksen jääkärien Saksan vuosista. Luvussa toistetaan lähinnä aiempien tutkimusten, lähinnä Matti Lauerman ja Matti Lackmanin, tuloksia. Mikäli kirjan on tarkoitus vastata kysymykseen, miten jääkärit vaikuttivat itsenäisen Suomen maanpuolustukseen vuoden 1918 jälkeen, jääkärien aiemman historian olisi voinut tiivistää taustaksi itse aiheelle. Nyt kirjassa vasta noin puolessavälissä päästään itse asiaan.

Taustoituksen jälkeen kirjassa nostetaan esiin jääkärien rooli sisällissodassa ja heimosodissa sekä tarkastellaan seikkaperäisesti jääkärien osuutta itsenäisen Suomen puolustuslaitosta perustettaessa 1920- ja 1930-luvulla. Artikkelit tuovat esiin jääkärien osuutta Suomen ilmavoimissa, maavoimissa, panssarijoukoissa, viestiaselajissa, ratsuväessä, pioneerityössä, kenttätykistössä ja rajavartiostoissa. Lisäksi käsitellään jääkärien vaikutusta suojeluskunnissa. Huomiota saa jääkäriupseerien rooli johtajina niin talvisodassa, jatkosodassa kuin Lapin sodassakin. Sotien jälkeistä aikaa käsitellään vain lyhyesti hahmottaen joidenkin jääkärien uraa sotien jälkeen. Huomiota saa myös jääkärien perinne- ja avustustoiminta Jääkäriliitossa vuosina 1921–1988 sekä jääkärien nykyiset perinnejoukkoyksiköt ja joukko-osastot.

Koko kirjaa tarkasteltaessa näkökulman terävöittäminen ja aiheen rohkea rajaaminen olisi ollut tarpeen. Nyt kirjassa kompastutaan mahdottomaan yritykseen luoda jonkinlaista kokonaiskuvaa jääkäreistä ja jääkäriliikkeestä. Jääkärit olivat kuitenkin moninainen joukko, joten yhdessä kirjassa heidän tarinaansa on mahdoton ottaa haltuun. Täten kirjan loppupuolella tehty tiiviimpi rajaus, keskittyminen vain sotilasurallaan jatkaneisiin jääkäreihin, onkin onnistuneempi. Tosin lukijan on syytä huomioida, että moni jääkäri ei jatkanut sotilasuralla. Heidän tarinansa saattoi olla hyvinkin toinen kuin kirjassa kuvatuilla Suomen puolustuslaitoksen johtoon nousseilla jääkäriupseereilla.

Sisällön helmiä ja muita poimintoja

Kirjan aloittaa dosentti Marko Paavilaisen jääkäriliikettä taustoittava artikkeli. Paavilainen tuo esiin sitä ilmapiiriä, josta jääkärit nousivat aktiivisesti vastustamaan Venäjän sortoa. Hän nostaa mielenkiintoisesti esiin asevelvollisuuslain 1901 seurauksia suomalaisille ja erityisesti suomalaisille nuorille miehille. Artikkeli kuitenkin laventuu turhankin paljon urheilu- ja partiotoiminnan kuvaukseen. Erityisesti partioliikkeen kohdalla Paavolaisen olisi suonut pohtivan jääkäriliikkeen ja partioliikkeen yhteyksiä selväsanaisemmin. Paavolainen ei esimerkiksi ota esiin partionliikkeen yhteyttä jääkärien etujoukon Pfadfinder (suom. partiolainen) -nimitykseen.

Kenraalimajuri Jukka Pennasen osuudet kirjassa ovat ilahduttavaa ja selkeäsanaista luettavaa. Pennanen kirjoittaa Saksan armeijan sotataidon perusteista luoden kuvaa siitä armeijasta, jonka koulutettavaksi jääkärit pääsivät vuonna 1915.  Myöhemmin Pennanen jatkaa teemaa keskittyen jääkärien Saksassa saamaan koulutukseen. Mielenkiinto kiinnittyi erityisesti siihen vaikutukseen, joka saksalaisella sotataidolla oli ja on Suomen Puolustusvoimissa. Yhdessä professori Ohto Mannisen kanssa Pennanen jatkaa vielä myöhemmin artikkeleilla, joissa keskitytään jääkärien ja niin sanottujen ”ryssänupseerien” valtataisteluun armeijan upseerinpaikoista sekä jääkärien hankkimaan ylimpään sotilaskoulutukseen. Artikkeleissa tuodaan esiin niin jääkäriupseerien vahvuuksia kuin heikkouksiakin armeijan johtopaikoilla.

Kirjaan sisältyy myös tilastollisia artikkeleita. Esimerkiksi dosentti Timo Sahi on tehnyt laskelmia jääkärien sairauksiin ja kuolemiin liittyen. Sahin artikkeli tuo esiin tietoja jääkärien terveydentilasta niin Saksan vuosina kuin sen jälkeenkin. Sahi viittaa tekstissään joitakin kertoja Suomen jääkärien elämäkerrastoon, joten ilmeisesti hän on koonnut tietonsa sieltä. Numerotiedon lisäksi olisin toivonut Sahin vievän päätelmiään pidemmälle sekä elävöittävän tilastotietoa esimerkiksi jääkärien muistoilla. Sahi ei myöskään pohdi jääkärien henkisiä ongelmia ja niiden yleisyyttä.

Professori Henrik Meinanderin artikkeli poikkeaa selkeästi kirjan muusta linjasta. Hän pohtii puolueettomiin näkökulmiin pyrkien jääkärien merkitystä Suomelle sekä tuo esiin jääkäriliikkeen sankarillista historiankirjoitusperinnettä. Meinander herättelee uusinta historiantutkimusta irtautumaan vanhasta ja heittäytymään rohkeasti uudenlaisiin näkökulmiin. Hän kritisoi erityisesti suomalaisten tapaa nimetä 1900-luvun sodat omalla, kansallisella tavalla. Meinander esittääkin, että Suomen sotahistoriaa, kuten myös jääkäriliikkeen historiaa, tulisi tarkastella osana laajempaa eurooppalaista perspektiiviä.

Teoksen loppupuolella kenraalimajuri Sami Sihvo kertoo jääkärien perinnetyöstä. Vuonna 1921 perustettiin Jääkäriliitto, jonka tavoitteena oli säilyttää jääkärien muistoa ja perinteitä sekä avustaa pulaan joutuneita jääkäreitä ja heidän perheitään. Jääkäriliitto lopetti toimintansa vuonna 1988, sillä tuolloin oli jäljellä enää kymmenen jääkäriä. Jääkärien perinnetyön jatkuminen oli kuitenkin turvattu jo aiemmin, sillä vuonna 1972 oli perustettu Jääkärisäätiö ja Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys. Valitettavasti Sihvo tarkastelee näitä yhdistyksiä vain lyhyesti, joten kirjan antama kuva tämän päivän jääkäriperinnetyöstä jää ohueksi – vaikkakin tämä olisi varmasti ollut monen kirjottajan asiantuntemusaluetta.

Suomen jääkärit – itsenäisyytemme kärkijoukko -teos sisältää myös monia kiinnostavia jääkäriesittelyjä muun muassa ainoasta Saksassa lentokoulutuksen saaneesta Bertel Mårtensonista ja suojeluskuntain ylipäällikkö Lauri Malmbergista. Kirjan päättää oikeutetusti, jääkärien sankarillista kuvaa korostaen, viimeisen jääkärin Väinö Valven henkilökuva. Artikkelin kirjoittaja, tietokirjailija Jyrki K. Talvitie tuo esiin myös omia muistojaan kohtaamisistaan Valven kanssa 1990-luvulla. Nämä, kirjassa silloin tällöin vilahtavat, kirjoittajien omakohtaiset kokemukset ovatkin kirjan ehdotonta antia.

Jäsennystä kaipaava kokonaisuus

Suomen jääkärit – itsenäisyytemme kärkijoukko -kirjassa on aikakauslehtimäinen tunnelma – kenties tämän on ollut toimittaja Jaakko Puuperän tarkoituskin. Monenkirjava sisältö ja massiivinen ulkomuoto houkuttavat pikemminkin selailemaan teosta ja valitsemaan sieltä täältä luettavaa kuin tarttumaan kirjaan kokonaisuutena. Selailemalla kirjasta löytää mielenkiintoisia yksityiskohtia jääkärien ja jääkäriliikkeen vaiheista kuten eri henkilöistä, Lockstedter Lagerin koulutusleiristä ja sukellusvene UC-57:n vaiheista. Lisäksi kirja toki sisältää pitkiä artikkeleita, jotka luovat yksityiskohtaisempia katsauksia eri aiheista.

Alusta loppuun luettuna kirjan kokonaisuus muodostuu kuitenkin turhankin raskaaksi. Tähän toki vaikuttaa kirjan paksuus, mutta myös sen sekava ulkoasu. Lukija joutuu käyttämään energiaansa jäsentääkseen tekstiä, kuvia ja otsikoita. Eräs kirjan ulkoasun suurimpia ongelmia on se, että otsikot eivät selkeästi ohjaa lukijaa. Esimerkiksi lukujen pääotsikoita ja alalukujen otsikoita ei eroteta selkeästi toisistaan. Alalukujen otsikoita ei myöskään ilmoiteta sisällysluettelossa – vaikka niillä on eri kirjoittajat kuin itse pääluvulla. Nykyistä yksityiskohtaisempi sisällysluettelo ja selkeämpi otsikointi olisi auttanut selkeyttämään kirjan kokonaisuutta.

Kirjan tasapainoisuutta häiritsee myös se, että pääluvut ovat kovin eri mittaisia. Lyhin luku on pituudeltaan vain neljä sivua, kun taas pisin luku laajenee jopa 100 sivun kokonaisuudeksi. Lisähuomiota olisi kaivannut myös kirjoittajien lähdetyöskentely, sillä huolellinen lähteiden merkitseminen lisää tehtyjen päätelmien uskottavuutta. Toimittajan taas olisi suonut tarkistavan lähdeluettelon ja poistavan sieltä huolimattomuusvirheet. Lukuisan kirjoittajan yhteisteoksessa toimittajan olisi tullut huolellisemmin paneutua myös kirjan kokonaisuuteen esimerkiksi yhtenäistämällä tekstit loogiseksi kokonaisuudeksi, poistamalla päällekkäisyydet ja karsimalla kirjan näkökulmaan heikosti sopivat artikkelit.

Jääkärien muisto

Jääkäreistä ja jääkäriliikkeestä on tehty lukuisia tutkimuksia. Valtaosa niistä korostaa jääkärien sankarillista roolia Suomen itsenäistymiskehityksessä. Näkökulmalla on pitkät perinteet, sillä erityisesti sisällissodan jälkeen jääkäripiireissä pyrittiin vahvistamaan jääkärien roolia Suomen kansallisessa historiakirjoituksessa kirjoittamalla sankarillisia jääkärimuistelmia. Sankarillisella muistelukerronnalla luotu kuva jäikin elämään pitkäksi aikaa viralliseen historiakirjoitukseen. Tosin vastakkaisiakin tulkintoja esiintyi erityisesti sisällissodan jälkeisessä punaisten muistelukerronnassa ja sotien jälkeen vasemmistolaisissa piireissä. Tästä huolimatta kylmän sodan aikana edelleen jääkärien sankarillinen kuva eli vahvana.

Vasta vuonna 2000 julkaistu Matti Lackmanin tutkimus Jääkäreiden tuntematon historia. Suomen vai Saksan puolesta? esitti uudenlaisia näkökulmia jääkäriliikkeestä. Tämän jälkeen uudenlaisia keskustelunavauksia jääkärihistoriaan on tehty harvakseltaan. Samalla sankarillisen jääkärikuvan vaalijat ovat jatkaneet julkaisutoimintaa omalla linjallaan. Tähän jälkimmäiseen linjaan sopii myös Suomen jääkärit – itsenäisyytemme kärkijoukko -teos, joka kiinnittää huomiota lähinnä jääkärien menestykseen ja saavutuksiin. Samalla se kuitenkin tuo esiin tärkeän näkökulman jääkärien elämään Saksasta kotiin palattuaan sekä siihen, miten jääkärien perinne elää edelleen.

Uusi jääkäritutkimus kaipaakin keskittymistä eri osa-alueisiin, ei koko jääkäriliikkeen historiaan. Vain näin saadaan pureuduttua riittävän syvälle valittuun aiheeseen. Jääkäriliike oli monitahoinen ilmiö, joka kaipaa tarkastelua eri näkökulmista. Vaikka jääkäreistä onkin siis tehty lukuisia tutkimuksia, aihe ei suinkaan ole loppuun käsitelty. Uudenlaisten kysymysten esittäminen jääkärien ja jääkäriliikkeen historiasta on edelleen tarpeen.