Jatkosodan venepakolaisten huimat tarinat

Vuosina 1940–1944 Virosta Suomeen ei virrannut pirtu, kuten 1920-luvulla, vaan miehittäjiä pakenevat ihmiset, joita joidenkin lähteiden mukaan oli kaikkiaan jopa 5000. Eero Haapasen teos valottaa vähemmän tunnettuja, talvi- ja jatkosotiin liittyviä tapahtumia Helsingin itäisessä saaristossa.

Haapanen, Eero: Pako yli Suomenlahden. Ihmissalakuljetus Virosta Suomeen 1940-1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020. 284 sivua. ISBN 978-951-858-110-2.

Helsingin Laajasalossa sijaitsevassa Jollaksen kartanossa toimi jatkosodan loppuaikoina vastaanottokeskus, jonka kautta arvioidaan syyskuun 1943 ja syyskuun 1944 välisenä aikana kulkeneen noin 5000 virolaispakolaista. Heidät oli kuljetettu kartanoon Pirttisaaresta, Trutlandetista, Eestiluodosta ja muualta avomeren ääreltä.

Osa pakolaisista jatkoi matkaansa Ruotsiin ja pidemmällekin, sillä Suomessa ei enää jatkosodan loputtua ollut turvallista. Neuvostoliitto, joka oli miehittänyt Viron, vaati kansalaistensa palautusta, mutta harva virolainen tunsi tuossa vaiheessa itseään neuvostokansalaiseksi. Etenkään maasta paenneet.

Virolaispakolaisten määrä on vähäinen, jos sitä vertaa vaikka Suomeen tulleisiin noin 63 000 inkeriläiseen tai suoraan Ruotsiin menneisiin virolaisiin, joita oli kaikkiaan noin 11 000. Kyseessä on kuitenkin tapahtumasarja, josta ei ole Suomessa kovin paljon puhuttu tai kirjoitettu (Heikki Roiko-Jokelan vuonna 2003 ilmestynyt Unelma vapaudesta – Virolaisten pako Saksan sorron alta Suomeen taitaa olla ainoa aikaisempi aihetta käsittelevä tutkimus), joten Eero Haapasen kirja Pako yli Suomenlahden on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen.

Haapanen on onnistunut haastattelemaan muutamia Suomeen paenneita sekä salakuljetukseen osallistuneita henkilöitä ja heidän jälkeläisiään. Kirjan lähteinä on käytetty myös Valpon kuulustelupöytäkirjoja, Uudenmaan aluetta vartioineen Rannikkotykistörykmentti 1:n alaisen meripoliisin sotapäiväkirjoja sekä lähinnä Virossa ja Ruotsissa ilmestyneitä muistelmia. Lähteissä mainitaan muutama julkaisematonkin käsikirjoitus – kiintoisaa olisi, jos esimerkiksi kahden keskeisen toimijan eli Helmut Aksbergin ja Herbert Liljebergin muistelut saataisiin yleisön ulottuville.

Hyljeretken jälkeen 1945. Kuvassa keskellä Erik Liljeberg, jonka veljet osallistuivat pakolaiskuljetuksiin tällä tai samanlaisella avoveneellä. Kirjan kuvitusta.

Pirtumiehistä pakolaisten auttajiksi

Helsingin itäpuolen saaristossa oli vanhastaan suhteellisen paljon virolaisasutusta. Osa miehistä oli paennut 1800-luvulla tsaari-Venäjän sotaväenottoja (syytäkin oli, sillä asepalvelus kesti jopa 25 vuotta), osa muuttanut Suomen rannikolle parempien kala-apajien toivossa ja perustanut sinne perheen ja kodin. Meren yli avioituminen ei ollut tavatonta: vastarannalta noudettuja puolisoita oli sekä Viron puolen Naissaaressa, Aegnassa, Pranglissa ja Aksissa että Suomen puolella, jossa yhden saaren nimenäkin oli Eestiluoto. Virolaiset tosin tunsivat sen Järvsaarena. Pranglista avioiduttiin erityisesti Pirttisaareen. Sen kalastajayhdyskunnassa oli emäntiä, jotka eivät juurikaan osanneet ruotsia, koska perheen kotikieli oli viro.

Kirjan alaotsikossa mainittua ihmissalakuljetusta hoitivat talvi- ja jatkosodan vuosina pääosin kalastajat. Heillä oli siitä kokemusta: kieltolakiaikana Virosta oli rahdattu pirtua niin että Haapasen mukaan salakuljettajakalastajilla oli oma vuodenkiertonsa. Kevään ja kesän valoisina öinä kalastettiin ja elokuusta jäiden tuloon oli salakuljetussesonki.

Neuvostoliitto miehitti Viron syksyllä 1939. Ensimmäinen pienehkö pakolaisaalto suuntautui Suomeen talvisodan aikana. Enemmän pakolaisia alkoi saapua jatkosodan alettua, jolloin Saksan joukot olivat vallanneet Viron. Noin kahdeksankymmenen vuoden takaiset talvet olivat paljon ankarampia kuin nykyiset; Suomenlahden yli saattoi kulkea myös hevosella, hiihtäen tai vaikka potkukelkalla.

Syksyllä 1943 pakolaiskuljetukset alkoivat pyöriä Suomesta käsin. Niistä vastasi lähinnä muutama Helsingin itäisessä saaristossa asuva kalastajasuku, joskin esimerkiksi salakuljetuksesta suurta liiketoimintaa kehittänyt Algot Niska oli jossakin määrin mukana toiminnassa.

Kaikki kirjassa mainitut ihmiset – ja heitä on paljon – esiintyvät omilla nimillään. Useimmiten kirjoittaja kertoo myös heidän sukulaisuussuhteistaan, ja lopun minielämäkerrat täydentävät tietoja.

Pimeän turvin merelle

Talvi 1943–1944 oli hyvin leuto. Meri pysyi avoimena, joten veneellä pystyi liikkumaan aina helmikuuhun saakka. Eero Haapanen on laskenut, että syksyn 1943 ja syksyn 1944 välillä Virosta Suomeen tuli noin 200 venekuntaa. Pirttisaareen rantautui 50 venettä, Trutlandetiin 42 ja muualle itäsaaristoon 75 venettä.

Helsingin länsipuolen saaristoon pakolaisia saapui hyvin vähän, Haapasen mukaan vain 33 veneellistä. Syynä lienee ollut nimenomaan itäsaariston virolaisasutus, sillä välimatkoissa ei ole eroa. Pranglista Pirttisaareen on noin 34 merimailia (noin 55 kilometriä), samoin Tallinnasta Porkkalan kärkeen. Kirjan kuvaliitteessä on kartta, johon on merkitty muutama salakuljettajien käyttämä reitti, ja sisäkansien kartoista puolestaan löytyvät useimmat teoksessa mainitut paikat, joten seutuja tuntematonkin pystyy hahmottamaan, missä liikuttiin.

Veneet lähtivät liikkeelle Suomen saaristosta iltapäivällä tai illansuussa ja tulivat yötä myöten takaisin. Edullisin sää oli tuulinen, sillä matalat veneet sulautuivat hyvin aallokkoon. Mieluiten liikuttiin pimeän turvin, jolloin partioivat saksalaissotilaat eivät yleensä olleet merellä. Viron puolella lähtöpaikaksi valittiin jokin rannikon pikkukylä, minne lähtijät taivalsivat Tallinnasta jopa jalkaisin.

Matka oli siis vaikea ja vaarallinen, mutta haavereita tai kuolemantapauksia sattui hyvin vähän, mikä on oikeastaan pienoinen ihme, sillä syksyinen meri on julma eivätkä salakuljettajien veneet aina olleet ihan priimakunnossa. Moottoria piti välillä korjata aavalla ulapalla. Joissakin kuljetuksissa tiedetään muutamien ihmisten menehtyneen, koska veneen pohjalle pääsi vuotamaan pakokaasua. Ampuma-aseita oli aina mukana, mutta yleensä niitä ei tarvinnut käyttää.

Suomenlahden ihmissalakuljetus oli hyvin suunniteltua ja tarkoin organisoitua toimintaa; Ruotsiin suuntautunut syksyn 1944 pakolaisaalto oli siihen verrattuna paljon kaoottisempi. Viron puolella oli jopa muutama henkilö, jotka järjestelivät kuljetuksia aivan matkatoimistomalliin, ja puuha kannatti. Päämajan valvontaosaston pöytäkirjojen mukaan näet ”maksuna salakuljetuksesta he ovat ottaneet niin paljon, että he kaikkien kulujen lisäksi ovat saaneet kohtuullisen palkan työstään”.

Humanitäärisistä syistä kuljetuksia ei tehty, vaan matkustajat maksoivat matkoistaan. Useimmiten selvänä rahana, mutta maksuksi kävivät myös kultakorut, tuoreet ankeriaat, pontikka ja sianliha. Joskus harvoin joku, useimmiten alaikäinen lapsi, sai ilmaisen kyydin. Lisätienestiä salakuljettajat saivat ostettuaan Suomesta lipeäkiveä, josta Virossa oli pulaa, ja myytyään sen Tallinnan mustaan pörssiin.

Se, kuinka paljon matka vapauteen virolaiselle maksoi, jää Haapasen kirjan perusteella lukijalle vähän epäselväksi. Kuulustelupöytäkirjoista ei kyseistä tietoa ole aina löytynyt, ja vaikka se olisikin niissä mainittu, ei kirjailija ole muuttanut summia nykyrahaksi paitsi aivan muutamissa tapauksissa. Todennäköistä on, että salakuljettajat katsoivat vähän kulkijan maksukykyäkin; kirjassa sanotaan parin laivanvarustajan maksaneen matkastaan 58 000 nykyeuroa vastaavan hinnan.

Haapasen mukaan veneen omistaja (esimerkiksi Vaarmanin kalastajasuvulla oli kaikkiaan 8 salakuljetukseen käytettyä venettä) sai rahoista kolmanneksen, veneen kuljettaja toisen kolmanneksen, apumies ja järjestelijä oman osansa. Maksujen perinnässä oli välillä pientä ongelmaa, sillä lastaus Viron saarilla piti tehdä mahdollisimman nopeasti ja salassa eivätkä tulijat Suomen puolellakaan yleensä jääneet laiturille norkoilemaan.

Viranomaiset leväperäisinä?

Saariston kalastajataloissa pakolaiset saivat ruokaa, lämmintä juotavaa ja kuivia vaatteita sekä levähdyspaikan, minkä jälkeen heidät ohjattiin Jollaksen kartanoon viranomaisten kuulusteltaviksi. Itäsaariston kautta tuli suurin osa myös virolaisista vapaaehtoisista eli Suomen-pojista; he ilmoittivat heti tullessaan haluavansa rintamalle ja sinne he myös pääsivät. Suomen armeijassa palveli jatkosodan loppupuolella kaikkiaan yli 3300 virolaista. Suomalaisia sotilaita oli puolestaan sijoitettu Viron Naissaareen, saksalaisten tukikohtaan.

Jollaksen kartano, vuosien 1943–1944 pakolaiskeskus. Kirjan kuvitusta (kuva Eero Haapanen).

Jollaksesta pakolaisten matka jatkui kenellä minnekin. Osa tuli Suomeen paperittomina, osa väärän nimen turvin, ja jotkut vaihtoivat nimensä, jottei heidän jäljilleen päästäisi.

Epäselvää on, yritettiinkö pakolaisia edes jäljittää sen jälkeen kun maahantulokuulustelu oli suoritettu ja henkilökortti täytetty, sillä sekä päämajan valvontaosasto että Valtiollinen poliisi näyttävät katsoneen ihmissalakuljetusta vähän läpi sormien.

Haapanen on löytänyt viitteitä siitä, että toiminnalla olisi ollut tukijansa armeijan piireissä ja kalastajat olisivat saaneet jopa polttoainetta puolustusvoimien varastoista. Saariston asukkaat taas vetivät vaikeuksien tullen yhtä köyttä: jos esimerkiksi salakuljetukseen käytetty vene uhattiin takavarikoida, naapuri kävi kertomassa että se oli hänen omistamansa ja luvatta käyttöön otettu. Vasta keväällä 1944 viranomaiset alkoivat vaatia tiukempaa kuria.

Eero Haapanen kuvailee teoksessaan lyhyesti joidenkin keskeisten henkilöiden myöhempiä vaiheita. Lopun minielämäkerroissa on mainittu yli 70 ihmistä. Suurin osa heistä on ihmissalakuljettajia, mutta mukana on myös muutamia muita virolaispakolaisiin liittyneitä henkilöitä. Kuvaliitteen aineisto on Valpon arkistoista ja yksityiskokoelmista – jatkosodan aikana virolaispakolaisten auttaminen tehtiin salassa, joten esimerkiksi TK-kuvaajia ei pyydetty paikalle veneiden rantautumista ikuistamaan. Kiinnostavaa on myös nähdä muutama tapahtumapaikka nykyasussaan.

Kirjoittaja on selvästi tehnyt ison urakan materiaalia kasatessaan ja sen läpi kahlatessaan. Pieni karsinta ei ehkä olisi ollut pahitteeksi, sillä tekstissä vilahtelee Suomen ja Viron saaristossa asuneiden ihmisten sukulaisuussuhteita ja pirtuaikojen kuvauksia siinä määrin, että pääasia hetkittäin häipyy, ellei lukija ole tarkkana.

Trutlandetin kalastajatalo, jossa oli vuosina 1943–1944 pakolaisten vastaanottopaikka. Kirjan kuvitusta (kuva vuodelta 2015, kuvaaja Eero Haapanen).

Syksyllä 1944 käynnistynyttä, Ruotsiin suuntautunutta pakolaisaaltoa ei Haapasen kirjassa käsitellä kuin muutamina mainintoina. Rauhan tultua eivät Helsingin itäsaariston asukkaat juuri uskaltaneet purjehtia Neuvosto-Viroon – paitsi ihmissalakuljettajana menestyksellisesti työskennellyt Herbert Liljeberg, joka kävi 4,5-metrisellä veneellä noutamassa morsiamensa Alicen Tallinnasta Eestiluotoon syksyllä 1946.

Eestiluodon kalastajatalo toimi myöhemmin tämän Helsingissä asuneen pariskunnan kesäasuntona. Heidän ainutlaatuisesta tarinastaan on tehty juttu Suomen Kuvalehteen sekä dokumenttielokuva. Herbertin kirjoittamat muistelmat ovat hänen sukunsa hallussa, toisen puuhamiehen, Helmut Aksbergin, tarinaa säilyttää Tuglas-seura.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *