Joni Krekolan loppuvuodesta 2006 ilmestynyt väitöskirja ”Stalinismin lyhyt kurssi. Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926-1938” kuvaa ja analysoi vajaan kahdensadan suomalaisen elämää bolshevismin pyörteissä 1920- ja 1930-luvuilla. Teos kertoo suomalaiskommunistien vaiheista kahdessa maassa, kahden järjestelmän ristipaineessa. Neuvostomaasta haettiin koulutus, jota pyrittiin hyödyntämään tuolloin maan alla toimineen Suomen kommunistisen puolueen (SKP) puoluetyössä Suomessa. Molemmat maat osoittautuivat myös vallankumouksellisen karaisun paikoiksi. Suomessa valtiollinen poliisi teki maan alla työskennelleiden kommunistien olot tukaliksi. Stalinin Neuvostoliitossa karaisemisen keinot olivat tunnetusti astetta rankemmat. ”Stalinismin lyhyt kurssi” selvittää paitsi suomalaisten emigranttikommunistien historiaa ulkomailla, avaa myös ulkomaalaisten kommunistiopiskelijoiden perspektiivin neuvostomaan historiaan. Juuri tämä kahden maan ja kahden järjestelmän välillä liikkuminen tekee tutkimuksesta äärimmäisen mielenkiintoisen.

Tutkimuksen tavoitteet ja rakenne

Krekola pyrkii ensinnäkin hahmottamaan Lenin-koulua aikakautensa ja sen vallankumouksellisen poliittisen liikkeen ilmentymänä. Alakysymykset koskevat pääasiassa 1930-1937 toiminutta koulun suomalaissektoria sekä sen opiskelijoita ja opettajia. Toiseksi tavoitteekseen Krekola on asettanut puoluehistorian ideologisen käytön tarkastelun. Miten puoluehistoriaa hyödynnettiin ideologisen yhdenmukaistamisen välineenä ja miten sen vaikutukset heijastuivat Lenin-kouluun esimerkiksi opiskelijoiden identiteetin muokkauspyrkimyksinä? Kolmanneksi Krekola pyrkii pureutumaan henkilökohtaisen ja poliittisen väliseen suhteeseen suomalaisessa emigranttikommunismissa. (s. 15-16.)

Teoksen juoni rakentuu seuraavasti: johdannon jälkeen luvussa II selvitellään aluksi yhden luvun verran puoluekoulutuksen historiaa Suomessa ja ulkomailla sekä kuvaillaan vankilaopiskelua Suomessa. Moni leninkoululainen joutui Suomen komennuksellaan kokemaan etsivän keskuspoliisin kohtelun kuulusteluineen ja vankilatuomioineen. Krekolan mukaan 40 prosenttia Lenin-koulun käyneistä päätyi uransa aikana vankilaan. Pisimmillään tuomiot kestivät yli 10 vuotta. Vankila oli leninkoululaisille ”toinen totaalinen laitos”, joka Krekolan mukaan ” valmensi maan alle, todennäköisesti paremmin kuin mikään neuvostokoulutus” (s. 88).

Taustaselvitysten jälkeen seuraavat neljä lukua (III, IV, V, VI) keskittyvät Lenin-koulun vaiheiden kronologiseen läpikäyntiin koulun perustamisvuodesta 1926 sen lakkauttamiseen toisen maailmansodan aattona 1938. Luvuissa käydään läpi opiskelijoiden sisäänotto, opiskelu, opintomenestys, maanalainen työ Suomessa, mahdollinen paluu Lenin-koulun jatkokursseille, stalinismin hurjat vuodet ja niiden vaikutukset kouluun sekä lopulta Lenin-koulun lakkauttaminen ja siihen johtaneet syyt.

Luku VII on varattu yhteenvedoksi Lenin-koulun opiskelijoista ja opettajista. Luvussa Krekola analysoi tilastollisesti henkilöiden ikä-, sukupuoli- ja sosiaalista jakaumaa, selvittää opiskelijoiden ja opettajien käyttämiä salanimiä sekä vertailee Lenin-koulun suomalaissektoria muihin kansallisiin sektoreihin. Kahdessa viimeisessä luvussa tekijä pohtii neuvostokoulutuksen merkitystä ja Lenin-koulun käyneiden sijoittumista sodanjälkeisessä Suomessa.

Rakenne toimii tällaisenaan, mutta toisenlainenkin ratkaisu olisi ollut mahdollinen. Ensinnäkin teoksen taustaluku (luku II) on melko pitkä. Varsinaiseen asiaan päästään vasta sivulla 90. Taustatiedot ovat asian ymmärtämisen kannalta toki tärkeitä, mutta niitä olisi ehkä voinut joiltain osin tiivistää tai soluttaa käsittelykappaleiden lomaan. Neljä pääkäsittelylukua toimivat keskenään tasapainoisesti, mutta hyvin alkanut jännite katoaa leninkoululaisten tilastolliseen tarkasteluun keskittyvässä luvussa VII. Luku tuntuu kronologisen esitystavan jälkeen jotenkin irralliselta, ja mikä tärkeintä, luvun tietoja olisi kaivannut jo aikaisemmassa vaiheessa. Esimerkiksi opiskelijoiden huonon lähtötason ja opintomenestyksen ymmärtämiseksi Lenin-koulun suomalaisten sosiaalinen tausta ja ikä olisivat olleet ensiarvoisen tärkeitä. Myös leninkoululaisten käyttämien salanimien analysoinnin olisi voinut sijoittaa aikaisemmaksi.

Toiseksi opiskelijat jäävät jollain tavalla etäisiksi. On toki mahdotonta tutustuttaa lukijaa perusteellisesti 141 opiskelijaan ja 26 opettajaan reilussa 400 sivussa. Muutaman esimerkkitapauksen tarkempi esittely olisi kuitenkin tuonut Lenin-koulun arjen lähemmäs lukijaa ja antanut myös syvyyttä henkilökohtaisen ja poliittisen väliseen suhteeseen, jonka Krekola mainitsee yhdeksi pääkysymyksekseen.

Kolmanneksi perusteellinen johdanto olisi kaivannut parikseen tiiviimmin tutkimustuloksiin painottuneen loppuluvun. Olen aikanaan sisäistänyt sellaisen opin, että hyvästä tutkimuksesta olennaisen saa selville johdannon ja loppuluvun lukemisella. Tällä metodilla läpi käytynä Krekolan kirjasta olisi jäänyt paljon olennaista lukematta. Pelkkä kertauksenomainen loppuluku on toki turhauttava sekä kirjoittajalle että tarkalle lukijalle. Itsestäänselvyyksien toistaminen harvoin tuokaan teokselle mitään lisäarvoa. Sen sijaan jos kaksi viimeistä lukua olisi yhdistetty tutkimustulosten kanssa tiiviiksi paketiksi, teoksen arvo olisi noussut vielä piirun verran korkeammalle. Onhan harmi jättää loistavat tutkimustulokset analyysin sekaan, josta ne voi poimia ainoastaan koko teoksen lukemalla.

Lähteet ja teoreettiset lähtökohdat

”Stalinismin lyhyt kurssi” nojaa lähteiltään perusteelliseen arkistotyöhön. Aineistoja on kerätty Suomesta ja Moskovasta sekä Yhdysvalloista ja Ruotsista. Arkistot täydentävät toinen toisiaan niissä kohdin, kuin aineistoja on esimerkiksi hävitetty tai ne ovat salaisia. Ajankuvaa on hahmotettu myös lukuisista muistelmista ja aikalaiskirjallisuudesta, keskeisimpänä Arvo (Poika) Tuomisen sensaatiota nostattaneet muistelut 1950-luvulta. Mielenkiintoista vertailukohtaa leninkoululaisten muisteluihin olisi tuonut Kerttu Nuortevan (alias Irja Niemen) vuonna 1944 ilmestynyt ”Neuvostokasvatti”, joka kuvaa Nuortevan yliopistovuosia Neuvostoliitossa ja varsinkin vähemmistökansoihin kohdistuneita puhdistuksia 1930-luvun puolivälissä.

Sekä suomalaista että ulkomaalaista tutkimuskirjallisuutta on käytetty laajalti ja peräti viidellä eri kielellä. Erityisen kiitettävää on, liian usein englanninkielisen tutkimuksen varjoon jäävän, saksankielisen tutkimuskirjallisuuden suhteellisen laaja käyttö. Krekola myös keskustelee ansiokkaasti aiemman tutkimuksen kanssa ja asemoi näin oman antinsa tutkimuksen kentälle.

Venäjän kielen taito on tämänkaltaisessa aiheessa välttämätön. Onkin kunnioitettavaa, ettei Krekola ole turvautunut apuvoimiin, vaan on selvittänyt itänaapurin tekstit omatoimisesti. Sen verran venäjän kielestä on kuitenkin huomautettava, että translitteroinnit olisi kannattanut tarkistuttaa ennen työn jättämistä ja käytetty translitterointijärjestelmä olisi ollut syytä mainita. Suurinta osaa lukijoista pienet virheet translitteroinnissa tuskin häiritsevät – kielitaitoiselle lukijalle ne merkitsevät kuitenkin samaa kuin millä tahansa muulla kielellä tehdyt kirjoitusvirheet. Toiseksi venäjänkielisten lyhenteiden kohdalla alkuperäiskielinen nimi kokonaisuudessaan olisi ollut tarpeen. Suomenkielinen selitys kun ei kerro, mistä sanoista lyhenne on syntynyt.

Lähtökohdiltaan ja toteutukseltaan Krekolan väitöskirja edustaa melko tyypillistä poliittista historiaa, mutta mukaan mahtuu myös jonkin verran leninkoululaisten arkeen, ihmissuhteisiin ja elämäntapaan liittyvien kysymysten tarkastelua. Tämä tuo työhön syvyyttä ja nostaa sen arvoa. Aineistojen analysointiin on käytetty sekä laadullisia että tilastollisia menetelmiä. Tutkimuksessa ei ole käytetty yhtä perustavanlaatuista teoreettista lähtökohtaa, vaan ”erilaisia teorioita ja teoreettis-käsitteellisiä työkaluja on lainattu ja varastettu tarpeen mukaan eri suunnilta” (s. 23).

Keskeisimpiin Krekolan soveltamiin teoreettisiin malleihin kuuluu Erving Goffmanin teoria totaalisista laitoksista, jota Krekola hyödyntää tulkinnassaan Lenin-koulun totaalisuudesta (s. 352-353). Samaan tematiikkaan liittyvät Jukka Paastelan kriteerit totalitaristiselle yhteiskunnalle, joihin tekijä viittaa johdannossaan. (s. 20-21.) Ideologista muokkausta Krekola tarkastelee Robert Jay Liftonin myyttisen manipulaation käsitteen avulla (s. 389-390). Markku Kivisen Sosiologia ja Venäjä -kirjassa etsittämiä teoriaa bolshevikkien pyhästä ja sen ulottuvuuksista sovelletaan leninkoululaisten praktiikkamatkojen kokemuksiin. (s. 183-184.)

”Vaieta kuin kala ja kuitenkin puhua kuin Lenin” – kieli vallan välineenä

Kielellinen käänne toi aikanaan historiantutkimuksenkin yhdeksi kiinnostuksen kohteeksi kielen. Kielen merkitys neuvostoyhteiskunnassa on ollut myös viimeisimpien Stalinin aikaa käsittelevien tutkimusten kohteena. Oikean puhetavan omaksuminen oli elinehto järjestelmässä menestymiselle, kuten esimerkiksi Stephen Kotkin (”Magnetic Mountain. Stalinism as a Civilization”, 1995) ja Karen Petrone (“Life has become more Joyous, Comrades. Celebrations in the Time of Stalin” 2000) ovat osoittaneet. Myös Krekolan väitöskirja liittyy kieleen: yhtäältä ottamalla kantaa neuvostokieleen ja toisaalta lennokkaalla kirjoitustyylillään.

Kielen merkityksen käsittely jää ”Stalinismin lyhyessä kurssissa” ehkä turhankin lyhyeksi. Krekola kirjoittaa suomalaisopiskelijoiden huonosta kielitaidosta ja poliittisesta lukutaidottomuudesta, mutta ”neuvostokielen” omaksumisen taso jää vielä hieman askarruttamaan. Kotkinin termiä lainatakseni, olisi ollut kiinnostava tietää, kuinka hyvin suomalaiset oppivat ”puhumaan bolshevikkiä” ja mikä merkitys neuvostokielellä oli Lenin-koulussa varsinkin sen viimeisinä vuosina. Tämä liittyy olennaisesti kysymykseen siitä, millä keinoilla ja millaisella ihmisluonnolla stalinismin hurjimmista vuosista selvittiin hengissä.

Teoksen nimi ”Stalinismin lyhyt kurssi” on oivallinen ja hyvin perusteltu valinta. Ensinnäkin ”Stalinismin lyhyt kurssi” viittaa Lenin-koulun kurssien lyhyyteen ja koulun suhteellisen lyhyeksi jääneeseen elinkaareen (1926-1938). Vallankumoukselliseksi olisi pitänyt oppia usein vuodessa, ajoittain jopa lyhyemmässä ajassa. Toiseksi nimi viittaa ideologian uudelleen määrittelyyn, joka lopulta johti aatteelliseen umpikujaan kansainvälisessä kommunismissa (s. 407). Kolmanneksi nimitys viittaa 1930-luvun lopun terroriin, jossa myös suomalaiset bolshevismin opiskelijat saivat tuta siitä, mitä stalinismi koulun ulkopuolella, todellisessa elämässä tarkoitti. Joukko suomalaisia joutui odottelemaan Suomeen kotiutumistaan vuoden päivät 1937-1938 kurssien jo päätyttyä. Tuosta vuodesta kehkeytyi todellinen stalinismin lyhyt kurssi.

Krekolan kielellinen nikkarointi ei jää osuvaan otsikkoon. Hänen napakka kirjoitustyylinsä on miellyttävää luettavaa ja oivalliset sanankäänteet pistävät välillä suun hymyyn. Esimerkiksi termi ”mielen peukalointi”, jolla Krekola kuvaa opiskelijoiden ideologista koulintaa, on hyvin kuvaava ja loistava vastine paljon käytetyille mielen muokkaukselle ja aivopesulle, jotka nykyisin ovat jo liiaksi kielteisesti sävyttyneitä. Vastustajien näkökulmasta bolshevikkien ”koulutus” nähtiin useimmiten kielteisenä asiana, mutta heille itselleen koulutuksen päämäärät, jos eivät keinot, olivat myönteisiä. (s. 393)

Sama pätee termeihin propaganda ja agitaatio, joilla oli Neuvostoliitossa selvästi myönteinen kaiku. Tämä jää Krekolalta kuitenkin huomaamatta tai mainitsematta (s. 32, 400). Huomiosta olisi ollut apua esimerkiksi teoksen loppuvaiheilla, kun tekijä toteaa, että sodanjälkeisessä Suomessa SKP:n toiminnan laillistuttua agitaatio- ja propagandaosaston nimi vaihdettiin pian valistusosastoksi. Syynä tuskin oli osaston työn pehmentäminen, kuten Krekola toteaa, vaan pikemminkin agitaatio- ja propaganda -termien ikävän kielteinen kaiku suomalaisessa käyttöympäristössä.

Tarpeellinen lisäys suomalaisen kommunismin historiaan

Muutamista kriittisistä kommenteista huolimatta Krekolan väitöskirja on vakuuttava esitys aiheestaan. Sen suurimpiin anteihin kuuluvat Lenin-koulun suomalaisten joukon, taustojen ja vaiheiden kartoittaminen sekä Lenin-koulun elinkaaren hahmottaminen. ”Stalinismin lyhyessä kurssissa” suomalaisten opiskelu konstekstoidaan bolshevikkien tulevaisuuden tavoitteisiin ja kulminaatiokohtiin: uuden ihmisen projektiin, viisivuotissuunnitelmiin, Stalinin valtakauteen ja sen seurauksiin.

Opiskelujen jälkeen, ja eri opintojaksojen välissäkin, keltanokkaiset vallankumoukselliset lähetettiin Suomeen käytännön työhön puolueen hyväksi. 1930-luvun Suomessa kommunistien toiminta oli mahdollista vain maan alla, mikä yhtäältä vaikeutti työtä esimerkiksi kiinnijäämisinä. Toisaalta taas vaikeat olot olivat omiaan kehittämään vallankumouksellista mielenlaatua ja toimintaa. Ne tavallaan kuuluivat kommunistiseen elämäntapaan, jossa oma kohtalo laitettiin tosissaan peliin paremman tulevaisuuden uskossa.

Kaikkien kohdalla ammattivallankumouksellisen koulutus ei tuottanut kouluttajien toivomaa tulosta. Ihmisen piti olla muutettavissa, mutta silti tarkasti valittujen leninkoululaistenkin joukkoon mahtui niitä, joista pikkuporvarillisia huonoja tapoja ei saatu kitkettyä pois sitten millään. Useimpien suomalaisopiskelijoiden huonolla lähtötasolla ja sosiaalisella taustalla oli varmasti osansa huonoon opintomenestykseen, mutta ne tuskin olivat ainoat syyt. Ideologiaa ei kuitenkaan tuolloin eikä myöhemminkään rohjettu kyseenalaistaa, vaan syitä etsittiin muualta. Yhdeksi keinoksi otettiin niin sanottu kommunistinen itsekritiikki, joka toimi niin, että puolueen linjan muuttuessa omat vanhat synnit (lue: aiemman ideologisen linjan mukaiset teot) saattoi saada anteeksi, jos niitä tajusi kritisoida ajoissa pettureiden etsimisen lomassa.

”Stalinismin lyhyt kurssi” tuo uuttaa näkökulmaa myös neuvostoyhteiskunnan tutkimukseen tarkastelemalla neuvostomaata ulkomaalaisten silmin. Tästä esimerkkinä toimivat leninkoululaisten praktiikkamatkat, joilla suljettuun, etuoikeutettujen ulkomaalaiskommunistien todellisuuteen tottuneet suomalaiset pääsivät näkemään sosialistisen yhteiskunnan arkipäiväiset kasvot (s. 179-180). Praktiikkamatkat toivat esiin todellisuuden (yhteiskunnan todellinen tila) ja toivotun todellisuuden (Lenin-koulun oppisisältö) väliset ristiriidat. Mitä lienevät leninkoululaiset ajatelleet neuvostomaassa saamiensa oppien soveltamisesta kotimaassa Suomessa, kun ne eivät näyttäneet tepsivän sosialismin mallimaassakaan.

Kuten tekijä toteaa, ”Stalinismin lyhyt kurssi” on ennen kaikkea häviäjien historiaa. SKP:n suunnitelmat eivät toteutuneet odotetulla tavalla, koska valtiollinen poliisi onnistui työllään estämään leijonan osan kommunistien maanalaisesta työstä 1930-luvulla. Vaikeuksia tuli etenkin sen jälkeen, kun etsivä keskuspoliisi onnistui soluttamaan oman tiedottajansa Lenin-koulun kurssille vuonna 1934. Myös oleilu neuvostomaassa kävi monelle opiskelijalle ja opettajalle kohtalokkaaksi. Lenin-koulun opiskelijoista (ainakin) 10 prosenttia kuoli Stalinin puhdistuksissa, opettajista henkensä heitti melkein puolet. Lopulta SKP:n tilanne kävi tukalaakin tukalammaksi: suomalainen kommunismi muuttui 1930-luvun lopulla ”laittomaksi” Suomen lisäksi myös Neuvostoliitossa.

Toisen maailmansodan päättyminen Neuvostoliiton voittoon mahdollisti SKP:n laillisen aseman. Mahdollisuudet valtaan olisivat olleet olemassa. Suomesta ei kuitenkaan tullut kansandemokratiaa, vaikka se Neuvostoliiton valvovan silmän alle jäikin. Rivien välistä Krekola antaa ymmärtää, Kimmo Rentolan tulkintaa lainaten, että kommunistit jättivät voiton ottamatta mahdollisesti Stalinin ajan kokemusten pelottamana. Ehkäpä etäisyys 1930-luvun tapahtumista asetti kokemuksen uuteen perspektiiviin ja sai vainoista selvinneet jättämään vallan toisten käsiin. (s. 405.)

Krekolan väitöskirja osoittaa, että paljon kolutussa Stalinin ajassakin riittää vielä tutkittavaa. Vaikka aikakauden suurimmat linjat on jo hahmotettu, lisätutkimus paikkaa aukkoja ja auttaa entistä paremmin ymmärtämään neuvostomaan utopistista yhteiskuntakokeilua ja sen seurauksia. Kaiken kaikkiaan Krekolan ”Stalinismin lyhyt kurssi” on erittäin tärkeä teos. Se jatkaa Tauno Saarelan ja Kimmo Rentolan uraauurtavaa työtä suomalaisen kommunismin ja maamme vasemmistolaisen työväenliikkeen tutkimuksessa. Teos avaa ikkunan aiemmin tutkimattomaan aiheeseen ja liittää 1920-1930-luvun tapahtumat myös suomalaisen kommunismin myöhempiin vaiheisiin sotien jälkeen.

Teos oli miellyttävää luettavaa, ja se avarsi – lähinnä neuvostonäkökulmasta teemaan perehtyneelle arvioijalle – uusia tasoja ei pelkästään suomalaisesta kommunismin historiasta vaan myös neuvostomaan menneisyydestä. Sen verran tuhtia luettavaa kirja kuitenkin oli, että sen annin sisäistäminen vaatinee vielä toisen lukukerran.