Kapinallisen kynämiehen merkillinen elämänura

ALGOTH. Kapinallinen kynämies -elämäkerta kansalaisaktivisti ja kirjailija Algoth Untolasta (1868-1918) on merkittävä kulttuuriteko. Kirjoittaja ja kustantaja ovat tehneet tarkkaa ja tarpeellista työtä täyttäessään mustan aukon suomalaisessa kirjallisuushistoriassa. Untola, joka signeerasi aikuisena nimensä muodossa A. Untola, tiedetään monena kirjailijahahmona ja nimimerkkinä, joista tunnetuimmat ovat Maiju Lassila, J. I. Vatanen ja Irmari Rantamala.

Hautala, Marko A.: ALGOTH. Kapinallinen kynämies. A. Untolan merkillinen elämä. Warelia Kustannus Oy, 2021. 1180 sivua. ISBN 978-952-387-000-0.

ALGOTH. Kapinallinen kynämies kuvaa hyvin sitä elämänuraa, jota pitkin opettajana eri puolilla Suomea toiminut Algoth Untola eteni tohmajärveläisestä renkipojasta kirjailijaksi ja Työmies-lehden toimittajaksi. 1180-sivuinen elämäkerta on poikkeuksellisen laaja ja sisältää myös tuntemattomia yksityiskohtia, jotka teoksen kirjoittaja Marko A. Hautala on kaivanut esille. Jo Hautalan väitöskirja vuodelta 2010 käsitteli paljolti Untolan elämää tämän maailmankatsomuksen muotoutumisen näkökulmasta.

Jo teoksen kansikuva on paljonpuhuva. Algoth Untolan ilme kertoo murheellista tarinaa Suomen historian dramaattisesta vaiheesta. Keväällä 1918 vangittu Työmies-lehden toimittaja on kuvattu vähää ennen kuolemaansa. Kuvasta voi päätellä, että hän aavistaa teloituksensa ja ehkäpä suunnittelee jo miten maailmasta “parhaiten” poistuisi? Muukin kuvitus on upea; valokuvat peilaavat Untolan henkilöhistoriaa ja liittävät hänet saumattomasti aikaan, läheisiin ja kollegoihin, uraan ja sen käänteisiin. Hautala osaa tarinankerronnan ja tässä elämäkerrassa kohde on poikkeuksellisen monisärmäinen, jopa arvoituksellinen.

Renkipojasta opettajaksi

Algoth Untolan lapsuus ja nuoruus liittyvät itäisen Suomen rajaseudun maalaishistoriaan. Alunperin sukunimi oli Tietäväinen (jonka Algoth yllättäen vaihtoi “kalevala-aiheiseksi” Untolaksi vuonna 1894). Sekä isoisän että isoäidin puolelta löytyy pappissukua. Säätykierto alaspäin oli kuitenkin pojan kohdalla armoton isän varhaisen kuoleman ja perheen vararikon vuoksi: luokkayhteiskunta tuli tutuksi kummisedän renkinä Tohmajärven lähimaisemissa. Ehkäpä siinä työssä sai tulevaisuutta silmällä pitäen aika lailla perusteita maailmankatsomuksellekin.

Algoth oli Hautalan lähdeaineiston mukaan lahjakas ja sinnikäs koulupoika ja nuorukainen, mutta jäyhä, omapäinen ja syrjäänvetäytyvä. Sisällä asui silti pieni kujeileva ja usein esivallalle naureskeleva anarkisti, joka pulpahteli pintaan opintiellä, armeijassa, kirjoissa ja kirjoituksissa ja monissa elämäntilanteissa myöhemminkin. Asiallinenkin hän osasi olla, ainakin tarjotessaan käsikirjoituksiaan julkaistaviksi tai hakiessaan (aina vain “väliaikaisia”) työpaikkojaan. Työnhaku liittyi Sortavalan seminaarista saatuun opettajan ammattiin, mikä oli renkipojalta melkoinen suoritus taloudellisessakin mielessä. Sortavala-ajasta ja alkuvuosien opettajantyöstä on aika vähän lähdeaineistoa, mutta esimerkiksi sukujuuret ja Tohmajärvi-vaiheen Hautala on “sukuselvittänyt” perusteellisesti.

Sortavalan seminaari, A. Aarnio 1892. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Ensi kosketus kansakouluopettajan ammattiin tapahtui vähän yli parikymppisenä, syys-kevätlukukaudella 1891-92 Raahessa. Siellä Algoth oli perustamassa kaupungin muun kansanvalistuksesta kiinnostuneen sivistyneistön kanssa Raahen työväenyhdistystä. Sen henki oli “wrightiläinen” – sosialismin aatemaailma ei tuossa vaiheessa ulottunut Pohjois-Pohjanmaalle. Raahea seurasivat Keski-Pohjanmaan Kälviä ja sittemmin Lohja, Viipuri sekä Kaustinen, missä kansalaisvaikuttaminen ja yhdistystoiminta oli yhä näkyvämpi osa elämää. Kokkola-lehteen nimimerkillä “Liisan Antti” kirjoitellut Untola oli jo selkeä “maalaisagitaattori”, jota jäykän uskonnolliset pohjalaiset katselivat usein alta kulmiensa. ”Liisan Antti” oli vahva maaseutuhenkisyyden ja yhteisöllisyyden ajaja, rohkea mielipidevaikuttaja ja vastarannan kiiski: kapinallinen kynä oli syntynyt yllättäen maaseudulla. Hautala kertoo Untolan uran alkutaipaleesta kiehtovan yksityiskohtaisesti.

Lehtimiesuran alkutaival

Kaustiselle Algoth Untola päätyi opettajaksi, mutta siellä hän tuli ensi kertaa tunnetuksi myös lehtimiehenä. Hän päätyi pakinoitsijana paitsi maaseudun puoluekiistoihin ja maalaisliiton syntykuvioihin, myös ensi kertaa myrskyn silmään yksityiselämänsä vuoksi. Suhde Olga Jasinskiin (joka nimestään huolimatta oli syntyperäinen hämäläinen) päätyi lehtien palstoille kun vanhoilliset kiivailijat aloittivat paljastus- ja parjauskampanjan. Kaustiselle Untola palasi vielä toistamiseen suurlakkokuohunnan jälkeen vuonna 1907. Arvoituksellinen ja osin piiloon jäänyt yksityiselämä on liikaakin värittänyt kuvaa Untolasta “suolahappokohtauksen” myötä ja ollut keskiössä esimerkiksi Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon elokuvatulkinnassa Tulipää (1980). Hautalalla on mielenkiintoista uutta tietoa tältäkin osa-alueelta. Tulipää-Algoth osasi olla välillä temperamentiltaan hyvinkin kiivasluontoinen kuten oli hänen kohtalon naisensakin, aina räiskyvä diiva Olga Jasinski, omanlainen aikansa feministi.

Alkuajan lehtimiesuran kohokohtia oli Kaustisen ohella Pori ja Satakunta -lehti. Untamo oli äärimmäisen tuottelias: hän kirjoitti kriittisiä pääkirjoituksia, pakinoita ja poliittisia lehtikatsauksia sekä seurasi muita lehtiä tarkasti. Värikkäästä, mutta aina hyväntahtoisesta tyylistä suuttuivat omat suomalaisuuden kannattajatkin, puhumattakaan ruotsalaismielisistä ja välillä sosiaalidemokraateistakin. Maalaisliittolaista Untolasta ei saa millään ilveellä ja osasipa hän hyvissä ajoin varoittaa vasemman laidan kulkijoita myös väkivallan vaarasta. Sosialistiksi tai sosialismin agitaattoriksi häntä on yhtä vaikea kuvitella vuosina 1907-08. On selvää, että kaiken lehtimiestyön ohella Untola ahersi vähintäänkin Harhaman käsikirjoituksen parissa vuosia. Sen julkitulon jälkeen seurasi sitten todellinen kirjailijan ura, jonka monet kommervenkit Hautala selvittää näytelmiä myöten seikkaperäisesti.

Venäjä-vuodet ja Harhama

Algoth Untolan Venäjä-innostus sai alkunsa rajaseudun elämästä, ja luultavasti paitsi intohimoisesta vieraiden kielten kieliopinnoista myös vuosia Viipurissa jatkuneesta yritystoiminnasta. Algoth vei raakapuuta Pietariin, missä kysyntä oli suurta ja kauppa kävi ilman tullimuodollisuuksia Suomen aseman lukuisissa myyntipisteissä. Hän jopa tienasi kohtalaisesti, mutta lopulta oli edessä konkurssi. Opettajan ammatti oli selkeästi nuoren Algothin aatoksissa tilapäistyötä ja kirjoittaminen kiinnosti paljon enemmän.

Lukuisat asuinpaikat ja Venäjän pääkaupunki toivat oman osansa Untolan maailmankatsomukseen. Hän oli eräänlainen kosmopoliitti jo ennen varsinaista kirjailijan ja lehtimiehen uraa ja imi vaikutteita paitsi paikkakunnista ympäri Suomea, myös naapurimaan elämäntavasta ja kulttuurista. Lähteiden puuttuessa on vaikea todentaa kuinka paljon sitten esimerkiksi Dostojevski, Gogol, Tolstoi tai Tsehov häneen vaikuttivat – sikäli kun hän oli tutustunut näihin mestareihin alkukielellä. Voidaan tietysti spekuloida, olisiko Untolasta tullut kapinoivaa kirjailijaa ja lehtimiestä jos hän olisi jäänyt Tohmajärvelle.

Harhama-teoksen ensimmäisen osan toisen niteen kansikuva vuodelta 1909. Teos julkaistiin kolmessa osassa, jotka oli jaettu kolmeen niteeseen. Teoksen kolmas osa jäi tuolloin julkaisematta.

Tarkkoja tietoja yritystoiminnnastakaan kirjassa ei ole eikä Venäjä-vaihetta ole ihan helppo enää dokumentoida. Niinpä legendat ja myytit astuvat tosiasioiden sijalle. Ne heijastuvat esimerkiksi siihen, että Irmari Rantamala-nimellä kirjoitetun Harhama -teoksen fiktiiviset tarinat on nähty todeksi ja Algoth Untolasta tehty siinä sivussa anarkistiterroristi, joka olisi muka osallistunut Pietarissa attentaatteihinkin. Hautala kumoaa nämä väitteet Kapinallisessa kynämiehessä (ks. myös liitteenä oleva tekijän haastattelu!).

Harhama oli jo ennen ilmestymistään vuonna 1909 kirjallisuuden merkkitapaus. Siitä tuli vuosien saatossa vain harvojen lukema legenda, aivan toisessa mielessä kuuluisa kuin seuraavan vuoden 1910 kenties tunnetuimmasta “Maiju Lassilan” tekstistä Tulitikkuja lainaamassa. Untola ei kirjoittanut rahan takia, vaan pysyi elämänsä yhtä köyhänä kuin Viipurin vuosinaan, jolloin kaupungin räätälit lisäsivät hänet mustaan kirjaansa, joita pitivät velkaantuneista tilaajistaan. Hautala on selvittänyt Harhaman julkaisuprosessin seikkaperäisesti ja pistää siinä sivussa kohdalleen myös Eino Leinon teoksesta laatiman sarkastisen murskaritiikin. Hautala tuo muutenkin Algoth Untolan tuotannon kuvauksiinsa virkistäviä yksityiskohtia, uutta näkökulmaa – keskittyen huomattavalta osin esimerkiksi alkutaipaleen runoihin ja sittemmin näytelmiin. Murska-arviot eivät Untolaa pelottaneet, vaan Harhamaa seurasi hurja putki kaunokirjallisia julkaisuja.

Suomalainen murhanäytelmä

Kapinallisen kynämiehen viimeiset luvut, reilut 300 sivua, keskittyvät vuosiin 1917-18. Luvut on otsikoitu seuraavasti: “Kumouksellinen itsenäisyysmies”; “Viimeinen taisto”; “Vankina valkoisen vallan”; “Suomalainen murhanäytelmä”. Epilogi ja viitteet vievät kirjasta vielä 150 sivua. Se kertoo Marko A. Hautalan tutkimustyön määrästä, mutta ennen kaikkea tasosta ja perinpohjaisesta pitkäjänteisyydestä. Lähdeviittaukset kannattaa ehdottomasti lukea! Samoin viimeiset lisäluvut eli epilogi “Algoth Untolan ylösnousemus” ja “Minun Harhamani” – tekijän kuvaus 25-vuotisesta uurastuksesta teeman parissa.

Työmies -lehteen Untola ei tullut punaisena agitaattorina, vaan vuoden 1916 eduskuntavaalien myötä kun ei saanut mielipiteitään julki Uudessa Suomettaressa saati muissa vanhasuomalaisissa tai porvarilehdissä. 29.6.1916, vaalien aattona, Työmies julkaisi yleisöosastossaan niin sanottujen “Porvarikirjeiden” ensimmäisen osan. Heinäkuun alussa ilmestyivät sitten kaksi muuta osaa. Kirjeet herättivät suurta huomiota ja myös kritiikkiä: Algoth Untola oli alkanut tunnustaa väriä, suomalaisuusmiehestä kasvoi vähitellen Suomen itsenäisyyttä sosiaalidemokraattien johdolla kannattava kapinallinen. 80 000 kappaleen levikki siivitti Untolan sittemmin todelliseen lehtimiesmaineeseen vuoden 1918 lähestyessä.Vakituisena Työmiehen avustajana hän kirjoitti pakinoita ja katsauksia myös nimillä ”Maiju Lassila” ja ”Irmari Rantamala” valtavat määrät erityisesti vuonna 1917. Suomalaisuusmiesten ja maalaisliittolaisten katsannossa hänestä tuli luokkapetturi.

Algoth Untola oli kansalaisvaikuttaja, valistaja ja Työmiehen toimittaja, joka ei lähtenyt monien punaisten johtajien tavoin maanpakoon. Hän kyllä harkitsi asiaa ja olisi saanut kaiketi turva- ja piilopaikkojakin, mutta kieltäytyi niistä. Untolalla ei ollut oman käsityksensä mukaan mitään syytä pelätä pahinta. Hän ei ollut ollut yllyttämässä kansalaisia väkivaltaan, vaikka usein on toisin todistettu – toki lahtareita ja saksalaismiehitystä rankasti arvostellen tappion häämöttäessäkin.

Kapinallisen kynämiehen mielenkiintoisimpia yksityiskohtia on Untolan ja kirjailija Juhani Ahon keskinäiset lehtikommentit sotatapahtumien tiimellyksessä. Viimeisissä luvuissa Marko A. Hautala osoittautuu oivalliseksi jännitysnäytelmän rakentajaksi: teosta lukee kuin salapoliisikertomusta, vaikka tietäisikin lopputuloksen. Yksityiskohtia piisaa ja erilaisia lähteitä myös vyörytetään lisää ja lisää, mutta peruskertomuksen jännite säilyy. Harvoinpa olen lukenut yhtä kiehtovaa ja perusteellista elämäkertaa kuin on Hautalan ALGOTH. Kapinallinen kynämies!

Viimeinen Työmies ilmestyi 12.4. ja pian seurasi myös Untolan pidätys. Kuulustelu ja loppukohtaukset näytellään vankina ja Santahaminaan kulkevan laivan kannella. Algoth Untolan matka teloitusryhmän eteen alkoi 21.5.1918., mutta hän valitsi kuitenkin laivan ollessa Suomenlinnan kohdalla toisin, oman tapansa kuolla.

 


Kirjailija Marko A. Hautalan sähköpostihaastattelu: “ALGOTH on monin verroin väitöskirjaani parempi teos”

Mitä uutta Kapinallinen kynämies tuo A. Untolan merkilliseen elämään väitöskirjaasi Omin voimin verrattuna?

Omin voimin oli joka suhteessa puolivalmis tekele, minkä vuoksi en edes halunnut julkaista sitä sellaisenaan vuonna 2010. Väitöskirjan puolustukseksi voin todeta, että se on syntynyt miltei kokonaan ilman internetin apua, eri puolilla Suomea arkistoissa ja kirjastoissa istumalla sekä tiedonmurusia kissojen ja koirien kanssa etsimällä. Kaikkein suurin hankaluus monivuotisessa tutkimustyössäni on ollut se, että olen joutunut tekemään sitä pääasiassa leipätyöni ohessa.

Pääpiirteissään ALGOTH noudattaa melko tarkoin väitöskirjassani esittämää tulkintaa Untolan elämästä, mutta moni yksityiskohta on saanut lisävalaistusta ja virheelliset tiedot korjattu. Mahdolliset virheet oikenevat tulevaisuudessa, kun löytyy lisää lähdeaineistoa. Uutta tietoa kirjassa ovat Untolan kynämiesuran aikaistuminen vuodesta 1905 reilut kymmenen vuotta. Untolan kolme ensimmäistä julkaistua runoa ilmestyivät syksyllä 1893 Viipurin työväenyhdistyksen Karjala-nimisessä juhlalehdessä. Hän tarjosi (tiettävästi ensimmäisen kerran) runoaan Werner Söderströmille kesällä 1896. Mahdollisesti Untolan runoja julkaistiin joissakin painetuissakin lehdissä jo 1890-luvulla, mutta hänen käyttämästään sala- eli tekijänimestä ei ole tietoa.

Tärkeää on huomata, että ennen vuotta 1905 Untola tarjosi julkaistavaksi pelkästään runoja, mikä tarkoittaa, että hänellä alun alkaen oli pyrkyä lyyrikoksi. Tätä en vielä väitöskirjaa tehdessäni tiennyt. Olen kylläkin arvellut, että Untola saattoi olla Vilho Murtokiven nimellä 1904-05 julkaistujen novellien (6 kpl) kirjoittaja, mutta hypoteesini ei toistaiseksi ole saanut vahvistusta. Uutta yksityiskohtaista tietoa sisältyy Untolan agitaattorivuosiin, kirjailijauraan sekä erityisesti hänen viimeisiin vaiheisiinsa. Myös Untolan elämään liittyneiden henkilöiden (mm. Olga Jasinski) taustoihin olen saanut huomattavassa määrässä lisätietoja, jotka helpottavat häntä ympäröineen henkilöverkoston hahmottamista. Lisäksi olen halunnut korostaa hänen merkittävyyttään näytelmäkirjailijana, mikä väitöskirjassa jäi toissijaiseen asemaan.

Untola kirjailijanimineen oli melkoinen paradoksi: hän oli samanaikaisesti sekä Suomen rakastetuin että parjatuin kirjailija 1910-luvulla. Hänen ”kyhäyksensä” upposivat erityisesti rahvaaseen, mutta Lassilan ja Rantamalan naturalismi löysi puolustajia myös sivistyneistön keskuudesta (Koskenniemi, Vuoritsalo, Railo, Kilpi).

Väitöskirjallani on ansionsa, mutta kyllä ALGOTH on monin verroin parempi. Se on sitä paljolti kustantaja Marko Vesterbackan ansiosta. Vaikka itse sävelsin, sanoitin ja esitin tulkintani, kustantaja vastasi sovituksesta eli teoksen lopullisesta muodosta. Hän sovitti palaset oikeille paikoilleen. Hänen tarkkuutensa detaljien suhteen, harrastuneisuutensa ja tietämyksensä sekä kirjallisuudesta että historiasta ovat vertaansa vailla. Minulla kävi tavaton onni saada Warelia kustantajakseni, kun maan suurimmat hylkäsivät tekeleeni lukematta riviäkään. Vesterbacka ymmärsi – ainoana suomalaisista kustantajista! – Untolan merkittävyyden kirjailijana ja historiallisena henkilönä. En tiedä toista suomalaista kirjailijaa, jonka elämään sisältyisi niin paljon värikkäitä ja traagisia tapauksia, jopa suoranaisia nöyryytyksiä.

Miten suhteutat Harhaman fiktion A. Untolan todelliseen, osin tuntemattomaan (yksityis)elämään?

Harhama-romaani on fiktiivinen teos, jonka päähenkilön rakentamiseen Untola käytti myös omakohtaisia kokemuksiaan, elämyksiään ja tuntemuksiaan. Harhaman hahmo ei siis ole Untola itse, vaan eräänlainen alter ego, jonka kautta kirjailija on kuvannut fiktion keinoin oman elämänsä kipupisteitä. Kyseessä on vanha, jo aikalaisten tekemä tulkinta, joka mielestäni on oikeaan osunut, vaikka uusin tutkimus pyrkiikin kiistämään ja osoittamaan vääräksi sen. Näin tekee etenkin hyvä ystäväni, FT Irma Tapaninen, joka väitöskirjassaan (2014) tulkitsee Untolan varhaisia tekstejä bahtinilaiseen karnevaaliteoriaan nojaten. Hän kylläkin kumoaa itse omat väitteensä, sillä Harhama-romaani eivät taivu täydellisesti hänen teoriarakennelmaansa. Tapaninen ei myöskään huomioi sitä, ettei bahtinilainen teoria sulje millään tavalla pois teoksen omaelämäkerrallisen aineksen mahdollisuutta. Epäilemättä Untolan teoksista löytyy karnevalismia yllin kyllin, joten ei hän aivan joron jäljilläkään ole. Harhamaahan sisältyvä Perkele-epopea piruineen ja enkeleineen liittää teoksen jo Raamatusta tuttuun maailmankirjallisuuden suureen teemaan: hyvän ja pahan väliseen taisteluun. Tämä metafyysinen aines muodostaa teoksessa aivan oman kehänsä, jonka yksi funktio on lukijakunnan hämääminen itsesuojelutarkoituksessa: teos ei saanut viitata liian suoraan Untolaan ja hänen lähipiiriinsä.

Samalla Harhama on myös myyttinen maailman ja historian selitysteos. Historia, anatomia ja fysiologia olivat Untolan lempiaineita jo seminaarissa, mikä näkyy romaanin metaforissa ja teemoissa. Mikäli Harhamasta riisuttaisiin kaikki myyttinen aines pois, jäljelle jäisi proosallinen kuvaus Harhama-nimisen hahmon elämästä, joka monessa suhteessa muistuttaa Untolan omaa. Koska kyseessä kuitenkin on monikerroksinen kaunokirjallinen teos, omaelämäkerrallinen aines on mahdollista löytää ainoastaan vertaamalla romaanin ”reaalimaailman” tapahtumia Untolan elämän dokumentteihin. Hassua kyllä, Harhama-romaanissa mainitaan nimeltä kaiketi vain yksi historiallinen henkilö: Bobrikov. Voi vain miettiä, oliko kyseessä kirjailijan lipsahdus. Harhama on maailmankirjallisuuden mittakaavassakin harvinainen ja merkillinen teos – rakenteeltaan merkillisin ja tunnelmaltaan voimakkain mitä olen lukenut. Sitä ei ole turhaan kutsuttu meta- ja antiromaaniksi. Kirjoittajana Untolalla oli aivan erityinen kyky vedota lukijoiden tunteisiin, mikä osaltaan selittää hänen maineensa erinomaisena agitaattorina.

Tavallaan hänestä tuli sittemmin 1900-luvun alun poliittisten ristiriitojen repimän murroskauden ruumiillistuma. Tämä kuvastuu hänen traagisessa kohtalossaan: mies joka jo varhaisessa vaiheessa varoitti kansalaisia veljessodan vaarasta saa lopulta surmansa veljessodan päätyttyä ja vieläpä kirjailijakollegoiden suosiollisella avustuksella.

Haastattelu: Pentti Stranius

2 kommenttia artikkeliin “Kapinallisen kynämiehen merkillinen elämänura

  1. Kirjailija ja opettaja Algoth Untolan ajasta Köyhäjoella, Kaustisella *

    Yllä olevassa kirjaesittelyssä mainitaan Kaustinen useaan kertaan. Tarkennuksena tulkoon esille se että Untola toimi nimenomaan Vintturin ja Köyhäjoen kylissä. Jälkimmäinen on pari kymmentä kilometria Kaustisen keskustasta. Untola oli ollut opettajana Vintturin koulussa Kaustisella vv. 1904-06 (Wikipedian 5.12.2016 mukaan 1905-1907). Köyhäjoelle Untola oli tullut Lohjalta. – Rouva Emma Pesola (Hindrik Peltoniemen tytär) Köyhäjoelta muisteli 1950-luvulla isälleni Oiva Hernesniemelle, että Untola oli ahkerasti mukana kylän erilaisissa harrastuksissa. (Isäni näki Emma Pesolaa tuolloin usein Köyhäjoella. Hän oli Veikko-enoni anoppi). Untola mm. järjesteli kylässä erilaisia yhteisiä tilaisuuksia. Emma Pesola oli ollut Untolan oppilas Vintturin koulussa Kaustisella. Untola oli Pesolan mukaan ”kaunis ihmetyksen aihe”. Inspiroiva. Hänen ulkonäkönsä ja pukeutumisensa oli erikoista syrjäkylässä. Hän veti nuoria mukaansa. Oli myös mukana maamiesseurassa. Pesola muisti Untolan hyvin ja hänellä oli erittäin positiivinen kuva Untolasta. Koululautakunnan puheenjohtaja Kasperi Anttila muisti lukeneensa Untolan kirjoituksia Kokkola-lehdestä. Untolan vaimo Olga Josinski toimi tiettävästi Vintturin koululla taloudenhoitajana jonkin aikaa.

    * Haastattelin isääni Oiva Hernesniemeä (1922-2014) kotitalossa Ruovedellä 24.3.2013. Hän kertoi ajasta Köyhäjoella Kaustisella v. 1950-53, jolloin hän oli Köyhäjoen kansakoulun opettajana. Asuimme kylän koululla. – Asuin ja työskentelin myöhemmin Kaustisella vv. 1986-1993.

    Antti Hernesniemi

  2. Kiitos tarpeellisesta kommentista, Antti! Mielenkiintoista oli lukea välittämiäsi aikalaisten mielipiteitä Algoth Untolasta. Ne ovat tuiki harvinaisia enää 2020-luvulla!
    Muistelen, että Marko A. Hautalan ALGOTH-kirjassa kyllä nämä Kaustisen kylät Vintturi ja Köyhäjoki mainitaan.
    Huolimatta Hautalan mainiosta teoksesta, silti Algoth Untolan elämässä on vielä tutkimusta, esimerkiksi Venäjä-vuodet.
    Pentti Stranius

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *