Kalevi Koukkusen teoksen mahdollinen lukijakunta on laaja: lukutaitoiset suomalaiset. Kielestä kiinnostuneille se tarjoaa rehevän viidakon tutkimusretkille käytöstä jääneisiin sanoihin. Osa niistä olisi syytä palauttaa arkikäyttöön. Onhan kierrätys nykymuotia.

Kirjan rungon muodostavat Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja (SRS) sekä Lönnrotin toimittama Ruotsin, Suomen ja Saksan Tulkki (1847, 235 sivua) ja David Emmanuel Daniel Europaeuksen laatima Ruotsalais-Suomalainen Sanakirja (1853, 401 914 sanaa). SRS julkaistiin vuosina 1866–1886, aluksi 160-sivuisina vihkoina ja viimeksi kolmantena laitoksena vuonna 1958 peräti 2424 sivuisena kahden niteen kirjana. Kahta muuta ei ole tällä hetkellä yleisillä markkinoilla saatavissa: painokset on ajat sitten myyty loppuun. Hyvin varustetuista kirjastoista ne löytyvät. Internetistä löytyy skannattuja versioita. Ne ovat vaihtelevan laatuisia.

Lönnrotin sanakirjassa on noin 200 000 hakusanaa, saman verran kuin Nykysuomen sanakirjassa (1951–1961) ja kaksi kertaa enemmän kuin nykyisissä Kielitoimiston sanakirjassa ja Suomi-ruotsi-suursanakirjassa. Lönnrotin sanakirjaa käytettiin kauan yleiskielen sanakirjana, vaikka se sisältää myös jo tekohetkellä vanhentunutta sanastoa. Siinä on myös runsaasti Lönnrotin itse sepittämiä sanoja. Nykylukijalle lienee haasteellista, että verkossakin löytyvä suomenkielinen teksti on ladottu fraktuuralla ja selitykset taas antiikvalla.

Koukkunen asettaa tehtäväkseen muistuttaa käytöstä syystä tai toisesta poistuneista sanaehdotelmista. Tarkoituksena on aivan ilmeisesti elvyttää ja virkistää nykysuomea.

Kirjassa on neljä osaa. Sanoja on yhteensä n. 20 000. Ensimmäinen osa Lönnrot-suomi käsittää 272 sivua, toinen suomi-Lönnrot kattaa 268 sivua. Kolmas osa on Lönnrotin Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan tutkailua, joka perustuu Koukkusen esitelmään Kotikielen Seuran kokouksessa Helsingissä Lönnrotin syntymän 200-vuotisjuhlassa 14.11.2002. Kirjan päättää kymmenen sivun huolellinen selostus tekijän käyttämistä lähteistä. Ensimmäisessä osassa nostetaan Lönnrotin sanakirjasta tai muusta lähteestä sana ja selostetaan se suomeksi. Toisessa osassa lähtökohtana on suomen sana, jolle haetaan Lönnrotilta tai muista lähteistä vastine.

Kirjassa on monenlaista ainesta, josta osa on kiinnostavaa, mutta kaikki ei ole.

Jokainen voi pohtia olisiko politiikasta parempi käyttää sanaa valtaoppi tai valtataidollinen. Entä olisiko parannus kutsua omavaltaisesti käyttäytyvää ihmistä vallottelevaksi? Pitäisikö humanistisia tieteitä eli sivistäviä tieteitä uudelleen kutsua ihmistyttäviksi tiedoiksi?

Toisinaan on helppo ymmärtää, miksi joku sana on poistunut käytöstä. Esimerkiksi pitkät sanat korvautuvat usein nasevammilla ilmauksilla. Siten asiakirja on korvannut alkutietoisen kirjan, elämän tarkoitus on korvannut elämän tarkoituksen perät, seiti harmaaturskan, kaakki hepohörhyläisen, vaihteleva monikohtaloisen, ulkoluku muistosta lukemisen, huonomaineinen pahassa kuulussa (maineessa) olevan, rikollinen rikosasiallisen, musiikinystävä soitannon rakastajan ja nerokas älymielisen.

Toisinaan käytöstä poistuneet sanat ovat nykyisiä napakompia: kahdistaminen  vs kahdenkertaistaa, köyhättö vs köyhäintalo, uhostelija vs suunsoittaja.

Monikohan ymmärtäisi, että Lönnrot tarkoitti tapaisuudellisella tutkimuksella laadullista eli kvalitatiivista tutkimusta? Entä moniko filosofi tietää, että hän Lönnrot kutsui opinalaa nimillä tiediste ja tiedoitsema? Oikeustieteellisessä tiedekunnassa tuskin enää kukaan tietää, että sikunasihteeri on loppututkintoa suorittamaton asianajaja, joka ottaa hoitaakseen epäilyttäviä juttuja ja pyrkii voittamaan ne lainvääntelyllä. (Sikunaöljy on alkoholikäymisessä syntyvä sivutuote.)

Toisinaan sana on poistunut käytöstä, koska se on epäkäytännöllinen ja viittaa väärään asiaan. Moniko tietää, että liika luku tarkoitti aikoinaan paritonta lukua?

Ihmiselle on vanhastaan monenlaisia määreitä: okare on tottelematon, mojale on leväperäinen, möherä on epäsiisti, lauselias on puhelias, uinomus on unelias ja vikaveli on kanssarikollinen.

Toisinaan sanan merkitys elää ajassa. Esimerkiksi miehimys tarkoitti Lönnrotille niin vihaista hevosta tai eläintä kuin miesten perässä juoksevaa tyttöä (miehimystyttö) sekä hermafrodiittia eli kaksineuvoista, mutta ei homomiestä, joksi se vakiintui vanhassa Raamatun kielessä.

Kirjan nimessä esiintyvä peltoveturi on aikakauslehti Virittäjässä vuonna 1919 esitelty ehdotelma nykysuomen traktorille. Notkistelija on savitaipalelaisen Europaeuksen (1820-1884) uudissanaehdotelma, joka nykysuomessa tunnetaan balettitanssijana. Sellaiset sanat kuten eduskunta, ilmansuunta, kunta ja varasto ovat Europaeuksen keksimiä, tai ainakin hän on ne ensimmäisen kerran suomen kielen historiassa kirjoittanut. Hänen jäljiltään meillä edelleen on ainakin 200 sanaa arkikäytössä.

Koukkusen kirja sisältää todella monenlaisia aineksia, ylhäisestä alhaiseen, 1960-luvun luentomuistiinpanoistaan Raamatunkäännöksiin. Epäselväksi jää, millä perusteella Koukkunen valintansa on tehnyt ja se, onko hän johdonmukaisesti käyttänyt kiinteitä kriteereitä sanoja valitessaan. Hieman ihmetyttävät vanhojen elokuvarepliikkien mukaanotto sekä niiden ylipitkät selosteet. Ihmetellä voi myös sananikkari Ollin keinotekoisten uudissanojen esittelyjä: eiväthän ne ole olleet yleisessä käytössä. Vai ovatko?

Olisin kaivannut kirjaan lisää politiikan sanastoa. Sitä olisi ammennettavissa Paavo V. Kauppisen töihin kirjatuista politiikan alan vanhoista suomalaisista sanoista, esimerkiksi väitöskirjasta (Tampereen yliopisto 1992) Suomen valtiosääntöjen aate- ja käsitehistoriallisesta taustasta: yleiskatsaus perinteiden alkuperään ja kehitykseen sekä hänen teoksestaan Maailmallinen kanssakäyminen vuoteen 1810: klassisen societas civilis et politica -käsitteen kansallinen tulkinta vuodelta 1977 sekä Länsimainen traditio Suomen valtiosäännöissä vuodelta 1989.

Tämän arvostelun tekijälle tulevat suurena yllätyksenä teokseen sisältyvät painovirheet, esim. muututua (muututtua, s. 273).

On syytä korostaa, että kirja on tavattoman hauska. Siinä on lukuisia naljasanoja eli leikillisiä sanoja, kuten tenhetär lumoojattaresta ja tenhomies velhosta.

Leikillisyys ei ole sanakirjojen yleinen ominaisuus.