”Krematoriosta ei pääse ikinä pois”

Alkuperältään kreikanjuutalainen Shlomo Venezia kuvaa kirjassaan Sonderkommando vajaan vuoden mittaista jaksoa, jonka aikana hän työskenteli Auschwitzin krematorion erityiskomennuskunnassa, Sonderkommandossa. Kertominen on Venezialle koskaan parantumattoman trauman työstämistä ja samalla hänen vastalauseensa antisemitismille. Kun tapahtumista on kulunut jo yli 60 vuotta, Venezia alkaa olla yksi viimeisistä silminnäkijätodistajista, ja jo siksikin hänen haastattelukirjansa on huomionarvoinen tapaus. Auschwitzista on kaikkiaan kirjoitettu hyllymetreittäin aineistoa.

Venezia, Shlomo: Sonderkommando - Tarinani Auschwitzista. Käännös: Toivanen, Lotta. LIKE, 2008. 265 sivua. ISBN 978-952-01-0059-9.

Alkuperältään kreikanjuutalainen Shlomo Venezia kuvaa kirjassaan Sonderkommando vajaan vuoden mittaista jaksoa, jonka aikana hän työskenteli Auschwitzin krematorion erityiskomennuskunnassa, Sonderkommandossa. Kertominen on Venezialle koskaan parantumattoman trauman työstämistä ja samalla hänen vastalauseensa antisemitismille. Kun tapahtumista on kulunut jo yli 60 vuotta, Venezia alkaa olla yksi viimeisistä silminnäkijätodistajista, ja jo siksikin hänen haastattelukirjansa on huomionarvoinen tapaus.

Auschwitzista on kaikkiaan kirjoitettu hyllymetreittäin aineistoa. Ensimmäiset kuvaukset leiristä ilmestyivät lehdistössä vuoden 1943 aikana ja muistelmateoksistakin ensimmäiset ilmestyivät jokseenkin välittömästi leirin vapautuksen jälkeen. Keväällä 1944 leiriltä paenneiden Alfred Wetzlerin ja Rudolf Vrban silminnäkijäkuvaukset julkaistiin useissa lehdissä jo kesällä 1944.

Holokaustin jälkipyykissä ensimmäiset sodanjälkeiset vuodet keskittyivät paljolti lukuisiin oikeudenkäynteihin, jotka jaksottuvat heti sodanjälkeisiin vuosiin sekä 1960-luvulle. Varsinaisen historiantutkimuksen voi Auschwitzin, ja laajemminkin koko holokaustin osalta, katsoa alkaneen Gerard Reitlingerin teoksesta The Final Solution vuodelta 1953. Siitä alkaen muistelmia ja tutkimuksia on ilmestynyt tasaisena virtana, joskin ajoittaisia nousu- ja laskukausia kiinnostuksessa on havaittavissa. Esimerkiksi itäisen Euroopan arkistojen avautuminen aiheutti eräänlaisen nousukauden myös holokaustiin keskittyvässä tutkimuksessa.

Tutkimuksessa on edetty yleiskuvauksista detaljoidumpiin ja dokumentoidumpiin kuvauksiin. Vahvasti dokumenttiaineistoon painottuvasta tutkimuksesta voidaan Auschwitzin osalta pitää keskeisimpänä Jean-Claude Pressacin teosta Auschwitz: Technique & Operation of the Gas Chambers, joka ilmestyi englanniksi vuonna 1989. Silminnäkijätodistukset ovat kuitenkin keskeisessä roolissa myös uudemmissa tutkimuksissa.

Sonderkommandojen työstä ei kovin paljon julkaistuja silminnäkijäkuvauksia ole, johtuen luonnollisesti vähäisestä selviytyneiden lukumäärästä – parhaimmillaan Sonderkommandossa työskenteli liki 900 miestä, sodan loppuun heistä selvisi vain 90 – sekä Venezian mukaan myös haluttomuudesta puhua noista tapahtumista. Ensimmäinen julkaistu Sonderkommandossa työskennelleen kuvaus tapahtumista lienee Paul Bendelin ranskalaisessa kokoomateoksessa julkaistu kertomus vuodelta 1946. Muista suhteellisen tunnetuista kuvauksista voinee mainita Filip Müllerin vuonna 1979 sekä saksaksi että englanniksi julkaistun teoksen Eyewitness Auschwitz sekä Gideon Greifin kokoomateoksen Wir weinten tränenlos… vuodelta 1995.

Suomeksi keskitysleireistä kertovaa kirjallisuutta on verrattain vähän saatavilla. Varsinaisia aiheeseen keskittyviä historiateoksia tai tutkimuksia on suomeksi saatavilla vain kourallinen, muistelmateoksia on käännetty hieman enemmän. Muistelmista keskeisimpiä lienevät Wieslaw Kielarin Anus Mundi, joka kuvaa sekä Auschwitzin pääleiriä että Birkenauta, sekä Primo Levin lähinnä Monowitziin keskittyvä kuvaus Tällainenko on ihminen.

Käsillä oleva Venezian teos on tietämäni mukaan ensimmäinen suomennettu kuvaus krematorion varsinaiselta työntekijältä. Tadeusz Borowskin pari vuotta sitten suomennettu Kotimme Auschwitz kuvaa kaasutusprosessia rampilla työskennelleen näkökulmasta. Kielarin teos esittää myös joitakin havaintoja prosessista. Keskeinen lähde on luonnollisesti myös Auschwitzin komendantin Rudof Hössin omaelämäkerta, joka ilmestyi ensi kerran suomeksi vuonna 1959.

Auschwitzin merkitys

Auschwitz on kohonnut keskeiseksi holokaustin symboliksi. Leirin koko ja uhrimäärä lienevät keskeisiä selittäjiä Auschwitzin asemalle. Osasyy keskeiseen rooliin on myös leirin sijainnissa ja siinä, että leiristä saatiin tietoja jo melkoisen varhain myös julkisuudessa esitettäväksi. Niin kutsutun Aktion Reinhardtin leirit ovat vähemmän tunnettuja vaikka myös ne olivat keskeinen lenkki holokaustissa. Mutta koska noista leireistä muun muassa Treblinka toimi pelkästään tuhoamisleirinä, oli selviytyneiden määrä huomattavasti pienempi ja todistajiakin siten vähemmän. Aktion Reinhardtin leirit ehdittiin tuhota saksalaisten toimesta melkoisen tarkkaan, joten ne eivät sovellu kovin hyvin myöskään ”holokaustiturismin” kohteiksi.

Auschwitz esiintyykin sekä tulkinnoissa että muistelmissa monesti uniikkina symbolina ja ymmärtämisen tuolla puolen olevana tapahtumana. Elie Wieselin sanoin, ”Auschwitz uhmaa havaintoja ja mielikuvitusta, se alistuu ainoastaan muistille. Kuolleiden ja meidän muiden välille avautuu kuilu, jota ei millään tavoin pysty ymmärtämään.” Primo Levin tallentama erään vangin kirjoitus Auschwitzista toteaa myös saman: ”Älkää yrittäkö ymmärtää”.

Venezia kertojana ja muistelijana

Tyyliltään Venezian kuvaus on rauhallinen ja toteava, kuten – toisin kuin voisi kenties olettaa – melkoisen suuri osa holokaustin silminnäkijäkuvauksista. Ajallinen etäisyys ja sekä myös historian tuntemus ja muun muassa koulukäynneillä saatu esiintymis- ja kertomisrutiini heijastunevat osaltaan myös Venezian tyylissä.

Venezia tuntee Auschwitzin historian ja esittää ajoittain myös kommentteja siitä, jopa joissakin kohdin suoraan todeten, että oma muistikuva ei vastaa yleisimmin esitettyjä kuvauksia. Hän ei myöskään epäröi tukeutua omaan muistiinsa, vaikka historioitsijoiden tieto siitä poikkeaisikin:

”Ellen väärin muista, sisäänkäynnin edustalla, krematorion vieressä oli kaksi hautaa. Tiedän historioitsijoiden sanovan, että hautoja oli enemmän, mutta käydessäni itse siellä näin vain kaksi palavaa roviota.”

Mitään suuria paljastuksia tai löytöjä Venezian teos ei tuo esille, vaan lähinnä se tarkentaa joitakin yksityiskohtia. Kertomus on toisaalta paikoin myös ristiriidassa muiden todistajien kertomusten kanssa. Haastattelu on tehty yli 60 vuotta tapahtumien jälkeen, joten ei ole mitenkään ihmeteltävää, että monissa kohdin Venezia epäröi, tai kertoo suoraan, ettei kykene tarkkaan muistamaan tapahtumien kulkua.

Kuvauksessaan Venezia ei kuitenkaan epäröi tuoda esille myös omaa syyllisyyden tunnettaan osallisuudestaan noihin tapahtumiin. Muiden leiriltä selvinneiden kertomuksissa kuvaukset Sonderkommandosta ovat myös monesti hyvin kriittisiä ja jopa tuomitsevia. Muun muassa heidän näennäisesti parempi asemansa, kuten parempi ravinto ja myös mahdollisuus kaupantekoon kaasutettujen arvoesineillä herätti ajoittaista ärtymystä muissa leiriläisissä. Toisaalta kaupanteko oli keskeinen selviytymisstrategia koko leirissä. Ja, kuten Veneziakin kuvaa, tietyllä tapaa etuoikeutettuina Sonderkommandon jäsenet yrittivät auttaa muita leiriläisiä muun muassa jakamalla ylimääräistä ruokaansa.

On hämmästyttävää kuulla, että Venezia ei ole puhunut kokemuksensa kaikkein synkimmästä osasta ennen kirjaan tallennettua haastattelua, ei edes perheelleen: ”En ole ennen puhunut tästä. Minun on vaikea kertoa kaasukammioista, se on niin raskasta ja murheellista.” Äärimmäisen kokemuksen kuvaus tuntuu asettavan mahdottoman haasteen kielelle ja psyykelle.

Mitä lähemmäksi traumaattisen kokemuksen ydintä kertomus etenee, sitä etäännytetymmäksi kertojan kieli muuttuu. Paradoksaalisesti Venezia toistaa työstäessään omaa traumaansa tekijöiden tapoja etääntyä asioista; tekijöillä pakotienä toimi byrokratia, Venezia joutuu rakentamaan sitä sisälleen, rutiineiksi. ”Ajan myötä, pikkuhiljaa, piti tottua kaikkeen. Siitä tuli jonkinlaista rutiinia, jota ei saanut enää ajatella.”

Täydellinen eristäminen muista vangeista korosti entisestään vaihtoehdottomuuden tunnetta ja rutinoitumista. Jokseenkin ainoa kontakti ulkomaailmaan oli lyhyt kohtaaminen kuolemaan saatettavien kanssa. Jotkut krematorion työntekijät pyrkivät ottamaan yhteyden jälkipolviin hautaamalla kirjallisen todistuksen krematorion alueelle ja muutama näistä todistuksista löytyikin sodan jälkeen. Todistaminen oli myös yksi vahva motiivi hengissä säilymiselle muutoin toivottomassa tilanteessa.

Sonderkommandossa vaihtoehdot rajautuivat vain siihen, miten ja milloin haluaa kuolla. Muutamien yksittäisten karkaamisyritysten ohella työntekijät ryhtyivät myös joukkotoimintaan, tuhoisin seurauksin. Kirjan dramaattisin kuvaus liittyykin Sonderkommandon kapinayritykseen 7.10.1944, jonka seurauksena Sonderkommandon miesvahvuus putosi kolmannekseen aiemmasta. Kuvaus on paljastava myös saksalaisten asenteen osalta: Saksalaisten reaktio kapinaan oli brutaali ja kiivas, joka heijasti myös saksalaisten tuntemaa pelkoa. Rutiinin katkeaminen paljastaa tekijöidenkin haavoittuvuuden.

Kirjan lopuksi Venezian kanssa keskustelussa mukana ollut historioitsija Marcello Pezzetti esittää pikakelauksella holokaustin ja Auschwitzin keskeiset vaiheet ja Umberto Gentiloni kuvauksen italialaisten toimista kreikassa. Nämä katsaukset palvelevat hyvin aiheeseen vähemmän perehtyneitä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *