Kolmen kokeneen tutkijan – Tuomas Martikaisen, Pasi Saukkosen ja Minna Säävälän – toimittama kirja on erinomaisen huoliteltua suomenkieltä, mistä kiitoksen ansaitsevat Anna Niilekselä, Sanni Tengvall ja nimeltä mainitsemattomat Tampereen yliopiston opiskelijat. Se on myös kiitettävän loogisesti etenevä kokonaisuus, vaikka 15 luvusta useimmilla on vähintään kaksi (jopa neljä) kirjoittajaa. Kirjoitustyöhön ovat osallistuneet kolmikon lisäksi Matti Saari, Jouni Korkiasaari, Timo Makkonen, Eero Koskiniemi, Jarkko Rasinkangas, Maili Malin, Merja Anis, Sirkku Latomaa, Sari Pöyhönen, Minna Suni, Mirja Tarnanen, Marianne Teräs, Elina Kilpi-Jakonen, Matti Sarvimäki, Annika Forsander, Tuuli Anna Mähönen, Inga Jasinskaja-Lahti, Marjukka Weide, Miikka Pyykkönen, Karina Horsti ja Lotta Haikkola, jonka nimi tosin puuttuu sisällysluettelosta. Tällaiselta joukolta – kahdeksan valtiotieteiden ja kymmenen muiden alojen tohtoria, yksi lisensiaatti, kolme maisteria, yksi kandidaatti ja yksi yliaktuaari, joista kolme professorina eri oppilaitoksissa – sopii odottaakin pätevää oppikirjaa, joka kattaa kansainvälisen muuttoliikkeen eri osa-alueet ja ilmentymät Suomessa.

Luin suurella kunnioituksella etenkin Sarvimäen luvun 10, jossa selostetaan työvoiman muuttamisen vaihtoehtoisia rajatuottoja, mutta valitettavasti ymmärrykseni rajoittuu historiaan, joten keskityn tässä kirja-arvostelussa historiallisiin esimerkkeihin, jotka joskus paljastavat huolimattomuusvirheiden lisäksi syvempiäkin ennakko-oletuksia.

Huolimattomuusvirheeksi lienee luettava viittaus Singaporen nationalistiseen liikkeeseen, joka olisi ahdistellut kiinalaisvähemmistöä (s. 25), sillä Singapore oli jo itsenäistyessään kiinalainen kaupunkivaltio, eivätkä siellä rotumellakoita 1960-luvulla aiheuttaneet malaijikiihkoilijat olleet koskaan enemmistönä. Singaporen ero Malesiasta ei muutenkaan oikein hyvin rinnastu saman lauseen esimerkkeihin Malesiasta ja Etelä-Koreasta, vaan mielessä on ehkä ollut Indonesia.

Toinen virhe on Euroopan turvapaikkatukiviraston European Asylum Support Office (EASO) suomennos ”Euroopan turvapaikanhakijoiden tukivirasto” (s. 67), sillä sen tarkoitus on tukea turvapaikkapäätöksentekoa eikä turvapaikanhakijoita.

Ehkä pietarinsuomalainen ministeri Reinhold Svento (1881-1973)  voidaan laskea maahanmuuttotaustaiseksi (s. 274), mutta selvemmin sitä oli Sveitsin kansalaisena syntynyt apulaissisäministeri Lennart Oesch (1892-1978). Pietarista muutti Suomeen monia sukupolvien ajan Suomen kansalaisina olleita sukuja, joiden nimet ainoastaan kantoivat muistoa ulkomaalaisesta esi-isästä.

Kun ulkomaisen työvoiman nousu julkiseen keskusteluun ajoitetaan vasta 1980-luvulle (s. 309), unohdetaan koko se lehdistöpolemiikki, joka saatteli työlupajärjestelmän käyttöönottoa 1920-luvulla. Silloin pelättiin saksalaisten mekaanikkojen ”tulvaa” Suomeen. Muinakin vuosikymmeninä media puuttui aika ajoin etenkin ravintolamuusikoiden värväämiseen ulkomailta. Työvoimapulasta Suomessa meuhkattiin 1970-luvun alussa ja silloinkin lääkkeeksi tarjottiin ulkomaista työvoimaa, ammattiyhdistysliikkeen jyrkästi vastustellessa. Kuvaavaa on, että tässäkin viittauksessa Suomen ulkomaalaishistoriaan lähdeviitteeksi on kelpuutettu ruotsalainen tutkimus Ruotsin mediasta.

Usean kirjoittajan yhteisessä kirjassa ristiriitaisuuksia ei voi kokonaan välttää – vuoden 1973 lopulla alkanut öljykriisi (s. 83) on toisaalla ajoitettu vuodelle 1974 (s. 56).

Hollywoodin historiankuva

Kyseenalaisempaa on ajoittaa järjestelmällinen orjakauppa vasta 1400-luvulle (s. 55) kun sitä toki harjoittivat eurooppalaiset ilman siirtomaitakin antiikin aikana ja varhaiskeskiajalla sekä arabit ja muut ei-eurooppalaiset kansat omilla tahoillaan. Samalla sivulla mainitaan Yhdysvaltojen ensimmäinen maahanmuuttolaki vuodelta 1882 ilmeisesti ikään kuin se olisi jokin maailmanhistoriallinen merkkipaalu – miksei yhtä hyvin Suomen ensimmäinen maahanmuuttoa säädellyt asetus vuodelta 1811 tai osmanivaltakunnan pakolaisviraston perustaminen 1860-luvulla? Hollywoodin historiankuva heijastuu aivan liian usein anglosaksiseen tutkimukseen, joka muodostaa tässäkin kirjassa kohtuuttoman suuren osan ulkomaisista lähteistä. Amerikkalaiset itse epäilemättä uskovat olevansa kaikessa – niin hyvässä kuin pahassa – ensimmäisiä, suurimpia ja ihmeellisimpiä, mutta mannereurooppalaisten tutkijoiden ei tarvitsisi aina ”mennä merta edemmäs kalaan”.

Brittiformaattiin perustuva vuoden 2010 tosi-TV-sarja ”Muslimielämää” (s. 312 ja 319) ei monen muslimin mielestä antanut tavallisten muslimien arjesta kovinkaan totuudenmukaista kuvaa, vaan pikemminkin vahvisti niin islamistien kuin islamofobienkin yleistäviä mielikuvia.

Maahanmuutosta kirjoittavat historiantutkijoiden ohella oikeus-, talous- ja yhteiskuntatieteilijät, jotka usein välittävät hyvin pinnallista historiankäsitystä ja suoranaisia myyttejä. Sotienjälkeisestä Suomesta on tapana väittää, että ”oleskeluluvan saaminen oli melko vaikeaa” (s. 87), mutta onkohan kukaan vaivautunut todella tutkimaan asiaa – vaikkapa vertailemalla Suomen ja Ruotsin senaikuisia oleskelulupakriteerejä ja hylättyjen hakemusten määrää tai etsimällä esimerkkejä ulkomaalaisista, jotka saivat oleskeluluvan Ruotsiin mutta eivät Suomeen? Kuinka monella tieteenalalla hyväksyttäisiin niin yksinkertainen selitys, että kai se sitten oli vaikeaa kun niin moni sitä valitti tai että sen täytyi olla vaikeaa kun niin harva ulkomaalainen vaivautui Suomeen asti? Yhtä kevytmielisesti voitaisiin olettaa suomalaisten verotarkastajien, pysäköinninvalvojien ja erotuomarien olevan nipottajia tai että Suomen työvoimahallinto suhtautuu asenteellisen kielteisesti helmenkalastukseen ja tiikerinmetsästykseen.

Suomen kehutusta peruskoulusta tehdään se tärkeä havainto, että vuoden 2009 PISA-tutkimuksessa maahanmuuttotaustaisten nuorten taidot valtaväestöön verrattuna jäivätkin heikommiksi kuin useimmissa muissa maissa (s. 187). Rohkenen epäillä, että myös Suomen kerskailu lapsikuolleisuuden ja kotiväkivallan harvinaisuudessa saattaa perustua pikemminkin ulkomaalaisväestön vähäisyyteen kuin instituutioiden erinomaisuuteen. Vaikka nolo loppu kansallisen ylpeyden aiheille saattaisikin ilahduttaa perussuomalaisia maahanmuuttokriitikoita, tilastoihin perustuva tutkimus voisi avata aihetta erittelemällä miksi kiinalaiset ja intialaiset lapset pärjäävät koulussa romaneja paremmin.

Tilastoja on osattava lukea myös silloin kun lasketaan maahanmuuttajataustaisten kielijakautumaa. Vaikka väestörekisteriin merkitään periaatteessa jokaisen äidinkieli ”hänen oman ilmoituksensa mukaisesti” (s. 166), alaikäisinä muuttaneista tai Suomessa syntyneistä ilmoituksen tekevät lapsen vanhemmat. Kuinka moni meistä edes tietää, mikä on hänen virallinen äidinkielensä – tai vaivautuisi sitä vaihtamaan? Vaikka vaimoni puhuu parinkymmenen miljoonan filippiiniläisen tavoin visaijaa, sitä ei edes saa rekisteröityä Suomessa, koska Suomen rekisterit noudattavat orjallisesti YK:n standardeja, joihin luetaan vain jäsenvaltioiden viralliset kielet. Samasta syystä Maahanmuuttoviraston tilastoista puuttuivat pitkään kosovolaiset, vaikka Suomi (toisin kuin YK) oli tunnustanut Kosovon itsenäisyyden.

Kirja onnistuu välttämään liiallisen sananhelinän, johon usein syyllistytään luettelemalla joukoittain lakeja tai asetuksia, hallitusohjelmia ja strategiapapereita sekä muita kauniita korulauseita. Valtioneuvosto on kuulemma hyväksynyt kesällä 2012 ”kotouttamisohjelman” (s. 95), mutta onneksi heti perään todetaan ”käytännön edellytysten” eli rahan puute (s. 96). ”Käytännön kotouttamistyö näyttää kuitenkin hieman toisenlaiselta kuin virallisten asiakirjatekstien ja lainsäädännön perusteella voisi olettaa.” (s. 97). Totisesti! Kolme vuotta sitten maahan muuttanut vaimoni ei ole vieläkään onnistunut saamaan kotouttamisesta sen enempää kuin karhuistakaan minkäänlaisia näköhavaintoja, vaikka huhun mukaan muutaman korttelin päässä pidetään suomenkielen kursseja – kotouttaminen vaikuttaa myytiltä tai salatieteeltä, josta kerrotaan ehkä pakolaisille, turvapaikanhakijoille ja työttömille ulkomaalaisille, mutta ei kotiäideille.

Turvapaikanhakijat

Yleensä orwellilaiseen kaksoiskieleen syyllistyvät maahanmuuttokritiikittömät humanistit, joilta saattaa lipsahtaa sellaisia hurskaita ajatuksia kuin että ”Turvapaikanhakija on henkilö, joka hakee turvaa vieraasta valtiosta. Valtion olisi päästettävä tällainen henkilö alueelleen…” (s. 61) – jos näin olisi oikeassa elämässä, niin konsulaattien pitäisi oitis myöntää turistiviisumeja kaikille jotka suinkin haluavat hakea turvapaikkaa Suomesta. Onneksi tässä kirjassa on kiitettävästi onnistuttu välttämään hurskastelua. Tosin suoremminkin olisi voinut kertoa, että valtaosa turvapaikanhakijoista on turisteja eikä suinkaan turvapaikan tarpeessa. Hirvittävästi energiaa ja veronmaksajien rahoja kulutetaan niitä harvoja turvapaikanhakijoita varten, jotka saavat myönteisen päätöksen ja luultavasti olisivat saaneet sen joka tapauksessa (ilman monimutkaista oikeusturvajärjestelyä valituslupineen). Puolet hakijoista saa oikeasti kielteisen päätöksen siihen mitä haki (turvapaikkaa), mutta säälistä oleskeluluvan heikon terveyden, avioliiton, viime hetkellä kristinuskoon kääntymisen tai palauttamisen byrokraattisen vaikeuden takia – tilastojen kaunistelemiseksi nämäkin on nykyisin tapana lukea myönteisiksi, mistä harjaantumaton tilastojen lukija voi erehtyä kuvittelemaan, että hakemuksiin oli sittenkin perusteita. Yhtä hyvin voisi rautakaupassa antaa ruuvinostajille muttereita ja tilastoida, että he saivat mitä tarvitsivatkin. Ei kai kuitenkaan voi olla niin, että jos kebapkioskin kokki menee naimisiin, turvapaikkahakemus on se oikea lomake oleskeluluvan saamiseksi?

Kirja johdattaa hyvin maahanmuuton kysymyksiin, mutta jättää yhä tilaa jatkokertomuksille. Erityisesti kaivattaisiin sellaista kirjallisuutta, joka avoimesti tunnustaisi löyhät lupaukset, väärinkäytökset ja muut ongelmat, mutta etsisi niihin ennakkoluulottomasti syitä ja rohkeitakin ratkaisuja. Maahanmuuttovirasto on monen arvostelun kohteena, vaikka syvällisempi perehtyminen johdattaisi esittämään kiperiä kysymyksiä sosiaaliviranomaisille, valitustuomioistuimille, ulkoministeriölle ja lainsäätäjille eli poliitikoille. Miksi KELAn omavaltaiset tulkinnat Suomen sosiaaliturvan piiriin kuulumisen ajoituksesta, KHO:n munkkilatinaa hipovat ”taivaalliset totuudet” ja ulkomaanedustustojen kirjava viisumipolitiikka jäävät yleensä kaiken arvostelun yläpuolelle, vaikka niillä tehdään hyvin konkreettista ulkomaalaispolitiikkaa?

Suomen historian osalta lisätutkimusta kaipaisivat esimerkiksi naisten maahanmuutto ennen vuotta 1968 eli silloin kun ulkomaalainen vaimo sai automaattisesti suomalaisen miehensä kansalaisuuden (s. 34 mainitsee heidät vain autonomian ajalta). Olisi myös mielenkiintoista nähdä ensimmäinen tutkimus tosiasiallisesta turvapaikkapolitiikasta ennen vuotta 1984 eli ajalta jolloin ”itäloikkareille” myönnettiin oleskelulupia ja muukalaispasseja vähin äänin, tilastoimatta heitä varsinaisiksi pakolaisiksi (tämä määritelmä sisälsi vielä 1970-luvulla enimmäkseen entisen keisarillisen Venäjän alamaisia, vaikka joukkoon hivutettiin vaivihkaa muitakin kansalaisuudettomiin rinnastettuja eli muukalaispassiin oikeutettuja).

Tämän alan kirjoja ei ole vielä suinkaan liikaa, eikä Muuttajat ole suinkaan huonoimmasta päästä. Se on hyvä avaus, mutta viimeistään jatko-opintoja varten tarvitaan lisää yhtä pätevästi laadittua käsikirjallisuutta ja yhteiskunnallisen keskustelun provosoimiseen vielä suorasukaisempaa selkokieltä. Myös maahanmuuttokriitikot olisi saatava lukemaan asiatekstiä turhautumatta sellaisesta usein heijastuvaan monimutkaisuuteen ja vaihtoehdottomuuteen.