Rooman kansallisrunoilijaksi kutsutun Vergiliuksen, Aeneis-eepoksen kirjoittajan, heksametrimittaan kirjoitettu Georgica on monessa suhteessa erikoinen, jopa hämmentävä teos. Lajiltaan se on opetusrunoelma, jonka neljässä osassa, ns. kirjoissa, käsitellään maanviljelystä, hedelmäpuita ja puutarhaa, karjan ja hevosten kasvatusta sekä mehiläisten hoitoa. Kunkin aihepiirin yhteydessä annetaan konkreettisia ohjeita. Mutta kaikki tämä tuntuu olevan vain lähtökohta runonlaulajan jatkuvasti siirtyessä muihin, oikeastaan korkealentoisempiin aiheisiin, joilla kyllä on jonkinlainen yhteys maamiehen töihin.

Kussakin neljässä kirjassa puhutellaan runoilijan suosijaa Maecenasta, mutta muuten runoilija laulaa Caesarin, ts. myöhemmin keisari Augustuksena tunnetun Octavianuksen ylistystä. Tätä kautta päästään Rooman historiaan ensimmäisen kirjan päättyessä luonnonmullistuksiin Julius Caesarin kuoleman jälkeen ja kansalaissodan kauhujen kuvauksiin sekä rukoukseen Octavianuksen puolesta. Toisen kirjan sisältämään kuvaukseen puiden istutuksesta ja hoidosta liittyy niin Italian kuin maalaiselämän ylistys. Kolmas kirja, jossa käsitellään karjanhoitoa ja hevosten kasvatusta, päättyy karjaruton kuvaukseen, joka jatkaa Thukydideen ja Lucretiuksen ruttokuvausten traditiota, nyt siis eläinmaailmaan siirrettynä.

Viimeinen kirja huipentuu kertomukseen mehiläisensä menettäneestä Aristaioksesta, joka erikoisella menetelmällä saa uuden mehiläisparven. Aristaioksen avuksi koituu muuntautumiskykyinen Proteus, joka esiintyy shamaanimaisena hahmona:

Heti hurmokseen pyhä tietäjä vaipui:
silmätkin sinihohtoiset kokonaan nurin kääntyi;
lauloi kirskuvin hampain näin salat julki.

Hän kertoo tarinan Orfeuksesta ja Eurydikeestä. Proteuksen kertomus päättyy kuvaukseen Orfeuksesta tämän menetettyä lopullisesti Eurydiken. Traakialaisnaiset, joita Orfeus hyljeksii, raastavat hänet kappeleiksi ja pää joutuu virran vietäväksi:

Vielä kun pyörteissään vei Hebros, Thraakian virta,
laulajan päätä, kun katkaistiin tämän valkea kaula,
niin yhä ääni ja kylmä jo kielikin kuoleman jälkeen
huuteli: ’Eurydike, oma raukkani, Eurydikeni!’,
toistui kaikuna EURYDIKE joen rantoja pitkin.

Georgicassa esitetty Orfeuksen ja Eurydiken tarina on Ovidiuksen Metamorfooseihin sisältyvän version ohella kuuluisin esitys aiheesta.

Mukana on muitakin mytologisia tapahtumia, kuten kahden rakastavaisen, Heron ja Leandroksen lyhyesti kerrottu traaginen tarina (rakastavaisten nimiä lainkaan mainitsematta). Tarina puutarhaansa viljelevästä ja mehiläisiään kasvattavasta Korykoksen vanhuksesta ennakoi viehättävästi voltairelaista ”tulee viljellä puutarhaamme” -teemaa. Tuodessaan esille omakätisen työn merkityksen Georgica on, kuten Teivas Oksalan ja Maija-Leena Kallelan toimittaman laitoksen johdannossa todetaan, uusi luku roomalaisen humanismin historiassa.

Georgica on Maecenaan ja Caesar Octavianuksen saavutusten ylistyksen ohella nimenomaan Italian ylistystä. Italia nähdään sekä kohtuullisuuden että hedelmällisyyden, suorastaan ikuisen kevään maana. Se on myös keskitien (roomalaisten mediocritas) maa: se on vastakohta niin Libyan helteelle kuin Skyytian ainaiselle talvelle. Viime kädessä teos on yleensä luonnon ja luomakunnan stoalaista panteististyyppistä ylistystä. Tämä tiivistyy neljännen kirjan säkeisiin:

Kaikkeussielun saa elonhenkenä syntymän kautta
ihmiset, myös kesy karja ja luonnon muut eläväiset.
Kaikki ne palajaa sekä yhtyvät taas jumalhenkeen:
ei ole kuoleman valtaa siis, vaan tähtien tarhaan,
taivaan korkeuteen elonhenkenä nousevat kaikki.

Georgica onkin harkittu vastakohta Epikuroksen ja hänen seuraajansa Lucretiuksen opeille, jotka tunnetaan erityisesti jälkimmäisen filosofisesta runoelmasta. Mutta runoilija ei ole teoksestaan unohtanut myöskään omaa itseään ja luomistyötään.

****

Vergiliuksen maanviljelyseepos ilmestyi suomeksi alun perin 1976. Silloin kyseessä oli johdannolla ja selityksillä varustettu Teivas Oksalan proosasuomennos, jossa viereisellä sivulla oli latinankielinen alkuteksti ja jossa mukana oli myös Päivö Oksalan runomittainen suomennos neljännestä kirjasta. Suomennos oli omistettu suomalaiselle maanviljelijälle, joten ei ole ihme, että Maaseudun Tulevaisuus esitteli sitä sangen näyttävästi.

Maija-Leena Kallelan uudistama ja täydentämä laitos sisältää peräkkäin heksametrisuomennoksen, proosasuomennoksen ja latinalaisen alkutekstin. Alkuperäinen säekohtainen proosasuomennos on muutettu jatkuvasti juoksevaksi tekstiksi. Näitä ratkaisuja ei voi pitää täysin onnistuneina. Teosta on hankala käyttää, jos haluaa verrata suomennosta ja alkutekstiä; käännöksen ja alkutekstin asettaminen rinnakkain vuoden 1976 mallin mukaan olisi ollut toimivampi ratkaisu. Säekohtaisen proosasuomennoksen muuntaminen jatkuvasti juoksevaksi ei juuri lisää luettavuutta, vaikka alkusanoissa niin arvellaan; sen sijaan on menetetty se tuntuma runoilmaisuun, joka säekohtaisessa käännöksessä oli.

Suomalainen heksametritraditio

Heksametrimittaan kääntäminen on tietysti kunnianhimoista ja kannatettavaakin suomalaisen heksametritradition ylläpitämiseksi. Georgican kaltaisen opetusrunoelman, samoin kuin vielä suuremmassa määrin Lucretiuksen filosofisen De rerum natura -runoelman, mitallinen suomentaminen on ongelmallista. Runomitan vaatimukset ovatkin eräissä yksityiskohdissa johtaneet epätyydyttäviin ratkaisuihin: kuningaskalastaja (Alcyon) on muuttunut lokiksi, Pelopsin norsunluinen olkapää välkkyväksi ja äitipuoli (noverca) valeäidiksi. ”Palloutuminen” vaikuttaa erikoiselta vastineelta (pilvien) kerääntymiselle (glomerari).

Vergiliuksen tiiviydessään loistavat ilmaukset ovat muutenkin hankalia mitallisesti käännettäviksi. Esimerkiksi ilmauksen Fervet opus (sananmukaisesti ”työ kiehuu”) mitallinen käännös ”Työnhalu hehkuva on” ja proosasuomennos ”Työssä on palava kiire” tavoittavat kyllä hyvin ajatuksen mutta niistä puuttuu alkutekstin iskevyys. Mitallisen kääntämisen hankaluus tulee esille myös ilmauksessa Nudus ara, sere nudus (alastomana kynnä, kylvä alastomana) kuuluu mittaan käännettynä ”Paahtuen kynnä ja kylvä”. Asia tulee kyllä oikein esille samalla kun mukaan on imperatiivimuodoissa tullut alkusointu, mutta alkutekstin khiastinen rakenne (abba) jää tavoittamatta.

Heksametrisuomennoksessa usein viljelty epätavallinen sanajärjestys tekee toisinaan lukukokemuksen hankalaksi ja vaatii totuttelemista. Lisäksi tarvitaan mytologista tietämystä, jotta osaisi hahmottaa oikein ilmauksen ”Juno Inakhon Ioon” (asia tulee toki selityksissä selväksi). Ääneen luettuna suomennoksen heksametri tuntuu kuitenkin soljuvan sujuvasti.

Suomenkielinen laitos ansaitsee täyden kiitoksen johdannon ja selitysten monipuolisuuden ansiosta. Georgican yleistä olemusta luonnehditaan sekä arvostavasti että sattuvasti, joskin esitystä jonkin verran häiritsevät jatkuvat maininnat avartumisesta ja synteesistä. Kuten johdannosta ilmenee, teosta on tutkimuskirjallisuudessa luonnehdittu usein musiikista saadulla terminologialla. ”Kirjallisuudentutkimuksen on silti käsittääkseni tultava omillaan toimeen,” toteaa Teivas Oksala, joskin hän itsekin on useasti turvautunut musiikkisanastoon.

Yhteydet historiaan ja muuhun antiikin kirjallisuuteen

Vergiliuksen eepos on asetettu myös historiallisiin yhteyksiinsä. Selityksissä on esitelty lisäksi myöhäisantiikin aikaisen Vergilius-kommentaattorin Serviuksen erikoislaatuista tietoa, että runoilija olisi neljännen laulun lopussa esittänyt alun perin elegikko Galluksen ylistyksen mutta vaihtanut sen sitten Aristaios-aiheeseen (Gallus oli joutunut hallitsijan epöäsuosioon). Vaikka voidaan löytää joitain Serviuksen tietoa tukevia seikkoja, siihen on aiheellisesti suhtauduttu hyvin epäilevästi.

Selityksissä on useita esimerkkejä kaupungin ja maaseudun vastakohta-asetelmasta Rooman kirjallisuudesta. Maininta Horatiuksen toisesta epodista Georgica-parodiana saattaa olla harhaanjohtava. Horatiuksen runossa esitetään maaseudun ylistystä, joka runon lopussa ilmenee koronkiskuri Alfiuksen puheenvuoroksi; Alfius kiiruhtaa heti kaupunkiin, kun korot lankeavat maksettaviksi. Kritiikki kohdistuu kaupunkilaiseen, kuten selityksissä myös todetaan. Pikemminkin kuin Georgican parodiointi kyseessä on Vergiliuksen pohjalta tapahtuva kaupunkilaiseen kohdistuva satiiri.

Johdannossa ja selityksissä on kiitettävän paljon käännösnäytteitä muusta antiikin kirjallisuudesta; ne antavat varsin kattavan kuvan Georgican yhteyksistä muuhun antiikin kirjallisuuteen. Vergiliuksen antiikin aikaisen elämäkerran suomennosnäytteistä ilmenee runoilijan luomisprosessin kannalta kiinnostavia tietoja mutta myös se, että hänen intohimonsa kohdistui poikiin (kaiketi kreikkalaisen paiderastian merkityksessä) ja että hänellä oli Eros-niminen kirjastonhoitaja. Lisäksi käy ilmi, että Vergiliuksella oli antiikin aikana useita kriitikoita, jotka löysivät hänen tekstistään monenlaista moitittavaa.

Luonnollisesti mukana on käännösnäytteitä muusta antiikin maanviljelyä koskevasta kirjallisuudesta, kuten Catolta ja Varrolta sekä Ciceron Vanhuudesta -teoksesta, jossa Cato ylistää maanviljelystä. Maanviljelyskirjallisuuden osalta ei kuitenkaan ole mainittu karthagolaisen Magon puuninkielistä teosta, josta oli antiikin aikana olemassa kreikan- ja latinankieliset versiot.

Mukana on myös käyttökelpoinen kirjaluettelo. Onnistunut ratkaisu on esittää luettelo Georgican kannalta tärkeiden teosten suomennoksista. Se olisi mielellään saanut olla laajempi. Homeroksen kohdalta mainitaan Otto Mannisen suomennokset mutta ei Pentti Saarikosken ja Paavo Castrénin käännöksiä. Puuttuvia suomennoksia ovat etenkin Theokritoksen idyllit (M. Tyni), Ksenofonin Talouden taito (U. Tervahauta) ja Hevostaito (H. Halla-aho), Pindaroksen ensimmäinen Olympia-runo (P. Saarikoski) ja Horatiuksen satiirit (P. Castrén). Oksalan Bucolica-suomennoksen rinnalle voisi lisätä Laura Lahdensuun ja Ari Saastamoisen suomennoksen. Pienenä lisätietona mainittakoon, että V. Arti suomensi aikoinaan syysmyrskyn kuvauksen Georgican säkeistä 1: 311-334 (Helsingin Sanomat 26.10.1930).

Vergiliuksen elämäkertaa käsiteltäessä viitataan Hermann Brochin romaaniin Der Tod des Vergil. Kirjaluetteloon olisikin kannattanut liittää Teivas Oksalan teos Homeroksesta Alvar Aaltoon, jossa on kattavampi esitys Brochin romaanista ja useita suomennosnäytteitä. Vergiliuksen Georgican ohella on syytä muistaa eräänlaisena nykyaikaisena versiona Claude Simonin samanniminen romaani.

Lopussa on hyödyllinen hakemisto, jossa on selitetty henkilön- ja paikannimet ja mainittu ne kohdat, joissa ne eepoksessa esiintyvät. Vaikka alkuperäisen laitoksen värikuvaliite on jätetty pois, uusittu laitos on ulkoasultaan tyylikäs.