”Vain sodassa kuollut mies” -kirjan ensimmäisestä luvusta käy ilmi, miten suunnattoman pitkä työprosessi voi käynnistyä hyvin pienestä löydöstä. Aivan muita asiapapereita etsivän arkistotutkijan silmiin näet osuu kirjelappunen, jossa nuori sotilaspastori kysyy kokeneemman papin neuvoa: miten sotilaan kuolemasta pitäisi ilmoittaa omaisille silloin, kun siihen liittyy runsain mitoin epäselvyyksiä. Asioita, joista ei puhuttu sodan aikana, eikä pitkään aikaan sodan jälkeenkään.

Monia vuosia kestäneen prosessin päätteeksi tutkija kertoo, mitä hän sai selville ja pohtii, miten paljon sotatapahtumista on pimennossa edelleen, ehkä jopa ikuisesti.

Karkuri vai kadonnut?

Kirjan kirjoittaja Raija Ylönen-Peltonen työskentelee Kansallisarkistossa ylitarkastajana. Päähenkilöönsä hänellä ei ole minkäänlaista sukusidettä; sodan ajan aineistoihin erikoistunut tutkija vain lähtee selvittämään erään suomalaissotilaan hämäriksi jääneitä vaiheita.

Teos on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä Ylönen-Peltonen kertoo talvisodassa taistelleen miehen tarinan sellaisena kuin se hänen eteensä asiakirjoista avautuu. Samalla hän kertoo omasta työskentelystään ja mietteistään monilta osin mysteeriksi jäävän soturikohtalon äärellä. Hän kirjoittaa miehestä etunimellä eikä ilmoita edes tämän kotipaikkakuntaa; jostakin maininnasta arvelin sen olevan jossakin Etelä-Karjalassa päin. Nimettömyys ei haittaa, koska teksti ja tarina vie lukijaa mukanaan kuten tietokirja parhaimmillaan tekee.

Lokakuussa 1939 Reino, 24-vuotias perheenisä, hyvästeli pienen poikansa, lasta odottavan vaimonsa Kertun ja lähti muiden suomalaismiesten tavoin YH:hon, ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Kuorma-autojen jonot kuljettivat itärajan läheisyyteen aseita, ammuksia ja varusteita, miehet pystyttivät panssariesteitä ja kaivoivat juoksuhautoja. He rakensivat piikkilanka-aitoja, joiden tarvikkeet oli saatu purkamalla karja-aitauksia. Kotirintamalla naiset neuloivat sukkia, lapasia ja kypäränsuojuksia, ompelivat lakanat lumipuvuiksi armeijalle, lohduttivat isää kaipaavia lapsia, yrittivät selviytyä niistäkin töistä, jotka tavallisesti olivat kuuluneet miehille.

Intensiivinen kirjeiden kirjoittaminen alkoi jo YH:n aikana ja jatkui sotavuosien ajan. Kenttäpostia odotettiin, mutta sitä myös pelättiin. Jos oma kirje palautui, se saattoi merkitä, että vastaanottaja oli kuollut.

Marraskuun viimeisenä päivänä maailma repesi. Helsinkiä pommitettiin, puna-armeija vyöryi Kannaksella rajan yli. Sitä vastassa oli II Armeijakunnan 4. divisioona, johon Reino ja muut hänen kotipitäjänsä miehet kuuluivat.

Kun sotaa oli käyty vajaat kaksi viikkoa, neljä miestä katosi. Reinon ja hänen vartioparinsa Kustaan aseet löytyivät metsästä. Toinen oli maassa, toinen nojasi puunrunkoa vasten ikään kuin sotilaat olisivat halunneet hylätä ne hyvässä järjestyksessä. Kahdesta muusta miehestä – niistä, joiden piti vapauttaa vartiomiehet – ei löytynyt merkkiäkään. Myöhemmin selvisi, että kaikki neljä olivat vankeina Neuvostoliitossa – tarkemmin sanottuna sillä alueella, jonka puna-armeija talvisodan alussa valtasi.

Olivatko miehet loikkareita eli omasta tahdostaan joukoista poistuneita vai vihollisen vangiksi jääneitä? Rintamakarkuruus oli armeijan piirissä rikos, josta rangaistiin, mutta sodan aikana sen tuomitsi häpeälliseksi myös yleinen mielipide. Paljon suvaitsevammin ei ajateltu sotavangeistakaan. Heidän epäiltiin jättäytyneen vihollisen käsiin tahallaan, vaikka vangiksi jäämisessä ja jopa vihollisen kanssa tehtävässä yhteistyössä – johon osa ryhtyi poliittisen aatteensa takia, osa ajatteli sen helpottavan paluuta omien puolelle – saattoi olla kyse vain oman henkirievun varjeluyrityksestä.

Pommitusuhri vai ammuttu?

Ylönen-Peltonen taustoittaa Reinon tarinaa kertomalla paitsi ylimääräisten kertausharjoitusten ja talvisodan alkuviikkojen arjesta sekä suomalaisten silloisesta mielenmaisemasta, myös siitä miten sotavankeja kohdeltiin. Heidän käsittelystään oli olemassa Geneven sopimus vuodelta 1929, mutta Neuvostoliitto ei ollut sitä hyväksynyt, vaan tehnyt puna-armeijalle oman ohjeistuksen. Elämä vankileireillä oli epäinhimillistä: miehet asuivat lämmittämättömissä mutta tarkoin vartioiduissa vajoissa, vaikka oli talvi ja paukkupakkanen. Ruokana oli puoliraakaa ”ryssänlimppua”, laihaa soppaa, jotain puurontapaista. Ainainen näläntunne tapettiin mahorkalla.

Puna-armeija tehtaili vangittujen suomalaisten nimissä propagandalehtisiä, joita levitettiin pitkin rintamaa. Kotirintamallekin, mikäli niitä onnistuttiin sinne kuljettamaan. Vankeja värvättiin Suomen kansanarmeijaan eli O. W. Kuusisen Terijoen hallituksen armeijaan, jonka tehtäväksi oli kaavailtu Helsingissä pidettävässä voitonparaatissa esiintymistä. Heistä koulutettiin myös vakoilijoita, joiden tehtävänä oli palata Suomeen ja ottaa selkoa joukkojen sijoituksista, tiestöstä, silloista, kansan mielialasta… kaikesta minkä saattoi ajatella helpottavan maan valloitusta.

Reino tuli takaisin Suomen puolelle joulukuun 1939 lopussa, ja suomalaiset pidättivät hänet heti rintamalinjan ylityksen jälkeen. Kuulustelut alkoivat Imatralla ja jatkuivat Mikkelissä päämajan valvontaosastossa. Hän oli edelleen vanki, joskin kotimaan viranomaisten hallussa.

Loppiaisaattona 1940 Neuvostoliiton ilmavoimat tekivät useita hyökkäyksiä päämajakaupunkiin. Viiden pommitusaallon jälkeen kaupunki oli täynnä tulipaloja, savua, kaaosta. Kuolonuhreja oli 30, haavoittuneita 36. Poliisilaitoksen talo, jossa päämajan viittä vankia säilytettiin, oli palanut niin perusteellisesti, että selleihin suljettujen ruumiita oli turha edes etsiä. Heidän pelastamisensa pommituksen aikana oli ollut täysin mahdotonta.

Reino oli joulukuussa ilmoitettu kadonneeksi, ja hänen omaisensa eli äiti ja vaimo olivat saaneet siitä tiedon kotijoukkojen rovastintoimiston kautta. Tämä oli sota-ajan tarpeisiin luotu puolustuslaitoksen organisaation osanen, jolle kuului armeijan hengellinen huolto, raittiuskasvatus sekä kaatuneisiin ja kadonneisiin sotilaisiin liittyvä selvittely. Nyt papeilla oli edessään moraalinen ongelma: oliko pommituksessa kuollut suomalainen sotilas, jota syytettiin vakoilusta, sankarivainaja vai ei? Miten hänen kuolemastaan pitäisi kertoa, kun mikään siihen liittyvä ei ollut ihan varmaa? Hän oli ehkä ollut väkivaltaisissa kuulusteluissa, jotka joissakin tapauksissa tarkoittivat samaa kuin hengenmeno.

Kirjan alaotsikko ”Kadonnut? Kaatunut? Teloitettu?” viittaa näihin erilaisiin mahdollisuuksiin. Reino ei tietenkään ollut ainoa epäselvissä tilanteissa menehtynyt. Sotilaiden omaisille tapahtumista kerrottiin näissä tapauksissa peiteilmauksin, joista tyypillinen oli ”isänmaan uhrina henkensä menettänyt”.

Surua, epätietoisuutta, hyljeksintää

Kuolleiden sotilaiden omaisiin suhtauduttiin sodan ajan Suomessa hyvin eri tavoin. Taistelussa kaatuneiden äidit ja vaimot saivat muistomitaleja, vaimot lisäksi leskeneläkkeen. Valtio pyrki huolehtimaan myös orvoiksi jääneistä lapsista, vaikka eihän taloudellinen huolenpito korvannut menetettyä poikaa, miestä tai isää. Leskiä kunnioitettiin ja heidän uhraustaan ihailtiin, mutta myös kadehdittiin ja kahlehdittiin henkisesti. Joidenkin kanssaihmisten mielestä heidän pieni eläkkeensä oli ansaitsematonta rahaa, uusi miessuhde tai avioliitto sankarivainajan muiston mitätöintiä, jopa häpäisemistä.

Katoamistapauksissa omaisten osana oli usein hyvinkin pitkään jatkunut epätietoisuus; siitä kertovat rovastintoimistoon lähetetyt kyselyt. Niitä monet naiset tekivät vuosikausien ajan eivätkä suostuneet siihen, että mies julistettaisiin kuolleeksi – sodan olosuhteissa sen voi tehdä jo puoli vuotta katoamisen jälkeen.

Vaikeinta omaisilla oli silloin, jos sotilaan kuolema oli itsemurha tai suoranainen oman esimiehen suorittama teloitus – niitäkin sodan aikana tapahtui, tosin vähemmän kuin jotkut ovat jälkeenpäin väittäneet.

Epämääräisissä olosuhteissa kuolleiden sotilaiden omaisia saatettiin hyljeksiä; joissakin tällaisissa tapauksissa leskelle ei myönnetty huoltoeläkettä. Reinon Kerttu-vaimo sai anomansa eläkkeen, mutta hänelle ei jäänyt hautaa, jonka äärellä miestä olisi voinut käydä muistelemassa. Sankarihaudathan olivat tärkeitä muistamisen paikkoja sekä omaisille että koko muulle kansalle pitkään sodan jälkeenkin, aina nykypäiviin asti. Ylönen-Peltonen kertoo kirjassaan, miten etsi Reinon hautaa hänen kotiseudultaan. Sitä ei löytynyt, mutta hän näki tuoreita ruusuja joidenkin hautakivien vieressä. Tuskin kukaan niiden tuojista oli tavannut kyseisiä sotavainajia, mutta jälkeläiset ja suvut muistivat heitä silti.

(Saman ilmiön huomasin itsenäisyyspäivänä ja jouluna Helsingin Hietaniemessä. Lapsiperheet toivat kukkia ja kynttilöitä haudoille, joissa lepäsi heidän yli sata vuotta sitten syntyneitä, talvi- ja jatkosodissa kuolleita iso- ja isoisovaarejaan.)

Kiintoisasti kerrottu

Kirjan ensimmäinen osa siis kertoo Reinon tarinan ja esittelee kattavasti sen taustaa. Joukkojen liikkeitä ei kuvailla, sen sijaan erilaisia sotaan liittyviä ilmiöitä kuten esimerkiksi kaatuneiden kotiinpaluuta ja sankarihautajaisia. Toisessa osassa tutkija jatkaa pohdintaansa siitä, mitä päähenkilölle tapahtui ja miten ristiriitaista kaikki Reinoon liittyvä informaatio on. Esimerkkinä olkoon vaikka hänen kantakorttinsa. Sen mukaan hän on kadonnut Kuolemajärven taistelussa 12.12.1939, joka on myös merkitty hänen kuolinpäiväkseen. Kantakortin liitteenä on kuitenkin ilmoitus, jonka mukaan Reino olisi kuollut Mikkelin pommituksessa 5.1.1940. Kotiseurakunnasta selviää, että hänen kuolinsyykseen on tilastoihin merkitty yksinkertaisesti vain ”sota”.

”Vain sodassa kuollut mies” on oivallista mikrohistoriaa, jossa yhden yksilön kautta tarkastellaan laajempaa kokonaisuutta. Ylönen-Peltonen kirjoittaa sujuvasti, merkitsee arkistoammattilaisena lähteensä tarkasti ja vertailee niitä keskenään. Mutta hän myös kutoo itsensä mukaan tarinaan, kertoo miltä tuntuu, kun uutterasta hakemisesta huolimatta tietoa ei löydy tai kun yhteydenotto Reinon sukulaisiin alkaa arveluttaa. Kun hän miettii, onko tutkijan kysely tungetteleva, haluaako suku sittenkään tietää mitään kahdeksankymmenen vuoden takaisista tapahtumista.

Teos kertoo paitsi talvisodan pimeästä puolesta, puhumattomuudesta ja sankaritarinoiden kääntöpuolesta, myös matkasta halki pitkän, monivaiheisen prosessin. Sellaisenakin sen voisi vaikkapa nuori aloitteleva tutkija lukea, vaikka talvisota ei sinänsä kiinnostaisikaan.

Sodan kaoottisuus, vaihtelevat tilanteet, muuttuvat totuudet ja vajavaisten tietojen varassa tehdyt ratkaisut löytyvät asiakirjoista – jos löytyvät. Muun muassa päämajan valvontaosaston arkisto on hävitetty sodan jälkeen, joten Ylönen-Peltonen on joutunut tekemään erittäin suuren työn hakiessaan Reinoon liittyviä tietoja. Ne ovat hajallaan siellä täällä, eikä runsaasta muistelma- ja tutkimuskirjallisuudestakaan – sen luettelo teoksen lopussa on peräti seitsemän sivun mittainen – löydy suoria vastauksia tutkimuskysymyksiin. Sen sijaan niin arkistolähteistä kuin talvisotaa käsittelevistä kirjoista nousee esiin paljon muuta, joka koskee kaikkia sodan uhreja, ei vain tämän kirjan päähenkilöä.

Myös asiakirjoista, jotka on alun perin tehty täysin toiseen tarkoitukseen, saattaa löytää johtolangan – jos vain jaksaa hakea. Ja Ylönen-Peltonen on jaksanut. Hän käy arkistotutkimustensa välissä Imatralla katsomassa vanhaa Valtionhotellia, joka talvisodan aikana toimi Kannaksen armeijan esikuntana ja poliisilaitosta, jossa maanpetturuudesta epäiltyjä, vihollisen puolelta tulleita suomalaissotilaita säilytettiin ennen kuin heidät siirrettiin päämajan vastuulle Mikkeliin. Lopulta hän päättää etsiä käsiinsä Reinon sukulaiset.

Mutkikkaiden vaiheiden, monien sähköpostien ja tietokonehakujen sekä lukuisten kirjeiden jälkeen sukua löytyy. Löytyy myös vanha postikortti ja nuoren miehen valokuva, ehkä asevelvollisuusaikana otettu. (Kumpaakaan ei kirjan kuvaliitteessä ole. Tutkija salaa kohteensa henkilöllisyyden. Reino pysyy koko ajan pelkkänä Reinona; haastatelluista sukulaisistakin Ylönen-Peltonen käyttää pelkkiä etunimiä.)

”Vain sodassa kuollut mies” ei ollut mukana Vuoden historiateos -ehdokkaissa. Olisi kyllä hyvin voinut olla.