Maailmanpolitiikkaa ovat viimeisen kymmenen, viidentoista vuoden aikana ravistelleet lukuisat kriisit ja konfliktit, joiden keskellä yhä tänäänkin elämme. Terrorismi, talouskriisit ja pakolaisuus ovat globaaliongelmia, joiden vaikutukset tuntuvat yhä selvemmin myös Euroopassa ja joiden ratkaisemiseksi myös Euroopan unioni (EU) joutuu yhä aktiivisemmin toimimaan osana globaalia yhteisöä. Kuitenkin Suomessa elää yhä edelleen varsin voimakkaana se virheellinen ajatus, että maamme olisi jonkinlainen pohjoinen lintukoto, globalisaation Impivaara, joka olisi suojassa maailman myrskyiltä.

Jaakko Iloniemen kirjan valossa maailman näyttäytyy kaleidoskoopin tavoin jatkuvasti muuttuvana kokonaisuutena, jossa yksittäisten tekijöiden suhde määrittää vahvasti sitä, miten maailma meille näyttäytyy. Ja juuri tämä kaleidoskooppimaisuus on yksi niistä haasteista, joiden kanssa valtioiden ulko- ja turvallisuuspolitiikan on annettujen maantieteellisten reunaehtojen vallitessa tultava toimeen.

Nuorallakävelyä puolueettomuuden ja integraation välillä

Yksi suomalaisen ulkopolitiikan nuorallakävelyistä on käyty idän ja lännen välillä, mikä samalla on tarkoittanut nuorallakävelyä puolueettomuuden ja integraation välillä. Vaikka integraatiohistorian kannalta merkittävimpänä voidaankin pitää vuonna 1995 tapahtunutta liittymistä EU:iin, ulottuvat integraatiohistoriamme juuret jo 1950- ja 1960-luvuilla tehtyihin ratkaisuihin. Integraation hinnaksi voidaan, jos näin halutaan, nähdä suvereniteetin kaventuminen, mutta samalla ei pidä unohtaa sitä, että nykyisessä tilanteessa juuri integraation ansiosta emme joudu kohtaamaan globaaleja turbulensseja yksi, vaan osana laajempaa yhteisöä.

Maailmanpolitiikan turbulenssit ovat myös Suomessa antaneet uutta virtaa pohdinnoille maamme asemasta osana globaalia järjestelmää. Akateemisten tutkijoiden ohella erityisesti (ulko)politiikan veteraanikaarti on halunnut kiteyttää oman pitkäaikaisen kokemuksensa ja näkemyksensä erityyppisiksi linjanvedoiksi, joissa monesti on mukana joko rivien välissä tai suoraan auki kirjoitettuna huoli maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan nykysuunnasta. Tosin on syytä huomauttaa, että vastaavia keskusteluja voidaan löytää monista muistakin Euroopan maista, jotka Suomen tavoin etsivät suuntaansa maailmanpolitiikan myllerryksissä. Keskustelun moniäänisyys on nähdäkseni myös pääosin positiivinen asia, kertoohan se osaltaan myös yhteiskunnallisen keskustelun vapautumisesta kylmän sodan usein lukkiutuneistakin asetelmista.

Kuva: ”Swerige med tilgränsande länder” 1809. (Krigsarkivet, Sverige Topografiska kartor, 1a:18e).

Kokonaiskuva Suomen asemasta maailmassa

Pitkän uran Suomen ulkopolitiikan avainpaikoilla tehnyt diplomaatti, ministeri Jaakko Iloniemi tunnetaan integraation puolestapuhujana, mikä integraatio ei hänen kohdallaan redusoidu pelkäksi EU-jäsenyydeksi, vaan sulkee sisäänsä myös turvallisuuspoliittisen integraation, suomeksi ilmaistuna kysymyksen Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Vaikka Iloniemeä ei mielestäni voidakaan lukea ”Nato-haukkoihin”, hänen myönteinen suhtautumisensa Suomen Nato-jäsenyyteen tuskin lienee jäänyt kenellekään epäselväksi.

Epäselväksi ei Iloniemen julkisten esiintymisten perusteella myöskään ole jäänyt hänen kriittinen näkemyksensä Suomen ulkopolitiikan nykylinjasta. Tätä taustaa vasten ei ole mitenkään yllättävää, että jo kunnioitettavan korkeaan ikään ehtinyt Iloniemi (s.1932) on päättänyt koota ulko- ja turvallisuuspoliittisen näkemyksenä kirjaksi, jota voidaan luonnehtia pyrkimykseksi luoda kokonaiskuva Suomen asemasta maailmassa.

Iloniemen kirja kiinnittyy jo otsikossa maantieteeseen, joka kirjan sisällä tarkentuu vahvasti geopoliittisvaikutteiseksi tarkasteluksi. Mistään puhtaasta geopoliittisesta analyysistä ei kuitenkaan ole kyse, vaan maantiede toimii Iloniemelle pikemminkin tosiseikka, joka ohjaa (tai ainakin pitäisi ohjata) valtioiden toimintaa. Tästä lähtökohdasta käsin kovin erikoisena tai yllättävänä voidaan pitää sitä johtopäätöstä, että Ruotsi ja Venäjä ovat Suomen kannalta kaksi avainvaltiota. Näiden kahden välissä Suomi on pyrkinyt ja joutunut omaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa muotoilemaan. Toki Saksallakin Iloniemi katsoo oman merkityksensä olleen, mutta kirjassa Saksan merkitys tulee ensisijaisesti sen eurooppalaisen johtoaseman kautta.

Mosaiikkimaisuus pilkkoo kokonaiskuvan

Iloniemen lähestymistapa on mosaiikkimaisen moniulotteinen. Reiluun pariin sataan sivuun on mahdutettu lähes yhdeksänkymmentä lukua, jotka ajallisesti kurkottavat Ruotsin vallan ajoista aina nykyhetkeen, temaattisesti puolestaan Suomen ulkopolitiikan linjakysymyksistä Euroopan kriiseihin, Nato-kysymykseen ja globaaliongelmiin. Kun perspektiivi niin ajallisesti kuin temaattisestikin on laaja, yksityiskohtien poiminnassa on ollut välttämätöntä turvautua valikoivaan poimintaan ja luottaa siihen, että lukijalla on riittävät perustiedot niin historian kuin politiikankin alalta, jotta hän pystyy seuraamaan Iloniemen polveilevaa ja nopeasti aihepiiristä toiseen siirtyvää kirjoitustyyliä.

Ehkä juuri mosaiikkimaisesta ja nopeatempoisesti teemasta toiseen siirtyvästä tyylistä johtuen kirjan varsinainen punainen lanka on vaikeasti hahmotettavissa. Koska yksittäisten lukujen tekstimassa on varsin vähäinen, esille nostettujen yksittäisten huomioiden sijoittuminen laajempaan kuvaan jää pakostakin varsin pinnalliseksi. Jos kirjan tavoitteena on asemoida nyky-Suomi nykymaailmaan käyttämällä ankkureina sekä historiallista kaarta että maailmanpolitiikan asiakysymyksiä, Iloniemi tarjoaa lukijalle runsaasti detaljitietoa omien johtopäätösten pohjaksi. Samalla kuitenkin lukija jää monin paikoin kaipaamaan vahvempia perusteluja, miksi juuri esille nostetut seikat ovat merkityksellisiä Suomen aseman kokonaisarvioinnille.

Vaikka Iloniemi päättääkin kirjansa positiiviseksi katsottavaan arvioon nykytilanteen haasteista ja Suomen kyvystä selvitä niistä – tosin tässä kohdin pitää huomioida, että tämän hetkinen pakolaiskriisi jää kirjan ulkopuolelle – aivan aukottomasti ei tähän tulokseen päättyvä päättelyketju avaudu lukijalle kirjan kuluessa.

Toki on syytä muistaa, että Iloniemen kirja ei ole tieteellisin kriteerein arvioitava tutkimus Suomen ulkopolitiikasta tai Suomen asemasta maailmassa. Iloniemellä on yhteiskunnallisen ajattelijan ja keskustelijan vapaus ja oikeus esittää oma näkemyksensä Suomen asemasta ja tähän vaikuttavista ja yhteydessä olevista tekijöistä. Kirjasta kuitenkin puuttuu sellainen viimeistelty ja hiottu, loogisesti etenevä argumentaatio, joka on ollut luonteenomaista Iloniemen julkisille esiintymisille. Tämä on sikäli harmillista, koska kirjassa esille nousevat asiat ja teemat ovat kiistämättä sellaisia, joilla on olennaista merkitystä maamme ulko- ja turvallisuuspoliittisille pohdinnoille.

Argumentteja Nato-jäsenyyden puolesta – ja  vastaan

Erityisen kiinnostavina ja keskustelua herättävinä voidaan mielestäni pitää Iloniemen pohdintoja Suomen ja Ruotsin yhteistyöstä niin ulko- kuin turvallisuuspolitiikankin kannalta. Ja sanomattakin lienee selvää, että niin Nato-jäsenyyden kannattajat kuin sen vastustajatkin lukevat Iloniemen pohdintoja ”sillä silmällä”. Vahvimmin Iloniemen diplomaattinen tyyli näkyy siinä, että monissa kohdissa Iloniemi tarjoaa argumentteja sekä puolesta että vastaan ilman, että hänen oma kantansa kävisi täysin selväksi.

Ehkä suurimman annin kirja tarjoaakin luettuna rinnan muiden, viime aikoina ilmestyneiden puheenvuorojen ja aihepiirin akateemisen tutkimuksen kanssa. Näin lukija voi helposti hahmottaa eroja ja yhtymäkohtia kokeneen pitkän linjan diplomaattivaikuttajan, yhteiskunnallisten keskustelijoiden ja samoja asioita tieteen keinoin analysoivien tutkijoiden välillä. Tällainen rinnakkainluenta osoittaa varsin nopeasti, kuinka eri tavoin näennäisen samankaltaisia ilmiöitä voidaan tulkita ja arvioida. Yhteiskunnallisen keskustelun rikkauden ja monimuotoisuuden kannalta tätä argumenttien rikkautta tuskin voidaan pitää huonona asiana.