Matti Kosonen tunnetaan aktiivisena sotahistorioitsijana, joka on myös syvällisesti perehtynyt viime sotien, erityisesti jatkosodan tiedusteluun, vakoiluun ja kaukopartiointiin. Heidi Ruotsalainen on (vielä) hieman tuntemattomampi Maanpuolustuskorkeakoulussa väitöskirjaansa viimeistelevä tutkija, joka hänkin on perehtynyt jatkosodan kaukopartiotoimintaan ja kylmän sodan Nato-vakoiluun.

Nyt nämä kaksi ovat yhdessä teroittaneet kynänsä ja lähteneet tarkastelemaan suomalaisen kaukopartiotoiminnan ja vakoilukoulutuksen kenttää naisten kertomusten kautta. Perusaineistona ovat lähdekirjallisuudessa mainitut sotahistorialliset teokset, mutta uutena aineistona eri arkistojen materiaalit ja sotatoimiin osallistuneiden miesten ja naisten haastattelut, joita ei kyllä lähteissä ole ajoitettu. Jostain syystä tekijöiltä on jäänyt huomaamatta Utin jääkärirykmentissä oleva Erillinen Pataljoona 4:n (ErP4) arkisto, jossa on runsaasti tietoa Osasto Kuismasen toiminnasta.

Kokonaisuudessaan teoksessa on kyse siitä, millä tavalla suomen tiedustelu- ja vakoilutoiminta oli organisoitu jatkosodan aikana. Sotilaallista tiedustelua suorittivat rintamajoukkojen partiotiedustelun lisäksi erilliset kaukopartio-osastot. Niitä oli neljä ja etelästä pohjoiseen tiedustelualueittain lueteltuina: Osasto Vehniäinen, sittemmin 1/ErP4, joka toimi Kannaksella ja asemasotavaiheen aikana Syväriltä etelään, Osasto Kuismanen (2/ErP4) Laatokalta pohjoiseen, Osasto Marttina (3/ErP4) Karhumäen suunnalla ja osasto Paatsalo 4/ErP4 Sallasta pohjoiseen ulottuvalla suomalais-saksalaisella rintamaosalla. Osastojen nimet tulivat niiden päälliköiden mukaan.

Kuva: Kaukopartion johtaja, kapteeni Kuismanen on juuri saapunut partiomatkaltaan AKE:een. Manssila 1941, Kuva Borg, SA-kuva.

Kaukopartio-osastot olivat suoraan päämajan alaisia erillisyksiköitä, kunnes ne yhdistettiin yhdeksi hallinnolliseksi pataljoonaksi (ErP4) 1.7.1943. Tuolloin siirrettiin myös varsinaista kaukotiedustelutoimintaa rasittanut sotavankien kuulustelu pois komppanioista. Sodan alkuvaiheessa osastot osittain itse tai Päämajan avustuksella kouluttivat myös siviilitiedustelijoita, asiamiehiä, agentteja, vakoilijoita – miten halutaan – ja toimittivat näitä vihollisen selustaan. Olipa Osasto Marttinalla oma asiamieskoulutuspiste jatkosodan alkuvaiheissa, mutta siitä luovuttiin tuloksia tuottamattomana. Myös Paatsalo toimitti verraten runsaasti asiamiehiä yli rintamalinjojen Muurmanskin suuntaan. Nämä asiamiehet olivat usein karjalaisia, johon oli saatu kontakti jo ennen sotia.

Mutta varsinainen vakoojakoulutus tapahtui alkukuukausina Osasto Kuismaseen kuuluneessa vakoojakoulussa, joka sijaitsi Äänislinnassa samoissa tiloissa kuin kaukopartiomiehetkin. Aluksi tästä oli suurta hyötyä, kun sotavankikuulustelut, sotasaalisasiakirjat ja muu saatu tieto voitiin yhdistää tiedustelutiedoiksi eteenpäin lähetettäväksi. Mutta jo kesällä 1941, kun vankien määrä väheni ja asiakirja-aineiston kertyminen loppui, tämä toiminta eriytettiin erilliseksi yksiköksi, joka kulki nimellä ”osasto Raski” johtajansa kapteeni Reino Raskin mukaan. Samalla tämän osaston toimipaikka siirrettiin pois OsKun toimipaikasta. Molemmat toimivat edelleen Äänislinnassa, kunnes OsKu keväällä 1942 siirtyi Kossalmelle, parisenkymmentä kilometriä kaupungista pohjoiseen.

Vakoilun vaatimattomat tulokset

Osasto Raski toimi kaupungissa huhtikuuhun 1943 asti ja siirtyi sitten länteen Sotjärven erämaakylään. Syynä olivat saadut tiedustelutiedot, joiden mukaan vastapuoli tosissaan suunnitteli Raskin tukikohdan tuhoamista. Sotjärven vanha karjalaiskylä oli todella erämaassa, se oli tyhjänä ja sinne vakoojakoulu saatettiin turvallisesti siirtää. Toiminta myös tehostui, kun nyt voitiin vapaaehtoisista sotavangeista värvätä toimintaan suurempia ryhmiä kuin aiemmin Äänislinnassa. Marraskuussa 1943 vakoojakoulu, joka käytännössä ei enää toiminut, siirrettiin pois Sotjärveltä – samasta syystä kuin se sinne oli viety – ja viimeisin toimipaikka oli Ruokolahdella.

Vakoilutoiminnasta voidaan lyhyesti todeta, että sen tulokset olivat kohtalaisen vaatimattomia. Usein kävi niin, että kun Suomessa koulutetut asiamiehet ”peitelegendoineen” toimitettiin joko maitse tai yhä useammin laskuvarjopudotuksin toiminta-alueilleen, he välittömästi ilmoittautuivat paikalliselle KGB-toimistolle ja kertoivat kaiken tietämänsä Suomen oloista ja vakoilukoulutuksesta. Osapuilleen puolet lähetetyistä ei koskaan palannut. Palanneista aikamoinen joukko oli kaksoisagentteja, jotka olivat saneet vakoiluohjeensa kotimaastaan. Kaiken kaikkiaan tuo toiminta oli varsin monimutkaista ja sen pyörittäjänä oli varsinaisia vakoiluasiantuntijoita. Lisätietoja tästä toiminnasta saa Mikko Porvalin teoksista Salainen tiedustelija(Atena 2012) ja Vakoojakoulu(Atena 2010).

Lotat ja värvätyt naiset sotilasyksiköiden palveluksessa

Tähän kehykseen liittyvät myös Kososen ja Ruotsalaisen kertomukset naisista sotilasyksiköiden palveluksessa joko lottatehtävissä tai värvättyinä työntekijöinä. Lotat rekrytoituivat luonnollisesti lot -järjestön kautta koulutettuina toimisto-, huolto- tai radiosähköttäjätehtäviin. Värvätyt taas olivat usein kaksikielisiä paikallisia naisia, jotka olivat omiaan toimimaan kaksikielisissä työyhteisöissä. Kirjassa kuvataan naisten oloa ja tehtäviä sekä yleisesti että henkilökohtaloiden ja -kuvausten kautta.

Kuva: Radistilotta. Kuva sivulta Pala Suomen Historiaa, Lottavalokuvat.

Jossain määrin lukijaa häiritsee se, ettei aina tiedä kuvataanko naisten työtä OsKussa vai Osasto Raskissa – naiset kun komennettiin tarpeen tullen osastosta toiseen. Mutta selvästi tulee esiin se, miten miehinen työyhteisö kohteli naissukupuolta arvokkaasti joitain harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Toki romanssejakin – sittemmin myös avioliittoon johtaneita – kohdataan, mutta myös suurta surua, kun läheinen mies jäi partiomatkalle eikä sieltä palannut. Nämä tapaukset koskevat pääasiassa Oskussa palvelleita. Raskin osastossa rajat olivat toki tiukemmat, olivathan vakoojakoulutettavat vierasta väkeä ja tuskin juuri heidän paluuseensa uskottiin. Mutta kyllä sielläkin saatettiin kiintyä.

Kirjan pääjuonne loppuu sodan päättymiseen, jolloin osa asiamiehistä, luottovangeista, kouluttajista mutta myös varsinkin inkerinsuomalaisista kaukopartiomiehistä ja tiedustelun johtotehtävissä palvelleista lähti punaista Valpoa pakoon Ruotsiin, jotkut Venezuelaan, Yhdysvaltoihin, kuka minnekin. Joku, niin kuin Raskissa palvellut kapteeni Komulainen jatkoi Naton leivissä vakoilutoimintaa muutaman suomalaisen kaukopartiomiehen kanssa – ja sekoitti vielä tyttärensäkin tähän mukaan.

Saksalaisten vakoilu Suomessa Lapin sodassa

Jokseenkin irrallisena loppukappaleena tarjotaan yllättäen näkemys saksalaisten vakoilutoiminnasta Suomessa maailmansodan loppuvaiheissa, jolloin käytiin Lapin sotaa saksalaisia vastaan. Kyse oli joukosta saksalaismielisiä sotilaita ja siviilejä, jotka vielä uskoivat Saksan voittoon ja valmistelivat vastarintaliikettä Suomessa. Joukkoon värvättiin sekä entisiä SS-miehiä että saksalaisten vangiksi jääneitä suomalaisia sotavankeja. Toimintaan kytkettiin myös saksalaisten mukana maasta poistuneita suomalaisia naisia, joita käytettiin mm. toimisto- ja radiotiedustelutehtävissä. Tämä lisäluku teoksessa vaikuttaa keinotekoiselta eikä oikein istu ilmeisesti kustantajan kehittämään kirjan nimeen.

Teoksessa on viittausjärjestelmä, mielestäni tosin kuitenkin hieman ”harva”, koska tekstistä löytyy kohtia, joiden lähteisiin olisi ollut syytä viitata. Mutta ehkä uudenlainen kirjoitustyyli johtaa siihen, että ns. tunnettuja ja julkaistuja tietoja ei tarvitse enää niitä käytettäessä nootittaa. Henkilöhakemisto täydentää kokonaisuutta.