Nyt käsillä oleva teos pohjautuu hänen sosiologian väitöskirjaansa Inkerinsuomalaisten karkotus, hajaannus ja vastarinta Stalinin ajan Neuvostoliitossa aikalaiskirjeiden ja muistitiedon valossa (Helsingin yliopisto. Valtiotieteellinen tiedekunta 2023). Kuten nimikin kertoo, historianomaisen tutkimuksen sisältöaines perustuu pitkälti suulliseen perinteeseen ja säilyneeseen kirjemateriaaliin. Metodi tarkastella historiaa näin on siinä mielessä mielenkiintoinen, että tämän tyyppinen aineiston käyttö on laajentunut suullisen perinteen tutkimuksesta yhä yleisemmin myös historiantutkimukseen, jollaisena tätä sosiologian väitöskirjaa voidaan hyvällä syyllä pitää.

Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa on varsin kokonaisvaltainen esimerkkitutkimus niistä vainotoimenpiteistä, joita neuvostovaltio kohdisti ensi vaiheessa itsenäiseen talonpoikaisväestöön (kulakkeihin) sosialismia rakennettaessa, etnisiin väestönsiirtoihin ja poliittisiin puhdistuksiin Stalinin aikana. Vaikka Reuterin teos keskittyykin näiltä osin erityisesti inkerinsuomalaisten kohtaloihin historian julmissa pyörteissä, voidaan teos nähdä myös laajemmassa kontekstissa.

Kansansiirtojen Neuvostoliito

Neuvostovaltion historia on täynnään erilaisia kansansiirtoja, etnisiä puhdistuksia, joiden motiiveina ovat olleet alueiden ”epäluotettavien ainesten” eliminointi siirtämällä heidät laajoina massasiirtoina syrjäisille seuduille. Kollektivisoinnin aikana itsenäisen talonpoikaisluokan eliminointi nähtiin välttämättömänä neuvostoideologian läpiviemiseksi modernisaation nimissä. Mainittakoon vain kasakoiden karkotus 1920-luvulta, inkerinsuomalaisten diasporan alku 1920-luvun lopulta alkaen, venäjänsaksalaisten siirtäminen idemmäksi ja vaikkapa korealaisten siirto Kaukasiaan. Osittain näissä siirroissa oli kyse rajaseudun väestön siirtämisestä pois poliittisista syistä, kuten lähimpänä meitä ns. Ryssänrannan norjalaisten ja suomalaisten sekä Pohjois-Inkerin väestön karkotukset. Poliittisilla väestönsiirroilla, joita toteutettiin mm. Baltian maissa, Puolassa ja Karjalassa eliminoitiin potentiaalinen kansallisten liikkeiden uhka. Joissain tapauksissa kyse oli selvästi etnisistä puhdistuksista, kuten oli Krimin tataareiden laita ja joihin Reuter laskee mukaan myös inkerinsuomalaisten kohtalon.

Inkerinsuomalaisten neljä kohtalonvaihetta

Ensimmäiset inkerinsuomalaisia koettelevat pakkosiirrot toteutettiin siis 1920-luvun lopulta alkaen, kun kulakeiksi syytetyt pientalonpojat Inkerinmaalta saivat lähtökäskyn ja vietiin massasiirtoina Keski-Aasiaan, Siperiaan, Kuolan niemimaalle ja jopa Tyynen meren rannikolle usein asumattomille seuduille oman onnensa nojaan. Keski-Aasiaan karkotettujen kohtalona oli joutua puuvillapelloille pakkotyöhön, Uralilla ja Siperiassa raadettiin metsätöissä, Kuolan rannalla kalastettiin. Reuter vertaa näitä kohtaloita, erityisesti puuvillapelloille joutuneita Pohjois-Amerikan puuvillapeltojen orjiin, eikä vertaus olekaan väärä. Sittemminhän GULAGin toiminta-ajatuksena oli käyttää vankityövoimaa mahdollisimman tarkkaan ennen yksilöiden sortumista nälkään, kylmään ja pakkouurastamiseen.

Toinen inkerinsuomalaisiin kohdistuva toimenpide toteutettiin Leningradin piirityksen aikana, jolloin vuosien 1941 ja 1944 välillä kaupungista siirrettiin vajaa 30 000 saarroksiin jäänyttä inkerinsuomalaista itään, Siperiaan, Jäämeren rannoille, ties minne. On kuitenkin syytä todeta, etteivät nämä evakuointisiirrot koskeneet ainoastaan inkerinsuomalaisia. Neuvostoviranomaisten tarkoitus oli siirtää ”hyödytön” väestö pois piiritetystä kaupungista, jossa vallitsi nälänhätä ja näin mahdollistaa loppuväestön käyttö sotatarviketeollisuudessa.

Kolmas inkerinsuomalaisiin kohdistunut väestönsiirto toteutettiin suomalais-saksalaisin voimin, kun sotatoimialueelta Etelä- ja Länsi-Inkeristä koottiin vapaaehtoisia lähtemään Suomeen vuosien 1943 ja 1944 aikana. Siirretyt pyrittiin sijoittamaan Suomessa työvoimaksi. Vuonna 1944 tämä väestönosa saatiin valvontakomission toimesta vapaaehtoisesti tai ”taivuttamalla” siirtymään takaisin Neuvostoliittoon lupauksella, että ihmiset pääsevät takaisin Inkerinmaalle. Matka suuntautui kuitenkin syvälle Neuvostoliiton sisäosiin, ei kuitenkaan Siperiaan, kuten usein mainitaan. Vasta 1950-luvulla mahdollistui paluu lännemmäksi, pääasiassa Karjalaan, koska Inkerinmaalla elelivät jo sinne siirretyt uudet asukkaat. Inkeriin syntyi kuitenkin uutta eloa, järjestyi seurakuntaelämää, kulttuuripalveluja, koulutusta omalla kielellä. Kunnes kohtalon pyörä pyörähti vielä kerran ja inkerinsuomalaisia houkuteltiin Suomeen ”paluumuuttajina”. Kylät ja taajamat alkoivat tyhjetä ja inkerinsuomalaisten diaspora jatkuu ehkä suomalaisten tahattomasti antamien lupausten takia.

Karjalan vainot

Stalinin harjoittama kansallispolitiikka oli kaikkea muuta kuin se, mitä Lenin oli teorioissaan ja myös käytännössä toteuttanut. Karjalaan synnytettiin Leninin aikana suomalaisten punapakolaisten aloitteesta Karjalan työkansan kommuuni, sittemmin (1921) Karjalan autonominen sosialistinen tasavalta, jonka käyttövoimaksi saatiin Suomesta paenneita punakaartilaisia ja sittemmin Yhdysvalloista ja Kanadasta houkuteltuja ensimmäisen ja toisen polven amerikansuomalaisia. Tasavallan väestön pääosa oli venäjänkielistä, mutta siitä huolimatta sen johto oli suomalaisten käsissä. Ennen vainoaikaa tasavallan talous kukoisti, suomen kielen asema vahvistui hallintokieleksi ja myös koulujen opetuskieleksi, kunnes kaikki muuttui vuodesta 1936 alkaen. Alkoivat poliittiset puhdistukset, jotka muuttuivat laajoiksi vainoiksi, jonka aikana tuhansia punapakolaisia, neuvostovaltiota rakentamaan Suomesta laittomasti loikanneita ja inkerinsuomalaisia teloitettiin, vietiin vankileireille orjatyövoimaksi, työarmeijaan tai pakkosiirrettiin ympäri neuvostovaltiota.

Lopuksi

Kaikkiaan suomalaisia mukaan lukien inkerinsuomalaiset surmattiin Stalinin vainoissa Reuterin arvion mukaan yli 20 000, jopa 25 000–30 000 henkilöä, kun hän laskee mukaan Inkerinmaalla asuneet inkeroiset ja vatjalaiset. Näistä Reuter käyttää virheellisesti käsitettä suomalaissyntyiset ja siksi laskee heidät mukaan suomalaisuhrien määrään. Vatjalaiset ja inkeroiset ovat kuitenkin erillisiä itämerensuomalaisia etnisiä ryhmiä, eivät siis suomalaissyntyisiä, eikä heitä pitäisi lukea mukaan suomalaisten uhrilukuun. Eihän Reuter laske mukaan karjalaisia eikä vepsäläisiäkään.

Tämän virhetulkinnan lisäksi en voi olla korjaamatta yhtä lapsusta. Hän kertoo matkanneensa Petroskoista Vienan Kemiin. ”Molemmin puolin tietä levittäytyi Kuolan niemimaan soinen erämaa”. Vienan Kemi on kyllä nimensä mukaisesti Vienassa. Kantalahteen, joka on portti Kuolan niemimaalle, on sieltä yli 300 kilometriä.

Reuterin teos on siinä mielessä mielenkiintoinen, että hän rakentaa siihen mukaan tutkijaminänsä ja sukuminänsä. Tutkijaminä etsii dokumentteja inkerinsuomalaisten ja muitten suomalaisten kohtaloista osana suurta vainoa ja sen kontekstia. Tämä osa teoksesta ei tarjoa sinänsä juurikaan mitään uutta. Sukuminä sen sijaan hakee tunnettujen sukulaisten kohtaloita, vainofolklorea, niin suullisen perinteen, kirjemuistojen kuin dokumenttienkin kautta. Tämä tuo vainohistoriaan ja inkerinsuomalaisten kohtalonteihin syvyyttä, mitä kylmä dokumenttihistoria ei pysty tarjoamaan.

Olisin ehkä vielä ottanut tähän kokonaisuuteen vaikkapa vain ekskursionomaisesti vainokirjallisuuden, autobiografiat, henkilöiltä, jotka ovat julkaisseet omat tarinansa vainovuosien kokemuksistaan. Ehkä joku vielä kokoaa yhteen nämäkin tarinat.