Digitaalista kulttuuri on käsitteenä syntynyt 1990-luvulla tietokoneiden ja tietoverkkojen yleistymisen myötä. Kulttuurintutkimukselle uudet tietotekniset sovellukset ovat olleet tutkimuskohteina paitsi mielenkiintoisia myös haasteellisia. Varsinkin humanisteille teknologian kulttuurihistorian käsittely on tuottanut melkoisesti ongelmia, syystä jota on hieman vaikea perustella pelkästään tek-niikkaa kohtaan tunnetuilla ennakkoluuloilla. Perinteiset humanistiset tutkimusalat ovat joutuneet käsittelemään ilmiötä täysin uudelta pohjalta, minkä vuoksi vanhat teoreettis-metodiset työkalut on jouduttu hiomaan tutkimuskohteeseen sopivalla tavalla. Viime vuosina nousseet, digitaalista kult-tuuria käsittelevät tutkimukset ovat liian helposti jääneet pelkän pintaraapaisun tasolle. Tästä huo-limatta aiheesta on jo ilmestynyt monia varteenotettavia teoksia.

Aki Järvisen Hyperteoria – lähtökohtia digitaalisen kulttuurin tutkimukselle pyrkii kartoittamaan tätä nuorta tutkimusalaa ja löytämään uusia näkökulmia kirjallisuustieteen, mediatutkimuksen ja taiteen teorian keinoin. Järvinen tutkii erityisesti tietoverkkojen tekstuaalisuutta, eli miten digitaalisessa muodossa oleva teksti elää ja kehittyy meitä ympäröivissä tietoverkoissa ja millaisia käsitteitä ja merkityksiä sen yhteyteen voitaisiin liittää. Hyperteoria on toisin sanoen teoria siitä, miten 1990-luvun Internetin ja tietokoneistumisen vallankumous on muuttanut tavallisen ihmisen lukuko-kemusta, ja millaisin keinoin tätä tutkimuskohdetta voitaisiin lähestyä.
Järvinen etenee aluksi hypertekstin käsitteiden ja tutkimuksen johdanto-osuuden kautta hypertekstuaalisuuden käytäntöön ja merkityksenantoon. Käsittelyssä Järvinen tukeutuu esimerkiksi Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin esittelemien rihmaston ja sommitelman metaforiin, joita on myös aikaisemmin yritetty soveltaa digitaalisen kulttuuri-ilmiöiden tutkimukseen. Järvisen tutkimus on tässä suhteessa voimakkaasti korostanut kirjallisuustieteellisiä lähtökohtia, mikä edelleen tukee tekstuaalisuuden näkökulmaa.

Järvisen käsittelyssä Internet ja WWW ovat lähes synonyymeja. Internetin ja tietokoneiden luomassa uudessa tilallis-ajallisessa kokemuksessa teksti ei enää etene lineaarisesti rivi riviltä, vaan hyper-muotoisilla WWW-sivuilla ja muissa digitaalisten tekstien sovelluksissa, lukukokemus muistuttaa lähinnä ”navigointia” tai ”surffausta”. Toisin sanoen lukija voi pujotella useiden eri vaihtoehtojen pirstalemaisella kentällä ja luoda lukuisia eri vaihtoehtoisia todellisuusmalleja. Mielenkiintoiseksi kysymykseksi jää miten tavallinen lukukokemus ja hypertekstissä seikkailu eroavat kokemustasolla toisistaan. Miten järkiperäistä ja suunniteltua voi WWW-sivujen lukeminen todellisuudessa olla? Millaiset ovat ne rakenteet, kehykset ja ehdot, joilla tietoverkon todellisuudessa merkityksiä tuotetaan ja annetaan? Nämä kysymykset jäävät hieman avoimeksi, mutta ainakin sille voi-daan antaa perusteltuja olettamuksia. Järvinen viittaa joka tapauksessa eräänlaisen kybertekstin olemassaoloon, joka pitää sisällään paljon muuta kuin pelkät hypertekstin luomat systeemit. Kysymys on eräänlaisesta uudesta näkökulmasta hahmottaa tekstiä. Internetissä löytyvä materiaali ei ole pelkästään tekstipohjaista, vaan niille on ominaista multimedian näkyvä osuus.

Viimeinen osassa kirjoittaja pohtii digitaalisen taiteen tuomia mahdollisuuksia ja haasteita, erityisesti verkkotaiteen näkökulmasta. Järvinen pitää verkkotaidetta aikaisempien mediataiteen muotojen laajentumana, jossa visuaalisuus on saanut aivan uudenlaisia muotoja. Hän pyrkii myös löytämään kytkentöjä aikaisempiin radikaaleihin taiteen suuntauksiin, kuten avantgardismiin ja dadaan. Hänen mielestään hyperteorian valossa verkkotaide esittäytyy historiallisen avantgardismin paluuna, tosin myöhäismodernin kulttuurin muottiin sopivasti väännettynä. Merkityksellistä Järvisen arviossa on Internetin ja samalla koko digitaalisen kulttuurin asettaminen kokonaisuudessaan osaksi yhä jatkuvaa modernia projektia. Tästä huolimatta Järvinen alleviivaa benjamilaisittain kulttuurihistorian delineaarisuutta. Hänen mukaansa me olemme siirtymävaiheessa, jossa digitaalinen kulttuuri on vasta kehittymässä myöhäismodernista postmoderniin. Hän ei kuitenkaan esitä mitään siirtymävaiheen aikatauluja tai päämääriä.

Järvinen toteaa mielenkiintoisella tavalla, että hypertekstin luoma todellisuus on joka tapauk-sessa selvä jatke audiovisuaalisen kulttuurin määrittelemälle todellisuuskuvalle. Hän vetoaa mm. Walter Benjaminin kirjoituksiin, joiden mukaan audiovisuaalinen kulttuuri on oleellisesti muuttanut ihmisten maailmankuvaa. Toisin sanoen Benjaminia tulkinneiden tutkijoiden ja ajattelijoiden mukaan uudet mediat ovat 1900-luvulla muuttaneet ratkaisevalla tavalla inhimillistä havaintokykyä ja kokemushorisonttia. Audiovisuaalisessa kulttuurissa medioiden muokkautumisprosessi on kulkenut elokuvan ja television kautta 1990-luvun tietokoneiden ja tietoverkkojen hallitsemaan todellisuuteen. Järvisen mukaan tämä on esimerkki nyky-yhteiskuntamme ja kulttuurimme yhä pidemmälle menevästä medioitumisesta. Toisin sanoen me hahmotamme yhä enemmän meitä ympäröivää todellisuutta viestintävälineiden, kuten Internetin kautta.

Järvinen pitääkin Benjaminia yhä varteenotettavana 1990-luvun auktoriteettina, vaikka hänen keskeiset kirjoituksensa on laadittu yli kuusikymmentä vuotta sitten. Mitä Benjaminilla on kerrottavaa tämän päivän todellisuudesta? Toisaalta Benjaminin ja Deleuzen kaltaiset ajattelijat ovat muodostaneet jonkinlaisen yhteisen filosofisen pohjan, jota on melkoisen vaikeaa sivuttaa tutkittaessa uusien medioiden ja aika- ja tilakäsitysten muutoksia 1990-luvulla.

Teos on mielenkiintoinen johdanto digitaalisen kulttuurin tutkimukseen, vaikka teosta voi-daankin kritisoida tietynlaisesta kapea-alaisuudesta. Esimerkiksi digitaalisen kulttuurin viihteen ja hyödyn välisen rinnakkaiselon pohdinta on jäänyt teoksessa melko vähälle, koska pääasiassa ollaan keskitytty Internetin ja ennen muuta sen yhden osa-alueen eli WWW:n lukukokemuksen teoretisointiin. Käsittely on tästä huolimatta sujuvaa ja Järvinen selvästi hallitsee alaansa liittyvät keskei-set käsitteet ja taustatiedot. Teos tarjoaakin hyvän lähtökohdan sille, miten tällaista uutta kulttuuritutkimukseen liittyvää kiistanalaista ja pirstalemaista tutkimuskohdetta voitaisiin mielekkäällä tavalla lähestyä. Tämä on hyvä lähtökohta uusille jatkotutkimuksille.

Olisi esimerkiksi hyvä pohtia, millaisia uusia ja ennen kokemattomia tasoja tämän kaltaiseen moniulotteiseen tutkimuskohteeseen voitaisiin heijastaa. Millainen on tutkijan oma näkemys digitaalisen kulttuurin olemuksesta tämän päivän yhteiskunnassa ja puhutteleeko se tavallista lukijaa millään tavoin? Toimiiko teoria pelkästään tekstin luomissa ahtaissa puitteissa, vai voidaanko sillä selittää laajemmin niitä käytäntöjä, jolla ihmiset jokapäiväisessä elämässä hahmottavat uudelleen digitaalista tekstiä?

Loppujen lopuksi digitaalisen kulttuurin tutkimus on kaiken kaikkiaan yhä alkutekijöissään ja kattavan perustutkimuksen tekeminen on edelleen kesken. Tutkijat eivät ole esimerkiksi pystyneet tyhjentävästi kytkemään yhteen aikamme teknologiapainotteista arkitodellisuutta ja teoreettispainotteisia virtuaalimalleja. Voitaisiin sanoa, että siirtyminen kyberavaruuteen on yhä kaukana edes-säpäin.

Kirjallisuudentutkija Aki Järvinen tutkii digitaalisen kulttuurin ilmiötä Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella.