Kylmän sodan lopusta Euroopassa – ja muutamista muistakin viime vuosisadan loppukymmenten tapahtumista – kertoo Pekka Visurin ja Heikki Talvitien kirja Kylmän sodan päätös. Teoksen alaotsikkona on Draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä, ja vaikka kummankaan kirjoittajan esitystapa ei ole erityisen dramaattinen – pikemminkin tiukan, joskus jopa vähän kuivahkon, asiallinen – dramatiikkaa riittää tapahtumissa itsessään. Monien maiden johtajat joutuivat tekemään päätöksiä kansakuntien tulevaisuudesta tietämättä, aukeaisiko edessä menestystarina vai johtaisiko kehitys katastrofiin.

Kirjoittajat seurasivat näitä lähihistorian merkittävimpiä muutoksia varsinaisilta aitiopaikoilta: Heikki Talvitie toimi Suomen suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1988–1992. Hänet vastaanotti erittäin arvovaltainen taho eli A. A. Gromyko, korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja. Tilaisuudessa käytiin tunnin mittainen keskustelu, joka oli pikemminkin Gromykon monologi. Tapaamisen voi katsoa kuvastavan pienen Suomen erityisasemaa suuren ja mahtavan naapurivaltion johdon silmissä.

Venäjälle Talvitie muutti silloisesta Jugoslaviasta, ja Venäjän vuosia seurasi kuuden vuoden kausi Tukholmassa. Ulkoministeriössä 1960-luvun puolestavälistä 2000-luvulle asti toiminut Talvitie on siis kokenut diplomaatti ja erityisesti Venäjän tuntija.

Filosofian tohtori Pekka Visuri puolestaan on tuottelias tietokirjailija: hänen erityisalojaan ovat muun muassa kansainvälinen politiikka sekä Suomen ja Saksan suhteet etenkin toisen maailmansodan aikana. 1990-luvulla eli puheena olevassa teoksessa kuvattuna aikana Visuri, Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, toimi tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa ja EU-hankkeissa Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Kirjalta voi siis odottaa yksityiskohtaisia, perusteellisia tapahtumakuvauksia ja punnittuja, asiantuntevia analyyseja. Niitä lukija myös saa. Tekijät eivät pohjaa ainoastaan omaan muistitietoonsa, vaikka etenkin Talvitiellä sitä varmasti olisi vaikka millä mitalla. He hyödyntävät – laajan ja monipuolisen tutkimuskirjallisuuden ohella – hiljattain tutkimuskäyttöön avattua Mauno Koiviston arkistoa, jota ei moni tutkija vielä ole ehtinyt käyttääkään, sekä ulkoministeriölle lähetettyjä raportteja.

Muutoksen merkit olivat ilmassa etukäteen

Suuri osa noista ulkoministeriön arkistoon taltioiduista raporteista on Heikki Talvitien omaa käsialaa, ja ainakin minua ihmetytti alkuun se, että Talvitie kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa ja kertoo aika niukasti omista henkilökohtaisista reaktioistaan ja tuntemuksistaan. Ehkäpä valinnan tarkoituksena on korostaa kirjoittajan objektiivista otetta, vaikka lukijaa saattaisi kiinnostaa myös, miltä kokeneesta diplomaatista tuntui viranhoito Moskovan kiihkeästi etenevien tapahtumien keskellä. Niiden kulku oli nimittäin välillä niin nopeaa, että päivittäinen raportointi ulkoministeriölle ei riittänyt, vaan suurlähettiläs joutui lähettämään saman vuorokauden aikana useamman tiedonannon.

Kirjoittajien työnjako tuntuu luontevalta: Talvitie kirjoittaa Neuvostoliitosta ja Venäjästä sekä lyhyesti myös suurlähettilään roolista tapahtumien tarkkailijana, Visuri Saksasta ja Suomesta, joka juuri noina vuosina haki omaa paikkaansa muuttuvassa Euroopassa. Koska johtopäätöslukuun ei kirjoittajaa ole merkitty, se lienee syntynyt yhteistyössä. Tekijöiden tyyli on muutenkin yhtenäinen, ja vaikka se onkin hyvin asiallinen, mukaan mahtuu myös muutama mehevä anekdootti. Itseäni huvitti kovasti se, että kun 2000 kansanedustajaa kokoontui Kremlissä alkukesällä 1989, ei hienoa Suomesta hankittua äänestyskonetta osattu käyttää ja kokous meinasi päättyä kaaokseen. Muutenkin menettelytavat tuntuivat olleen hetkittäin hukassa, mutta maan silloinen johtaja Mihail Gorbatṧov käytti auktoriteettiaan. Tiukan paikan tullen se päihitti perustuslainkin.

Kuten tunnettua, Venäjä/Neuvostoliitto/Venäjä on aina ollut vahvojen johtajien maa. He ovat myös aina joutuneet kohtaamaan kovempansa: Nikita Hruštšov nousi valtaan Josif Stalinin kuoltua 1953, mutta hänet syrjäytti yhdentoista vuoden kuluttua troikka Leonid Brezhnev, Nikolai Podgornyi ja Aleksei Kosygin. Kahdeksankymmenluvun puolessavälissä valtaan nousseen Mihail Gorbatṧovin tavoitteena oli Neuvostoliiton sosialistisen järjestelmän uudistaminen sellaiseksi, jolla olisi ”ihmiskasvoiset ulkoiset ja sisäiset merkit”, mutta ennen projektin valmistumista koko järjestelmä romahti. Enteet alkoivat näkyä jo 1980-luvun puolella: Kaukasiassa kuohui, Baltian neuvostotasavallat ja Ukraina ryhtyivät suuntaamaan omille poluilleen, koko liittovaltio nitisi liitoksissaan.

Samaan aikaan myös toisaalla eli Saksassa oli havaittavissa muutoksen merkkejä. Pekka Visuri, joka osallistui tarkkailijana Naton suureen sotaharjoitukseen silloisessa Länsi-Saksassa Nürnbergin ja Frankfurtin välisellä alueella syyskuussa 1988, sanoo jo tuolloin päätelleensä, että kylmän sodan loppu olisi lähestymässä. Vajaat puoli vuotta myöhemmin, helmikuussa 1989, hän oli mukana kansainvälisen politiikan tutkijoiden seminaarissa Länsi-Berliinissä. Seminaarissa keskusteltiin vilkkaasti kylmän sodan rakenteiden purkamisesta, ja siellä tiedettiin Neuvostoliiton johdonkin (siis lähinnä Gorbatṧovin) näyttäneen niille vihreää valoa. Mutta kun Visuri matkaraportissaan kertoi tästä esimiehilleen, nämä epäilivät hänen kuulleen tai ymmärtäneen asian väärin.

Keväällä 1989 kuitenkin alkoi koulutetun nuorison muutto länteen Itä-Saksan puolelta ja kun muuri sitten marraskuussa murtui, entisellä rajalla oli ruuhkaa. DDR:n turvallisuuspoliisi/tiedustelupalvelu Stasi lopetti toimintansa, jolloin kymmenettuhannet jäivät työttömiksi tai ilman sievoisia sivutuloja. Kokonaisuutena ottaen Saksojen yhdistyminen – eräänlaiseksi vallankumoukseksikin sitä saattaisi sanoa – oli kuitenkin erittäin kurinalainen tapahtuma. Samaahan ei voi Neuvostoliiton elokuisesta vallankumousviikosta, jossa vodka vaikuttaa näytelleen jonkinasteista roolia.

Suomi selvisi haasteistaan hyvin

Kuten kirjan alaotsikostakin voi päätellä, draamaa ei ollut 1980–1990-lukujen vaihteessa ainoastaan Moskovassa ja Berliinissä, vaan myös Suomen pääkaupungissa.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kylmän sodan aikana oli ollut jatkuvaa tasapainoilua. Maa oli kuitenkin onnistunut toisen maailmansodan jälkeen vakiinnuttamaan ensin sisäiset olonsa ja myöhemmin kansainvälisen asemansa. Sen puolueettomuuspolitiikka tunnustettiin sekä idässä että lännessä. Takuumiehenä oli toiminut pitkälti presidentti Urho Kekkonen, joka pitkän valtakautensa päätyttyä vaihtui Mauno Koivistoon. Ulkopoliittinen linja ei kuitenkaan muuttunut.

Koivisto on merkittävässä roolissa kirjan niissä osissa, joissa kerrotaan Suomen reaktioista Euroopan murrokseen ja sopeutumisesta uusiin tilanteisiin. Koivisto, joka tunnettiin siitä, että hän saattoi ”fundeerata” asioita jonkin aikaa ja tehdä sitten erittäin päteviä tilannearvioita – toki monesti vasta useita asiantuntijoita kuultuaan – totesi A-studiossa, että Neuvostoliiton romahduksesta ”päästiin säikähdyksellä”. Tosin syksyllä 1991 Suomessa käyty julkinen keskustelu oli lievästi ilmaistuna moniäänistä – kiihkeimmät vaativat jopa Karjalan kysymyksen ottamista esille, mikä tietysti pohjimmiltaan tarkoitti jatkosodan jälkeen luovutettujen alueiden palautusvaatimusta.

Myös Euroopan Unioniin liittymisen harkinta- ja neuvotteluvaiheet ovat mukana: presidentti Koivisto oli niissäkin keskeisesti mukana.

Kirjan mukaan Suomi selviytyi kylmän sodan ajasta voittajana. Kansainvälinen politiikka ei kuitenkaan pysähdy paikoilleen: nyt elämme kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, jossa päätöksentekijöiden edessä ovat jälleen uudet haasteet. Viimeistä lukua on kirjoitettu tilanteessa, jota 1980–1990-lukujen vaihteen poliitikot ja politiikan tutkijat tuskin olisivat voineet edes kuvitella, kun he huokasivat helpotuksesta kylmän sodan päättyessä. Kyse on tietenkin Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainassa – sen päättymisestä ei teoksessa esitetä arviota.

Lukijoille, jotka muistavat omakohtaisesti 1980–1990-lukujen tapahtumat, kirja syventää hyvin niiden taustoja, syitä ja seurauksia. Niille lukijoille, jotka olivat tuolloin liian nuoria ymmärtääkseen, mistä uutisissa puhuttiin tai jotka eivät olleet vielä syntyneetkään, Visurin ja Talvitien kirja on perusteellinen ja asiantunteva johdatus Suomen ja muun Euroopan lähihistoriaan.