Historiankirjoittajasta tulee uudisraivaaja kun hän kirjoittaa ensimmäisen suomenkielisen yleisteoksen jonkin maan historiasta. Kun kohteena on Afganistan, jossa käytetään arabialaisperäistä kirjaimistoa, haasteena on mm. nimien ja käsitteiden suomentaminen. Afganistan on myös parhaillaan poliittisesti ladattu aihe, johon hätäisimmät tutkijat ja toimittajat ovat kytkeneet vaikeasti muutettavia ennakkokäsityksiä ja yleistyksiä. Andrei Sergejeff on saanut Helsingin yliopistossa orientalistisen koulutuksen, mutta hän on myös seurannut aikansa tapahtumia ja ottanut haasteet rohkeasti vastaan. Hänen ”Afganistanin historiansa” on nimensä mukainen perusteos, joka käsittelee kokonaisvaltaisesti Afganistanin alueen historiaa muinaistaruista ja arkeologien löydöksistä maailmanpolitiikan ajankohtaisiin kysymyksiin.

Sergejeff varoittaa lukijaa ”heppoisista selitysmalleista”, joissa maa on ikuisesti valloittamaton tai hallitsematon ja joissa kaikki sen ongelmat ovat ulkopuolisten syytä (s. 9-10). Afganistan ei ole syntynyt tyhjiössä, se ei ole immuuni ulkomaailman vaikutteille eikä viaton uhri, se on kuulunut useaan eri suurvaltaan tai sellaisen etupiiriin, eikä sen historia ole yhtä kärsimysnäytelmää tai sankaritarinaa. Sergejeff huomauttaa myös aivan oikein, että Afganistanin valtio alkoi muovautua vasta 1700-luvulla, vaikka alueen historia ulottuukin vuosituhansien päähän. Afganistanin valtion tarkka perustamispäivä olisi ollut mielenkiintoinen yksityiskohta, mutta Sergijeff (s. 147) tyytyy Wikipedian ajoitukseen lokakuulle 1747.

Perimätietoa hazaroista Tshingis-kaanin jälkeläisinä (s. 26) ei kuitenkaan kannata kokonaan hylätä, sillä DNA-tutkimuksissa C3-haploryhmä näyttäisi yhdistävän heitä. Epäselväksi jää Sergejeffin kirjan alaotsikko ”Silkkitietä kulttuurien risteykseen”. Hän ei varsinaisesti esittele Keski-Aasian kauppareittien verkostoa, eikä naapurimaita. Mielikuvaa Afganistanista risteyskohtana voidaan pitää yhtenä monista myyteistä, aivan kuten päinvastaista mielikuvaa sen äärimmäisestä syrjäytyneisyydestä. Afganistanin rajojen sisällä on yhä suuria alueellisia eroja.

Sergejeff on maltillinen ja viisas luonnehdinnoissaan. Hän löytää jotain hyvää sanottavaa kaikista Afganistanin hallitsijoista, mikä osoittaa kykyä samaistua heidän ajatusmaailmaansa. Aivan liian usein afgaanit ja ylipäätään kehitysmaiden ihmiset omaksuvat historiastaan kohtuuttoman dramatisoidun ja mustavalkoisen mielikuvan, jossa vilisee marttyyrejä ja kavalia juonittelijoita. Sergejeffin tulkinta islamismista (s. 247-248) osuu täsmälleen kohdalleen. Hän ei sorru pitämään Taliban-liikettä ainakaan pelkästään Pakistanin turvallisuuspalvelun ISIn luomuksena, mutta jättää harmillisesti mainitsematta sen aseistajan, nyttemmin Yhdysvalloissa oikeudenkäyntiään odottavan Neuvostoliiton sotilastiedustelun everstin Viktor Butin. Sergejeff toteaa vain vihjailevasti (s. 294-295), että Talibanin voittokulku 1990-luvun puolivälissä edellytti ulkopuolista aseistusta tai rahoitusta. Median suosimaksi myytiksi jää Talibanin oma kuvaus, jonka mukaan sitä olisi kannatellut silkka kansansuosio ja se olisi tuonut mukanaan yhteiskunnallista rauhaa myös muiden kansallisuuksien kuin pataanien asuinalueille. Todellisuudessa Talibanin suosio on aina rajoittunut niiden heimojen pariin, jotka ovat kuuluneet sen ytimeen.

Vaikka Sergejeff syyttää Irakin sotaa Yhdysvaltain resurssien hajauttamisesta ja hukkaamisesta, häneltä jää tässä yhteydessä huomaamatta, ettei kapinallistoiminta Afganistanissa kiihtynyt heti keväällä 2003 ja että vielä vuosien 2004-2005 vaalit järjestettiin onnistuneesti. Amerikkalaisten ja muiden kansainvälisten joukkojen Afganistanissa kohtaama vastarinta kiihtyi vasta Yhdysvaltain syksyn 2008 presidentinvaalien murennettua afgaanien uskoa amerikkalaisten voitontahtoon pitkittyneissä selkkauksissaan. Historian moniin käänteisiin tottuneet afgaanit vaihtavat puolia sen mukaan, kuka kulloinkin näyttää olevan voitolla. Kabulin ja diasporan koulutetut afgaaniyhteisöt eivät välttämättä tiedä kovin tarkkaan, mikä on tilanne syrjäseuduilla, mutta seuraavat herkästi ulkomaalaisten asenteita. Niinpä Afganistanissa toimivien ulkomaisten siviilien turvallisuushysteria, länsimaisen median omista syistään lietsoma pessimismi ja yksittäisten terrori-iskujen korostuminen uutisoinnissa ovat tehneet Talibanille helpoksi luoda voitokasta mielikuvaa uudesta tulemisestaan. Sopii epäillä, olisiko tällainen vaihe ollut vältettävissä, vaikka kansainvälinen yhteisö olisi keskittynyt pelkästään Afganistaniin koko vuosikymmenen.

Sergejeff muistuttaa Afganistanin muuttuneen aikojen kuluessa, eikä tuo kehitys ole suinkaan päättynyt. Hän pystyy yleensä eläytymään hyvin eri aikojen oloihin, vaikka lankeaakin jonkin verran eurooppalaisperäiseen historialliseen materialismiin ja kirjoittaa ”yhteiskuntaluokista” silloinkin kun aiheina ovat kuviteltujen aiemmin selkeärajaisten ”luokkien” mureneminen ja yhteiskunnallista järjestystä mullistava säätykierto. Afganistanin uudet valtiaat ovat kenties sotilaskomentajia ja huumekauppiaita, mutta silti he edustavat eri sukuja kuin perinteiset kuninkaalliset, suurmaanomistajat tai uskonoppineet.

Syksyllä 2011 kirjoittamissaan loppusanoissaan Sergejeff kyseenalaistaa pataani-identiteetin, josta riippuu, millaisena valtiona suurimman kansallisuuden edustajat (pataanit, pashtut, päshtut) haluavat Afganistanin nähdä. He menettivät 1970-luvulla kuningasvallan, eikä heillä liene enää väestön enemmistöä, jolla hallita maata demokratian ehdoilla. Heidän toiveensa Afganistanin ja Pakistanin pataanialueiden yhdistämisestä yhdeksi kansallisvaltioksi ovat jääneet lähinnä Intian elättämäksi haihatteluksi, sillä jatkuvista vaikeuksistaan huolimatta Pakistan ei ole hajoamaisillaan, eikä monikansallista Kabulia tai hazaroiden valtaamia laidunmaita voida enää palauttaa pataanien omistukseen. Tätä pohdiskelua voisi laajentaa yleensäkin Keski-Aasian valtiollisiin rajoihin, Iranin ja entisten neuvostotasavaltojen totalitaaristen hallintomallien oikeutukseen sekä muiden kuin pataanien rajat ylittävien pan-aatteiden (-persialaisuus, -turkkilaisuus, -islamilaisuus) leviämiseen. Afganistanin mosaiikki on osa laajempaa kokonaisuutta.

Neuvostoliiton hajotessa esitettiin geopoliittisia teorioita, joissa Keski-Aasian merkitys korostui. Afganistan nähtiin ”kylmän sodan” päättäjänä ja kommunismin kaatajana, suurvalta-armeijoiden hautausmaana, yleismaailmallisen islamilaisen vallankumouksen ponnahduslautana ja terroristien turvapaikkana tai öljy- ja maakaasuputkien risteysasemana. Siitä tuli myyttinen innoittaja tai varoittaja – silloin kun sen ei sallittu vaipua unholaan länsimaisessa maailmankuvassa, jonka myös arabi-islamistit omaksuivat. Yksityiskohtaisempi Afganistanin historiaan tutustuminen riistää meiltä nämä kiehtovan yksinkertaiset roolimallit. Ehkä afgaanit itse eivät haluakaan ratsastaa muiden ilmestyskirjoissa, vaan järjestäytyä tavallisen keskeneräiseksi aasialaiseksi valtioksi, jossa riittää haastetta kehitysyhteistyölle ja ihmisoikeuskamppailulle, mutta jossa tavalliset ihmiset voivat vähitellen edellisiä sukupolvia paremmin, laahustaen kehityksessään turvallisesti Intian niemimaan, Lähi-idän ja Venäjän syrjäseutujen perässä?

Sergejeff tekee oikein, vaikka aiheuttaakin lukijalleen pienen pettymyksen. Hän ei paljasta salaliittoja tai skandaaleja, ei romantisoi eikä demonisoi, vaan seuraa afgaanien historiaa vuosisadasta toiseen vilpittömän kiinnostuneesti, rehellisesti ja avoimin mielin. Sen vuoksi kirja on ehdottomasti suositeltava johdanto kaikille Afganistaniin perehtyville.

Sergejeffin kirjasta puuttuvat kokonaan lähdeviitteet (paitsi kuvitukseen), mikä heikentää sen käyttökelpoisuutta kurssikirjana. Vaikka kirjallisuusluettelossa mainitaan mm. pakistanilaisen kenraalin Kamal Matinuddinin kirja, joka löytyy Maahanmuuttokirjastosta, mutta ei HELKA-kirjastoista, lukijan on mahdoton todeta, miten sitä on hyödynnetty. Kirjallisuusluettelossa ei myöskään ole ainuttakaan ennen vuotta 1958 julkaistua teosta, vaikka Helsingin tieteellisistä kirjastoista löytyisivätkin emiiri Abdurrahmanin muistelmat (1900) ja monia muita hyviä aikalaislähteitä.

Kirjaa piristää runsas kuvitus: vanhoja piirroksia, maalauksia, valokuvia, kaavioita. karttoja, sukutauluja, luettelo (tosin hyvin vajavainen) afgaanipuolueista sekä värikuvaliitteessä osa historian kuluessa käytetyistä kansallisista lipuista. Näiden lähteenä on yleensä Wikimedia Commons. Hakemisto on jaettu erillisiin asiasanojen, henkilönnimien ja paikannimien hakemistoihin.

Oikeinkirjoituksessaan Sergejeff on kiitettävän johdonmukainen, mutta eräissä ratkaisuissaan hän poikkeaa vakiintuneista kirjoitusmuodoista häiritsevän paljon: olemme tottuneet näkemään u:n o:n sijasta sellaisissa nimissä kuin Babur ja Durrani (Sergejeffillä Babor ja Dorrani), tš:n tai tsh:n č:n sijasta (kun käytössä on myös äänteen soinnillinen vastine dž eli dzh), Ahmedin Ahmadin ja Muhammedin Muhammadin sijasta (vaikka professori Jaakko Hämeen-Anttila on vuosia sitkeästi markkinoinut jälkimmäistä) sekä kaksiosaiset nimet yhteen kirjoitettuina (Nadžibullah eikä Nadžib Allah, Ahmedšah eikä Ahmad Šah). Kaksiosaisten nimien erikseen kirjoittaminen on anglismi ja suorastaan jumalanpilkkaa silloin kun nimen jälkiosa viittaa Jumalaan. Taliban ei varmastikaan hirttänyt herra Allahia vuonna 1996. Myös kuninkaiden Habibullah ja Amanullah (Sergejeffillä Habib Allah ja Aman Allah) nimet tulisi kirjoittaa suomessa yhteen aivan kuten Teodoros, Amadeus, Gottfried tai Gabriel. Ylimääräisten väkästen tarpeettomuudesta todistavat suomeen vakiintuneet shakki, shekki ja sheikki.

Ehkä arabiassa selvitään perinteen voimalla kolmella vokaalilla (a, i, u), mutta persialaista nimistöä suomeen translitteroitaessa olisi mukava nähdä kielitieteilijän turvautuvan rohkeasti tarjolla olevaan ä-kirjaimeen, joka ratkaisisi valinnanvaikeuden a:n ja e:n välillä (paitsi Muhammädin nimessä myös Bägramin lentokentälle, joka Sergijeffillä on Begram ja yleensä Bagram). Silloin Afganistanissa puhuttava persian murre (s. 24-25) saisi nimekseen däri eikä dari. Englanninkielestä on tarttunut sellainenkin omituisuus, että arabialaiset artikkelit erotetaan väliviivoin (al-Rahman, mutta jostain syystä ei al-Lah) ja että myös persialainen ezafe-omistusliite erotetaan väliviivalla (Mazar-e Šarif, po. Mäzareshärif). Eihän Suomessakaan ole Savo-n Linnaa. Valitettavasti Sergejeff on näissä periaatekysymyksissä konservatiivi ja pysyttäytyy englannin mallissa, vaikka nimeääkin Wikipedian Bamyanin kaupungin Bamejaniksi.

Nimien translitterointi ei ole ongelmaton edes venäjän kohdalla, sillä ”Hruštšov” (s. 239-240 ja 254) tunnettiin suomessa paremmin Hrushtshevina, kunnes SFS 4900 muutti translitterointistandardia viime vuosituhannen lopulla. Historiantutkijoiden ja -harrastajien olettaisi karsastavan tietosanakirjoihin vakiintuneiden kirjoitusasujen äkkinäisiä muuttamisia.

Petroskoissa painetuista kirjoista levisi 1960-luvulla Suomeenkin tapa korvata eKr.-merkintä eaa:lla, mutta kristillisen maailman ulkopuolella olisi vähemmän kulttuuri-imperialistista laskea vuosia ”Kristuksen syntymästä” kuin ”ajanlaskun alusta”.

Järjestöjen nimien kirjoittamisessa isoilla tai pienillä alkukirjaimilla on horjuntaa (esim. s. 272 ”Islamilaisen kumouksen Liike”) ja lyhenteisiin on käytetty välillä alkukielisiä, mutta välillä englanninkielisiä nimiä.

Toivottavasti kirjalle tulee jatkoa, sillä Afganistanin historia ansaitsee lisää suomenkielistä tutkimusta ja myös naapurimaiden historiat olisi hyvä saada suomeksi. Kun välillämme on vain yksi suurvalta, suomalaisten olisi hyvä saada siihen useita erilaisia näkökulmia. Suomen ja Afganistanin historiassa on yllättävän paljon yhteistä: Ero emämaasta runsaat 200 vuotta siten, melskeiset itsenäistymisvaiheemme ensimmäisen maailmansodan lopulla, puolueettomuuspolitiikka toisen maailmansodan jälkeen, kielitaistelut, alueellisen itsehallinnon tarpeet sekä Euroopan yhdentymisen soveltaminen Aasian oloihin ovat esimerkkejä poliittisen historian kysymyksistä, joita suomalaisten ja afgaanien kannattaisi yhdessä tutkia ja vertailla.