Teoksen johdannon mukaan siinä ”maailman ja Suomen historia ovat taustalla, mutta keskiössä on Paasikivi.” Niinpä kirjassa varsinaisen henkilökuvan sijaan tarkennetaan kolmeen käännekohtaan: Tarton rauhaan, talvisotaa edeltäviin neuvotteluihin ja YYA-sopimukseen.

Tämä on sinänsä perusteltua, mutta toisinaan tarina harhautuu epäolennaisuuksiin. Anekdootit ja sitaatit tulevat vahvalla syötöllä, mutta lukijalle ei sanota, mihin kokonaisuuksiin ne liittyvät.

Lukija saa tietää mm. sivulla 268, että Porkkalan rautatieyhteyttä koskevat muutokset tehtiin 21.12.1944, ja lopullinen sopimus allekirjoitettiin toukokuussa 1947. Tai sivulla 60, että Paavo Talvela ei tullutkaan Tukholmaan sotilasasiamieheksi Paasikiven toiveista huolimatta.

Joku toinen voisi olettaa nuoruudessa Novgorodissa vietetyn puolivuotiskauden luoneen pohjan Paasikiven Venäjä-suhteelle, jota myöhemmät opiskelut ja kokemukset vahvistivat, mutta se mainitaan vain ohimennen.

Teoksen johdannon mukaan Paasikiveä lähestytään uudella tavalla hänen kirjastonsa kautta. Väite uutuudesta on kyseenalainen, sillä kirjan lähdeluettelossa on vain tusinan verran vuoden 2008 (vuoden valitsin Venäjän Georgia-hyökkäyksen takia) jälkeen ilmestyneitä kirjoja. Olen itse julkaissut artikkelin samaan aineistoon (Paasikiven päiväkirjoihin) perustuen vuonna 2010 poliittisen historian oppiaineiden Ajankohta-vuosikirjaan ja tutkimusaikaväliä on käsitelty Paasikiveäkin sivuten lukemattomissa kirjoissa.

Pelkästään elämäkerroista Lehtisen, Vuorisjärven ja Pietiäisen teokset kirjassa mainituista Tannerista, Söderhjelmistä ja Holstista loistavat poissaolollaan. Nyt esimerkiksi Stalinin päätöksestä lopettaa Suomeen kohdistuva hyökkäys vedotaan Mannerheimin muistelmiin. Lisäksi kirjallisuutta ei juuri käytetä, vaan todetaan lyhyesti toisten tutkineen asiaa. Monen kirjan kohdalla on vielä kehotus ”vrt.”, joka on kylläkin tutkijan eikä lukijan tehtävä. Lyhenne ”KVG” olisi ymmärrettävämpi nykypolvelle.

Paasikiven kokoelmassa Turun yliopiston kirjastossa on noin 7500 nidettä. Olisi tietenkin mahdotonta käyttää niitä kaikkia, joten valintaa on ollut pakko tehdä, mutta tehtyjä valintoja ei kuitenkaan lukijalle avata. Kokoelmassa on Rudolf Kjellénin Stormakterna mutta myös esimerkiksi Hitlers Tischgespräche im Führerhauptquartier 1941-42, johon Paasikivi todellakin teki merkintöjä Suomea koskevista maininnoista. Miksi edellinen on kirjassa mukana mutta jälkimmäinen ei?

Mitä on geopolitiikka?

Samoin kirjan teoreettinen kehys tai käsitteet ovat auttamattoman vanhentuneita. Mikä on se geopolitiikka, joka on ”avain Paasikiven linjan ymmärtämiseksi”? Se määritellään yksinomaan Paasikiven lukemien alan klassikoiden Kjellénin ja Halford Mackinderin kautta, jotka katsoivat maailmaa laajentumaan pyrkivien suurvaltojen pelikenttänä. Ala on kehittynyt noista päivistä, vaikka itse termi ehti jo kadotakin tahrauduttuaan kytköksistä natsi-Saksaan. Nykyisin maantieteen, talouden, historian ja politiikan risteileviä vaikutuksia tutkitaan eri tieteenalan parissa ja erikoisjulkaisut kuten esimerkiksi Geopolitics tai Geopolitics and International Relations kokoavat näiden keskusteluja.

Ilman kunnollista määrittelyä ”geopolitiikasta” tulee kirjassa taikasana, jota toistetaan tieteellisyyden vaikutelman lisäämiseksi. Teoksen kieltämättä mielenkiintoinen lähtökohta kiistasta näiden voimien ja (Paasikiven) henkilökohtaisten ratkaisujen välillä kääntyy aina jälkimmäisen eduksi.

Toiseksi asetelma, että historiaa voidaan tutkia vain ajankohdan käsitteillä, on suorastaan absurdi. Vaatii kovaa kanttia ja päätä tehdä näistä lähtökohdista – valikoidulla lähdeaineistolla ja tylpillä teoreettisilla välineillä – ei pelkästään Paasikiveä koskevia, vaan yleispäteviä väitteitä.

Tuloksena on kokoelma irrallisia lainauksia ilman kontekstia asetettuna kronologiseen järjestykseen. Sanomaltaan se on vanha tuttu apologia, jossa kaikki Suomessa ovat tyhmiä ja vain Paasikivi ymmärsi Venäjää tai tässä tapauksessa geopolitiikkaa – jotka lienevät sama asia. On vaikea erottaa tutkijan ja tutkittavan ääntä.

Paasikiven kansainvälinen politiikka ja ajattelu on pelkistetty ja vääristelty vain itäisten suhteiden hoitamiseksi. Kuitenkin Paasikiven ulkopoliittinen ajattelu oli huomattavasti moniulotteisempaa niin alueellisesti kuin elämänaloiltaan.

Suomen maarajasta puolet on Venäjän kanssa, joten sen ensisijaisuus selviää pelkästään karttaan vilkaisemalla. Mutta, kuten Paasikivi sanoi esimerkiksi Suomen ulkomaankauppaliiton vuosikokouksessa 1943:

Me täällä Pohjolassa kuulumme niihin kansoihin, joiden ’elintila’ on koko maailma

Koko julkisen uransa aikana hän pyrki löytämään vastapainoa Venäjälle. Ensimmäisenä olivat suhteet muihin pohjoismaihin, mutta Paasikivelle tärkeä lähettiläskausi Tukholmassa ravataan läpi peräti neljällä (4) sivulla. Ruotsilla oli Paasikiven aikana Helsingissä 10 lähettilästä, joista kirjassa ei mainita ainuttakaan. Silti loppuluvussa vedetään hatusta johtopäätös, että Paasikivi kannatti aktiivista pohjoismaista suuntausta.

Laajemmista yhteyksistä Paasikivi oli yksi harvoista suomalaisista, joka seurasi ja kommentoi Euroopan yhdentymissuunnitelmia 1920-luvulta 1950-luvulle asti. Näistä mainitaan lyhyesti hajanaiset huomiot (sivuilla 154 ja 172-174) liittyen natsi-Saksan Uuden Euroopan julistuksiin, joista tulee selvästi ilmi Paasikiven nihkeä suhtautuminen. Tämä ei kuitenkaan estä päättelemästä rohkeasti ja ilman suurempia perusteluja, että ”Paasikivi ennakoi Euroopan unionin syntyä.” Mikäli tällainen johtopäätös täytyy tehdä, siinä voisi viitata vaikka Paasikiven kommentteihin Robert Schumanista tämän vieraillessa Helsingissä 1953.

Loppuluvussa yllätetään myös paljastamalla, miten Paasikivi ”arvosti markkinataloutta”, mikä on maan suurimman liikepankin johtajan kohdalla itsestäänselvyys. Paasikiven elämäntyö talouselämässä on siihen mennessä saanut vain sivuhuomioita.

Sokea nojautuminen aineistoon ja talousasioiden heikko tuntemus ilmenee erityisesti sivulla 240, jossa mainitaan ”International Bank”. Paasikivi tosiaan kirjoitti päiväkirjaansa englantia mutta omaksui nopeasti suomenkielisen nimityksen. Nykyisin laitos tunnetaan varsin yleisesti Kansainvälisenä jälleenrakennus- ja kehityspankki IBRD:nä. Tapani Paavosen Suomalaisen protektionismin viimeinen vaihe (1998) olisi selventänyt toisen maailmansodan jälkeisten talousjärjestöjen vyyhtiä ja nimityksiä. Käsitteiden kritiikitön omaksuminen näkyy myös toisinaan Englannin/Britannian ja Venäjän/Neuvosto-Venäjän/Neuvostoliiton samaistamisena.

Aihe on sen verran tuttu, että yleistajuiseksi siloitettua tekstiä seuraa helposti, etenkin jos sattuu olemaan kirjoittajan kanssa samaa mieltä, eikä siitä juuri voi osoittaa asiavirheitä – tosin T.M. Kivimäkeä nimitetään kerran suurlähettilääksi (sivulla 116).

Loppuviitteisiin on piilotettu tekstiä, joka olisi kuulunut päätekstiin esille. Tämän kankeuden tuloksena on myös toistoa, kuten Rudolf Hessin suhteesta Karl Haushoferiin (sivulla 71 ja alaviite 277) vaikka kummassakaan ei selitetä kummankaan suhdetta päähenkilöön. Viitteissä on myös turhaan toistettu lähdekirjallisuuden tiedot, joissa oudosti kerrotaan kustantajan sijaan painopaikka, eikä siis edes kustantajan kotipaikkaa. Teoksen kustantaja on kuitenkin suurehko kotimainen toimija; eikö siellä Keuruulla (?) todellakaan ollut käytössä oikolukuohjelmaa, jolla ilmeisimmät virheet (esim. sivulla 48 ”ryssäfobia”, suomeksi ryssänpelko tai fiinisti russofobia) ja lukuisat välilyönnin puuttumiset olisi voinut korjata, ja muutenkin viimeistellä muotoseikkoja?

Surullisinta kirjassa on, että Tieteellisten seurain valtuuskunta valikoi sen Vuoden tiedekirja -finalistiksi toivoen sen ”innostavan uusia ihmisiä tiedekirjojen pariin”. Toivottavasti nämä uudet ihmiset eivät jää käsitykseen, että tiede on toisten kirjoittamien tekstien kopioimista omakseen. Sillä sitähän se ei ole. Eihän?

(Arvio kirjoitettu pääosin ennen 24.2.2022)