Risto Reunan elämäkerta Veikko Puskalasta (1911-1989) on sangen laaja esitys Puskalan toiminnasta puoluevakoilussa sekä tapahtumista sen ympärillä. Ajallisesti merkittävin osa tapahtumista on kylmän sodan ajalta, jolloin SDP ja kommunistit hakivat niskaotteita toisistaan. Vaikka kirjan nimi on ”Puskalan putiikki”, jolla viitataan Puskalan pyörittämään puoluevakoiluorganisaatioon, alkaa elämäkerran kirjoittaminen Puskalan lapsuudesta Kalajoelta. Kalajoelta Puskala muutti nuorena poikana Helsinkiin, jossa hänen uransa alkuvaiheet alkoivat muotoutua telakkatyömaalla. Työskentely punaisella työmaalla sai aikaan merkinnän viranomaisten papereissa, mikä johti hylkäykseen kutsunnoissa. Reuna nostaa tämän yhdeksi Puskalan avainkokemuksista, joka määritti tulevaa. Lopulta jatkosodan aikana Puskala toimi palkkatarkkailijana linnoitustyömailla. Reuna kirjoittaa tässä yhteydessä ”työpataljoonista”, joiden palkkaoloja Puskala tarkkaili. Oikeammin suomalaisilla oli jatkosodan aikana pääosin työvelvollisista koostuneita linnoitusrakennuspataljoonia.

Puskalan ura kulki kuitenkin eteenpäin sekä ammattiyhdistys- että SDP:n puolue-elimissä tiettyyn pisteeseen asti. Tämän jälkeen Puskala siirtyi taka-alalle ja ryhtyi lopulta keräämään tiedustelutietoja kommunisteista ja harjoittamaan ”klassillista hajoitustyötä”. Pyrkimys oli saada asiamiesten, lehtikirjoittelujen ynnä muiden avuilla aikaan puoluehajaannusta SKDL:n sisällä. Reuna korostaa Puskalan roolia SKP-SKDL:n hajaantumisessa kovin korkealle. Eittämättä Puskalan putiikin toiminnalla oli roolinsa, mutta jää näyttämättä toteen, millainen rooli todellisuudessa oli.

Puoluevakoilun kuvailu Puskalan putiikin suunnalta on mielenkiintoista ja paikoin jännittävää. On mielenkiintoista, kuinka paljon Puskala sai tiedustelun kohteena olleen puoleen sisältä tiedonantajia. Korkein tiedonantaja oli aivan SKP:n huipulla toiminut Veikko Hauhia. Puskala työskenteli Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT) -säätiön rahoituksessa. Esimerkiksi teknistä apua tuli puolustusvoimien tiedustelulta kuten Kalle Lehmukselta.

Reunan kirjaa vaivaa suuri kirjoitusvirheiden määrä, joka haittaa paikoittain sujuvaa luetun ymmärtämistä. Kerronnan tiivistäminen olisi myös ollut mahdollista. Nyt kerronnassa on mukana hyvin laajasti puolueiden toimintaa. Tästä olisi kenties riittänyt kohdennetumpi kerronta avaintapahtumista ja kiistoista. Olisi ollut äärimmäisen kiehtovaa saada lukea laajempia otteita Puskalan raporteista, joihin Reuna viittaa useasti. Millaisia nämä oikein olivat? Kiehtovaa on sukeltaa syvälle kulissien takaiseen elämään ja jopa senkin taakse. Suurin kysymys kirjan jälkeen kuitenkin on, oliko Puskalan rooli puoluehajaannuksessa niin suuri, kuin Reuna kirjoittaa? Erittäin mielenkiintoinen tuo rooli joka tapauksessa oli.