Rillumarei – halveksittavan kulttuurin äärellä

Suomalaisesta viisikymmenluvusta ei ole tutkimukseen perustuvia vakiintuneita kielikuvia, kuten 1940-luvusta vaaran vuosina tai 1960-luvusta suuren muuton aikana. Jonkinlaiseksi leimaksi 1950-luvulle voisi antaa kuitenkin korkean ja matalan vuosikymmenen, jota edellinenkin suomalaista 1950-lukua käsitellyt kirja, Anna Makkosen toimittama Avoin ja suljettu. Kirjoituksia 1950-luvusta suomalaisessa kulttuurissa (1992) taannoin käsitteli. Jo tuolloin Makkonen totesi, että 1950-luvusta on tutkimusta vähän, kliseitä ja myyttejä sitäkin enemmän.

Matti Peltonen (toim.): Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, 1996. 343 sivua. ISBN 951-710-045-0.

Suomalaisesta viisikymmenluvusta ei ole tutkimukseen perustuvia vakiintuneita kielikuvia, kuten 1940-luvusta vaaran vuosina tai 1960-luvusta suuren muuton aikana. Jonkinlaiseksi leimaksi 1950-luvulle voisi antaa kuitenkin korkean ja matalan vuosikymmenen, jota edellinenkin suomalaista 1950-lukua käsitellyt kirja, Anna Makkosen toimittama Avoin ja suljettu. Kirjoituksia 1950-luvusta suomalaisessa kulttuurissa (1992) taannoin käsitteli. Jo tuolloin Makkonen totesi, että 1950-luvusta on tutkimusta vähän, kliseitä ja myyttejä sitäkin enemmän. Matti Peltosen toimittama Rillumarei-artikkelikokoelma ei myöskään pysty näitä myyttejä väistämään, vaan keskittyy niistä yhteen, elo-kuvan ja iskelmän rillumareihin.

Suomalaisessa yhteiskunnassa sotakulttuurin aikaa seurasivat
kulttuurisodat, kuten Sakari Heikkinen kirjoittaa artikkelikokoelman lopuksi. 1920- ja 30 -lukujen yhtenäiskulttuuria seurasi toisen maailmansodan jälkeinen kulttuuritaistelujen kausi. Heikkisen näkemys 1920-
ja 30 -luvuista yhtenäiskulttuurin aikana voidaan toki asettaa kyseenalaiseksi; käytiinhän jo tuolloin kulttuuritaistoja, pitkälti jopa samojen teemojen pohjalta kuin 1950-luvullakin, kuten esimerkiksi Heikki
Mikkeli on osoittanut. Erityiseksi 1950-luvun tekee joka tapauksessa se, että poliittisella jakautuneisuudella oli suuri merkitys: kommunistien toiminta laillistettiin ja kansandemokraattinen älymystö nousi kamppailuun
vanhaa, porvarillista sivistyneistöä vastaan. Aikakautta leimasi tämän puoluepoliittisen kädenväännön lisäksi korkeakulttuurin sisäinen esteettinen rintama modernistien ja traditionalistien välillä.

Matalan ja korkean viisikymmenluku, muistin katvealue, aika sotien jälkeen ja ennen nykyisin pinnalla olevaa kuusikymmenlukua, modernismin läpimurto –
kirjan tekijät ovat ottaneet tehtäväkseen kieltämättä mielenkiintoisen ja tärkeän aikakauden hahmottamisen. Matti Peltonen hahmottelee kirjalle kaksi tehtävää: toisaalta tarkoituksena on ollut jo tuttujen ilmiöiden tarkempi
tutkiminen, toisaalta mukaan on otettu aiemmin sivuutettuja ilmiöitä. Käsiteltäviä ilmiöitä pitäisi yhdistää kysymys rillumareista ja kansanvalistuksesta. Tulkitsen tavoitteen niin, että mm. 50-luvun iskelmämusiikki, rillumarei-elokuvat ja Pekka Puupää ovat näitä jo tuttuja ilmiöitä, joita tutkitaan tällä kertaa tarkemmin ja vastaavasti mm.
lavatanssit, lättähatut, kuluttajavalistus ja uutisfilmit ovat aikaisemmin sivuutettuja ilmiöitä. Kaikkiaan kahdentoista aiheen arsenaali on kiitettävän monipuolinen, mutta yksittäisten artikkeleiden istuminen
otsikossa mainittuun teemaan osoittautui ongelmalliseksi.

Tuomo Olkkosen artikkeli "Rekiviisuista rillumareihin" piirtää kotimaisen populaarimusiikin kaa-ren vuosisadan alusta 1950-luvulle, kupleteista iskelmiin. Olkkonen osoittaa artikkelissa, että taiste-lu siitä, millaista
musiikkia kansalle sopii esittää, alkoi jo 1800-luvun puolivälissä. Säätyläistö muokkasi kansanmusiikin mallin periaatteenaan, ettei kansanlauluina säilytettäisi muuta kuin vain se, mikä on "täydellisesti kelpaava historialliseksi lähteeksi". Kansanvalistajien yrityksistä
huolimatta rahvas piti kiinni rekirenkutuksistaan ja arkkiveisuistaan. Olkkonen kertoo elävästi ja runsain aikalaislainauksin populaarimusiikin
tarinan, mutta pääsee 50-luvulle vasta artikkelin lopussa, silloinkin vain kuvaillessaan Reino Helismaan uran huippua vuosikymmen alussa. Artikkeli
osoittaa siis, ettei 50-luvun kiistoissa populaarimusiikin puolesta ja vastaan ollut sinänsä mitään uutta. Erityiseksi 1950-luvun teki kuitenkin julkisuuden kasvanut merkitys: musiikilla oli uusia levityskanavia, kuten
äänilevyt ja elokuvat. Olkkosen artikkelia häiritsee hyppivä kerronta: välillä ollaan 1920-luvulla, sitten otetaan vauhtia 1800-luvulta, edetään kronologisesti 1950-luvun alkuun ja lopuksi vielä tehdään outo takauma
1800-luvun sensuuriasetuksiin. Myös lähteiden käyttö on horjuvaa: Runsaissa aikalaislainauksissa on paikoin vaikea tietää, kuka kulloinkin puhuu.
Suorien lainauksien vilinä antaa muutenkin vaikutelman hiukan liian riippuvaisesta kerronnasta ja kritiikittömästä aineiston käytöstä. Lisäksi esimerkiksi väitteelle, jonka mukaan jatkosodan aikana tehtiin rintamalla pilaa propagandaiskelmistä, löydettiin tueksi katkelma Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta.

Merja Haakanan rillumarei-elokuvia ja aikalaiskritiikkiä käsittelevä artikkeli tekee juuri sen virheen, jonka suomalaisen elokuvajournalismin tutkimus voi tehdä: Haakana luottaa sokeasti Kari Uusitalon teksteihin,
joita tämä on kirjoittanut mm. suomalaisen lokuvajournalismin varhaisvuosista ja rillumarei-elokuvista. Uusitalon tekstit ovat sikäli ongelmallisia, että ne ovat pikemminkin aikalaisnäkökulmia, eivät suinkaan tieteellistä tutkimusta, vaikka esimerkiksi Uusitalon kirja Suomalaisen
elokuvan vuosikymmenet (1965) onkin ansiokas yleisesitys. Uusitalo kuului itse 1960-luvun alussa aloittaneeseen nuorten kriitikkojen falangiin, joka halusi nähdä selkeän murroksen suomalaisessa elokuvakulttuurissa 1950- ja
60-lukujen vaihteessa. Uusitalolle on ollut ominaista se, että hän on edustamastaan perspektiivistä käsin vahvasti kyseenalaistanut niin 1950-luvun kuin sitä aikaisemmankin suomalaisen elokuvakritiikin: ennen uutta falangia Suomessa ei ikään kuin ollut vakavasti otettavia kriitikoita
– muutamaa nimeltä mainittua lukuunottamatta. Haakanan artikkelissa tarkasteltu elokuvakritiikki leijailee yhteiskunnasta irrallisena ilmiönä.
Haakana ei ota huomioon ajan poliittisten lehtien merkitystä. Kuitenkin juuri vasemmistolehdistöllä oli tärkeä rooli kansallisen elokuvakulttuurin
suuntaa määritettäessä 1950-luvun alkupuolella. Tällöin ei olisi syytä unohtaa myöskään ajan poliittista ilmapiiriä; koko 1950-luvun alun etenkin kansandemokraattisen lehdistön kritiikkiä leimasi kylmän sodan henki. En
pidä kovinkaan hedelmällisenä tarkastella rillumarei-elokuvia irrallaan muusta kotimaisesta elokuvatuotannosta. Lisäksi jäin kaipaamaan esimerkkejä etenkin "nuorten vihaisten miesten" vaatimasta realismista ja
yhteiskunnallisuudesta. Juuri tämä kriitikkoryhmä esitti Italian neorealistisen elokuvan kotimaisen studiotuotannon ja Hollywoodin vastakohdaksi. Kriitikoilla oli siis esittää silloiselle kotimaiselle tuotannolle myös konkreettisia vaihtoehtoja.

Mikko Laitamon artikkeli käsittelee puhekielen rekistereitä ja rillumareita. Laitamo luo mielenkiintoisen katsauksen yleiskielen ja oikeakielisyyden kehitykseen ja tuo sosiaaliseen erottelevuuteen tähtäävät
kielen rekisterit havainnollisesti esiin käyttäen esimerkkinä 1950-luvun kotimaista elokuvaa. Laitamo kirjoittaa elokuvan kielellisen ilmaisun
irtautumisesta teatterin perinteestä sekä siitä, miten eri murteille saatetaan antaa erilaisia merkityksiä Rovaniemen markkinoilla -elokuvassa.
Laitamo päättää artikkelinsa pohtimalla mahdollisen "rillumarein soundin" ominaisuuksia. Se mitä sanotaan ei ole välttämättä niin tärkeää kuin se, miten sanotaan ja miltä puhe kuulostaa. Kirjoittajan itsensä käyttämä kieli
on mehukasta. Artikkeli on analyyttinen kokonaisuus, joka pitää sen, minkä lupaa.

Pauli Manninen kysyy artikkelissaan, miksi 1950-luvun alun toista kulttuuri sotien kohdetta, Tuntematonta sotilasta, voida pitää rillumareina.Manninen yrittää alun pitkällä Tuntemattoman sitaatilla osoittaa, että aihetta olisi ehkä ollut. Pitkien suorien lainausten ja Jim Kitsesin
käsiteoppositiosarjoihin perustuvien taulukoiden jälkeen Manninen toteaa, ettei rillumarein liittäminen sodan todellisuutta käsitelleeseen Linnan romaaniin ja Laineen elokuvaan tullut kysymykseen 1950-luvulla. Suomalaisen
kulttuuritaistelun kentillä Tuntematon sotilas ja rillumarei kuuluvat siis eri ruutuihin. Manninen pitää kuitenkin mahdollisena, että ajan mittaan
Linnan romaaniakin voidaan pitää rillumareina. Hän ei kuitenkaan selitä, mihin perustuu tällainen rillumarein kaiken kultaava vaikutus. Miksi Tuntemattoman sotilaan pitäisi "rillumareisoitua"?

Sakari Pesolan artikkeli "Tanssikiellosta lavatansseihin" kertoo mielenkiintoisella tavalla, miten suomalaisten tanssikulttuuri kehittyi sodanaikaisen tanssikiellon poistuttua asteittain vuoden 1944 lopulta
alkaen. Tanssikiellon lisäksi valtiovalta on säädellyt ihmisten tanssihalua myös ankaralla huviverotuksella. Erilaiset nuorisojärjestöt harjoittivat
puolestaan ideologista valistusta. 1950-luvun huvielämään oleellisesti kuuluneet ohjelmalliset iltamat säilyttivät asemansa juuri näiden ohjaajien
toimien vuoksi. Tanssikiellon kumouduttua alkoi valtaisa tanssi-innostus, jota Pesolan artikkeli kuvailee hauskasti. Tanssi-intoisten kansalaisten
kekseliäisyys valtiovallan kontrolliyritysten edessä on ollut ilmeinen.

Artikkelikokoelman nimikkeen ilmoittamassa teemassa pysyminen on tuottanut joissain tapauksissa vaikeuksia. Seikka tuntuu kielivän siitä, että kirjan kirjoittajia ei ole koottu valmiin teeman ympärille, vaan kokoelma on
harsittu ja profiloitu kokoon valmiiden tekstien pohjalta. Tässä ei suinkaan ole mitään väärää sinänsä. Lukijan kannalta on vain ikävää todeta, ettei kirja käsittelekään teemaa, jo-hon otsikon ja apuotsikon perusteella
oli voinut varautua. Esimerkiksi Antti Seppäsen ja Matti Kaupin sinänsä mielenkiintoinen pjatteja ja lättähattuja käsittelevä artikkeli pääsee 1950-luvulle vasta aivan lopussa. Artikkeli liikkuu suurimmaksi osaksi
1930- ja 40 -lukujen nuorisoalakulttuureissa, nuorisojengien ja swing-jazz -nuorten maailmassa. Kirjoittajat huomauttavatkin, etteivät lättähatut ole puhtaasti 1950-lukulainen ilmiö eikä se synny tyhjästä, vaan periytyy
sotavuosien amerikkalaissuuntauksista. 1950-luvun tekee ilmeisesti kuitenkin erityiseksi se, että julkisuudella oli jälleen suuri merkitys.
Hollywood-elokuvien esittelemä rock’n roll rantautui Suomeen vuoden 1956 lopulla. Kirjoittajat päättävät artikkelinsa siihen, mistä olisi itse asiassa voinut aloittaa; käsittelemättä jäi se, mikä olisi kirjan
otsikonkin kannalta ollut tarpeellista: Millaisia mielipiteitä rock´n roll ja lättähatut herättivät kansanvalistajien suunnalla? Esimerkiksi kansandemokraattisessa lehdistössä nuorison amerikkalaistuminen tällä tavoin nähtiin yhtenä suurimmista poliittisista uhista.

Toinen artikkeleiden oireellinen tapa kiertää kirjan annettu teema on selvästi konfliktisuuksien ohittaminen. Esimerkiksi Esko Varhon "Pekka Puupään maailmat" -artikkeli on epäilemättä mielenkiintoinen kertomus Puupään historiasta sarjakuvana ja elokuvana. Varho ei kuitenkaan tarpeeksi
sijoita Puupäitä kenttään, jossa kansansivistäjät tekevät kaikkensa kasvattaakseen kansan pois Puupää-sarjakuvista tai -elokuvista, vaikka näin olikin asian laita. Kaihtaisin myös Varhon tapaa käyttää Suomen kansallisfilmografiaan valittuja elokuva-arvosteluja ainoina arvostelulähteinä. Kyseessä on filmografian kirjoittajien kapea otos
arvosteluista. Filmografiaan otetut lainauksetkin saattavat antaa väärän kuvan arvostelun koko ilmeestä. Kokemus on lisäksi osoittanut, etteivät filmografioiden arvosteluotteet ole täysin virheettömiäkään.

Visa Heinosen, Minna Lammin ja Esko Varhon yhteisartikkeli 1950-luvun lyhytelokuvista ja kulut-tajavalistuksesta on kirjan teeman kannalta hyvin
onnistunut. Tässä artikkelissa kansa ja kansansi-vistäjät pääsevät todelliseen dialogiin keskenään. Kirjoittajat käsittelevät mm. sitä, miten
kansa kaipasi sotien jälkeen ja jälleenrakennuskautena karnevalismia, viihdettä, kun taas virallisen yhteiskunnan kannalta oli edullista, että kansa ahkeroi, sivistyi ja säästi. Kirjoittajat asettavat valistuselo-kuvien asiallisuuden ja rillumarein karnevalismin vastakkain.
Artikkeli paikkaakin täten kirjassa toisaalla syntyneitä pahoja aukkoja.

Saatiinhan kirjaan toki mukaan pariin otteeseen myös Pierre Bourdieu ja tämän ajatus: "Maku luokittelee ja se luokittelee luokittelijan."
Tällaisessa luokittelutaistelussa rillumarei kelpasi aseeksi. Kun erilaiset kulttuurieliitit omine hegemoniapyrkimyksineen kävivät symbolista taistelua
"kansasta" ja "kansankulttuurista", rillumarei-ryhmä teki kulttuuria "kansalaisille". Sakari Heikkisen mielestä rillumarei edustikin tämän vuoksi modernia, vapaamielisempää, väljempää suhtautumista elämään ja kulttuuriin. Maun ja luokittelun sateenvarjon alle kirjan artikkelit kuta kuinkin mahtuvatkin. Rillumarei sinänsä on nähtävä kuitenkin pelkkiä rillumarei-elokuvia laajemmaksi ilmiöksi, jotta se voisi olla yhteisenä nimittäjänä kirjan artikkeleille. Rillumarei tarkoittaisi silloin kaikkea eliitti- ja kansankulttuurista erottautuvaa populaarikulttuuria, kaikkea sivistyneistön ja älymystön halveksimaa nk. roskaa. Mutta voiko yhdeltä käsitteeltäkään niin paljon vaatia?

Kaikista mahdollisista kulttuurin matalan ilmentymistä juuri elokuva nousi tämän kirjan pääosan esittäjäksi. Elokuvan historia onkin viimeaikoina myynyt julkaisuja ihan mukavasti, ei vähiten sen vuoksi, että merkkivuotta juhlittiin edellisenä ja viime vuonna. Elokuvan yhtäkkinen kohoaminen julkaisujen ja julkisen huomion kohteeksi on toisaalta vienyt eteenpäin elokuvahistorian tutkimusta niin meillä kuin muuallakin. Menekki on kuitenkin antanut myös aihetta miettiä, onko elokuva tällä hetkellä mahdollisesti jopa aihe, josta voi kirjoittaa ihan mitä tahansa. Ajoittain
Rillumarei ja valistus -kirjakin antoi aihetta tähän huoleen. Paikoitellen kirja taas puolusti paikkaansa – myös elokuvan tutkimuksena.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *