Ruotsalaissyntyinen, sittemmin Yhdysvaltoihin kotiutunut kitarasankari Yngwie Johan Malmsteen (alkujaan Lars John Yngve Lannerbäck, s. 1963) oli 1980-luvulla iso tähti myös Suomessa. Grunge teki Malmsteenin edustamasta melodisesta hevirockista epämuodikasta 1990-luvun alussa. Huikeasta soittotekniikastaan ja klassiseen musiikkiin nojaavasta soittotyylistään ensi sijassa tunnettu Malmsteen on jatkanut itsepintaisesti omalla tyylillään, julkaissut tasaiseen tahtiin levyjä epäilemättä alati pienenevälle yleisölle sekä soittanut ja levyttänyt myös sinfoniaorkesterien kanssa.

Malmsteen julkaisi tämän omaelämäkertansa vuonna 2013 kirjoitettuaan sitä kuusi vuotta. Kirja on tietysti ensi sijassa suunnattu faneille, jotka ovat kiinnostuneet kuulemaan Malmsteenin studiotyöskentelystä, kitaroista, soittolaitteista ja yksittäisten kappaleiden syntyprosessista, elämänvaiheista sekä tietysti tämän version heidän tuntemistaan tapahtumista: Malmsteen nimittäin tunnetaan vaikeana yhtyeenjohtajana, jonka bändissä jäsenet vaihtuvat alati.

Ei vain kliseinen rocktähti

Malmsteen on mielenkiintoisen kaksijakoinen hahmo, hän on yhtäältä klassista musiikkia lainaileva ja rockmuusikoiden massaa nenänvarttaan pitkin katseleva snobi, toisaalta täysverinen ”roku”. Tämä kaksinaisuus on ollut osa hänen imagoaan alusta asti. Hän tekee omasta mielestään kaiken hienostuneemmin ja rajummin kuin muut kitaristit.

Malmsteen on kuitenkin myös kliseinen rockmiljonääri, hänellä on satojen arvokitaroiden lisäksi Rolex-kokoelma ja useampikin Ferrari-urheiluauto. Näistä mies puhuu mielellään haastatteluissa, joissa hän paljastaa olevansa loistava rumpali, loistava tenniksenpelaaja ja jopa kelloseppä. Samat aiheet tulevat esiin useampaan otteeseen myös tässä kirjassa. Ilmiselvästi Malmsteen kokee olevansa erittäin lahjakas ja taitava.

Itse asiassa kirjan suomenkielinen nimi on mielenkiintoinen, sillä alkukielinen teos on nimeltään Relentless: the memoir. ”Peräänantamaton” on siis muuttunut ”voittamattomaksi” kulttuurisella matkallaan Yhdysvalloista Suomeen. Malmsteenin sitkeys, ahkeruus ja omaan musiikilliseen visioon uskominen tulevat kirjassa paikoin rasittavankin usein puheeksi mutta on syytä korostaa, että Malmsteenin ”peräänantamattomuutta” ja tietysti virtuositeettia myös kunnioitetaan musiikkipiireissä yleisesti. Tähän palataan alla.

Hänelle kuitenkin myös naureskellaan, mikä johtuu hänen muuttumisestaan musiikilliseksi anakronismiksi ja mainitunkaltaisesta itseään ylistävästä tyylistä. Kirjan suomenkielisen laitoksen nimen ilmeisen ironinen sävy viitanneekin juuri tähän. Malmsteen itse varmasti ymmärtäisi ironian mutta myös hyväksyisi kirjan nimen silmää räpäyttämättä. Onkin syytä mainita, että varovaisestikin arvioiden korkean omanarvontunnon ja itsekeskeisyyden ohessa Malmsteen osoittaa kyllä omaavansa huumorintajua ja itseironiantajua. Niinpä mies toteaa, Spinal Tap -henkisesti, että hänen mottonsa on ”ei savukonetta lavalla – ei keikkaa!”

Kuva: Yngwie Malmsteen workshop at Florianópolis, SC, Brazil 2016. Wikimedia Commons.

Ritchie Blackmoren varjo

Omaelämäkertureilla on tunnetusti paitsi taipumus myös oikeus valikoivaan muisteluun. Osa valikoivuudesta on varmasti tiedostamatonta. Sen sijaan Malmsteen jättää varmasti tietoisesti kertomatta pahimmat sekoilunsa, kuten epäilyt perheväkivallasta ja Suomessakin uutisoidun tapauksen, jossa poliisi piiritti tämän kartanoa tuntikausia. On ymmärrettävää, ettei Malmsteen halua puida näitä asioita, eikä hän yritä antaa siloteltua kuvaa itsestään. Vuonna 1987 hän ajoi humalassa Jaguarinsa päin puuta ja oli kuolla. Soittokyvyn takaisin hankkiminen kesti pitkään. Kirjassa on kyllä kevyempiäkin sekoilutarinoita, mutta ei niissäkään ole retostelun tuntua.

Paljon mielenkiintoisempi tapaus valikoivasta muistelusta on Malmsteenia uran alusta asti riivannut vertailu Deep Purple- ja Rainbow -kitaristi Ritchie Blackmoreen (s. 1945), jonka suoranaisesta kopioinnista Malmsteenia on syytetty, soittotyylistä lavaesiintymiseen ja imagoon. Kitarasankarimyytin rakentumiseen suuresti vaikuttanut Blackmore pukeutui 1970-luvulla mustaan, tanssi villisti ympäri lavaa soittamansa aggressiivisen, mutta myös melodisen hevin tahdissa ja rikkoi halpoja tuontikitaroita osana lavashow’ta. Malmsteen ilmestyi keikkalavoille 1980-luvun alkupuolella ja toisti kaiken perässä.

Kirjassaan Malmsteen välttelee Blackmoresta puhumista, mainiten tämän vain muutamaan otteeseen. Kertovasti kirjan takakanteen on kerätty Malmsteenia ylistäviä sitaatteja Steve Vain (s. 1960) ja Joe Satrianin (s. 1956) kaltaisilta kitarasankareilta muttei sanaakaan Blackmorelta.

Kuivasta huumoristaan tunnettu Blackmore totesi aikoinaan Malmsteenista, että tätä olisi helppo pitää idioottina – koska tämä kopioi häntä niin häpeilemättömästi – mutta kun tätä kuuntelee on selvää, että kyseessä ei ole idiootti, vaan muusikko joka tietää mitä tekee. Malmsteen toki myöntää aikanaan pikkupoikana innostuneensa Jimi Hendrixin (1942–1970) ohella Blackmoresta, mutta sittemmin heillä ei ole ollut mitään samaa musiikillisesti. Väite on niin uskomaton, että on helppo päätellä, että aihe on Malmsteenille vaikea.

Niinpä onkin hupaisaa lukea miehen kirjoittavan paheksuvasti ”Yngwie-klooneista”. Malmsteen siis tuomittiin heti pinnalle päästyään Blackmore-klooniksi, mikä on ärsyttänyt häntä suuresti ja ärsyttää yhä. Vuoden 1985 brittiläisen Kerrang-rocklehden artikkelissa asetelma tulee hyvin esiin. Malmsteenin vakuuttelut, että Blackmore-vertailu on liioiteltua, eivät ole vakuuttanut artikkelin kirjoittajaa Laura Canyonia, sillä hän on laittanut artikkelin otsikoksi ”The Boy in Black”, mikä viittaa Blackmoren lempinimeen ”The Man in Black”.

Malmsteenille Blackmore-vertailuja tekevät ihmiset ovat musiikkia ymmärtämättömiä moukkia: hän ei soita Blackmoren tyylillä. Olen Malmsteenin kanssa samaa mieltä, mainitut soittajat eivät kuulosta suoranaisesti toisiltaan mikä on helppo todeta kuuntelemalla Malmsteenin lukuisia versioita Deep Purplen ja Rainbown kappaleista. Niin, Malmsteenin lukuisat versiot Blackmoren kappaleista eivät ole ainakaan vähentäneet vertailua, mitä mies ei näytä täysin ymmärtävän.

Blackmoren kitarointi ja sävellystyyli, jossa rock, blues ja klassisesta musiikista, erityisesti Bachilta (sattumoisin myös Malmsteenin suosikkisäveltäjä) omaksutut sointu- ja sävelkulut yhtyvät saumattoman omaperäiseksi tyyliksi kummittelee konseptina liian vahvasti Malmsteenin soitossa ja musiikissa, johtaen väistämättä vertailuun. Yhteys olisi ilmiselvä ilman mainittuja cover-versioitakin: ennen kaikkea Blackmoren lavaesiintymisen ja äärimmäisen hankalan ”staran” imagon kopiointi aiheuttaa Malmsteenille kiusallisen vertailun, eivät soitetut riffit tai sävelasteikot.

Klassikot puuttuvat

Eräs syy sille, miksi Malmsteenin kirjassaan kertovat tarinat tuntuvat toistavan itseään on, että hän ei ole tehnyt yhtään rockin kaanoniin päätynyttä kappaletta, saati levyä. Tähän Malmsteen viittaa itsekin kirjassaan, tosin hän näkee asian niin, että häntä on sittemmin pidetty myös lauluntekijänä.

Näkemys on helppo kyseenalaistaa: koska mies soitti itsensä kitaravirtuoosina rockin historiaan jo ajat sitten, ja koska hän on saanut toteuttaa visioitaan täysin vapaasti, Malmsteenin voi perustellusti nähdä epäonnistuneen lauluntekijänä: hän on edelleen vain kitarasankari, jonka tuotantoa ei fanikunnan ulkopuolella moni tunne, eikä ainakaan enää muista.

Todennäköisesti Malmsteen kiistäisi jyrkästi esittämäni väitteen ”klassikoiden” puutteesta ja viittaisi ensimmäisten levyjensä aiheuttamaan kohuun ja siihen, että levyjen kappaleisiin viittaillaan tämän tästä vaikkapa parhaita rockkitarasooloja listailtaessa. Nähdäkseni niihin viitataan kuitenkin vain ja ainoastaan niiden kitarasoolojen takia.

Varmasti Malmsteen myös kokee, tai ainakin väittäisi, että hänen klassishenkinen hevirockinsa on liian hienostunutta ns. suuren yleisön makuun. Tällaisia vaikutelmia syntyy myös kirjaa lukiessa, mutta samalla on huomattava, että ilmeisen suuren egon omaava artisti ei oikeastaan syyttele ketään menestyksensä hiipumisesta, ei edes bändikavereitaan, joista hän muuten kyllä löytää kritisoitavaa.

Mielenkiintoisin itsekritiikki kohdistuu miehen uran vuosiin, jotka olivat ymmärtääkseni hänen uransa menestyksellisimmät. Malmsteen oli tuolloin MTV:n (Music Television) ja kaapelitelevision rotaatiossa niin studio- kuin livealbumiensa menestyksen voimin. Varsinkin Euroopassa (ja tietysti kitarasankarien paratiisissa eli Japanissa) hän oli lähes household-nimi heviyleisöjen ulkopuolellakin.

Malmsteen tekee kirjassaan erittäin selväksi, että hän on aina säveltänyt kappaleidensa laulumelodiat sekä eri soitinten osuudet. Tähän on kuitenkin poikkeus, eli se lyhyt jakso 1980-luvun lopulla, jolloin Malmsteen palkkasi laulajakseen Joe Lynn Turnerin (s. 1951), jolla oli hittejä Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeestä 1980-luvun alusta. Ehkä kunnioituksesta Turnerin saavutuksia kohtaan Malmsteen antoi Turnerille tilaa säveltäjänä ja sanoittajana, mitä hän harmittelee, sillä hän piti osaa materiaalista ylikaupallisena pehmorockina.

Turner ja Malmsteen kestivät toisiaan yhden studioalbumin ja yhden konserttitallenteen ajan. Live in Leningrad, (1989) – konserttivideon ja -albumin tuottanut Neuvostoliiton kiertue oli konseptiltaan mielenkiintoinen: yhtye soitti useita konsertteja Leningradissa ja Moskovassa antaen yleisön ”kiertää” katsomaan heitä sen sijaan, että bändi kiertäisi kaupungista toiseen.

Kuva: Malmsteenin Leningradin konsertin juliste 1989. Wikipedia.

Monet Malmsteenin fanikunnan ulkopuolella pitävät periodia kitaristin uran huippukohtana ja käsittääkseni se oli sitä myös kaupallisesti. Mutta tämäkään vaihe ei tuottanut rockin kaanoniin päätyneitä kappaleita.

Popahtavampi tyyli kulki mukana vielä hetken, mutta seuraava vuosikymmen oli vaihtuvien bändinjäsenten ja levymerkkien aikaa. Tosin grunge pyyhkäisi perinteiset hevibändit ja kitarasankarit ylipäätään marginaaliin. Vasta 2000-luvun eri skenejen ja kertaustyylien rinnakkaiselo toi nostalgisen hevirockin takaisin Iron Maidenin johdolla. Aivan kuin tietämättömänä, ja joka tapauksessa piittaamattomana, muuttuvista trendeistä Malmsteen teki koko tämän ajan musiikkia käytännössä samalla kaavalla – käytännössä hänen edelleen häikäisevä kitaravirtuositeettinsa vei hänet levytyssopimuksesta ja kiertueesta toiseen.

Sosialistien ja viikinkien Ruotsi

Kirjan mielenkiintoisin osuus on Malmsteenin näkemys 1970-luvun ruotsalaisesta yhteiskunnasta, jolle muistelija lukee madonluvut. Sitä lukiessa ymmärsin, että suurin osa Malmsteenin faneista ympäri maailmaa ei tunne Ruotsia yhtä hyvin kuin keskiverto suomalaislukija, ja on kiehtovaa ajatella, millaista Ruotsi-kuvaa kirja epäilemättä rajallisesta lukijakunnastaan huolimatta levittää. Samalla on mielenkiintoista reflektoida Malmsteenin näkemyksiä synnyinmaastaan omiin käsityksiimme suomalaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista tuolloin ja myöhemminkin.

19-vuotiaana Yhdysvaltoihin muuttanut kitaristi kertoo, että ”1970-luvun Ruotsin jäätynyt ja ahdistava maisema – ja mielenmaisema – oli häkki, josta piti päästä pakosalle”. ”1970-luvun ruotsalainen mentaliteetti” nimittäin halusi tasapäistää kaikki samalle tasolle, ja kunnianhimo ja joukosta erottautuminen pyrittiin tukahduttamaan alkuunsa. Taustalla oli Malmsteenin mukaan ”äärisosialistinen ja kollektiivinen näkemys siitä, mitä kansalaiset saivat olla”. Ihmiset passivoitiin ”ilmaisen” koulutuksen ja terveydenhuollon sekä sosiaaliturvan avulla.

”Muusikoita, urheilutähtiä, näyttelijöitä tai huomattavia kuvataiteilijoita halveksittiin, koska heitä ei pidetty mallikansalaisina”, Malmsteen väittää ja jatkaa, että Nobel-voittajista oltiin virallisesti ylpeitä, ”mutta auta armias, jos joku yritti tehdä jotain vähänkin kuuluisuuteen viittaavaa”. Hän uskoo, että sosialismin ohella ilmastolla on ollut keskeinen vaikutus ruotsalaisuuteen. Siksi hän teki uransa eteen kaikkensa ja päätyikin ”paratiisiin” (Floridaan), jossa voi istuskella uima-altaalla palmujen katveessa ilman pelkoa siitä, että lyhyen kesän jälkeen ”kylmä pimeys palaa ja nuijii ihmisen maan rakoon”.

Toisaalta Malmsteen kuvaa sokkia, jonka Yhdysvaltojen länsirannikolle laskeutuminen aiheutti. Nuorukainen myöntää saapuneensa ”Mikä-Mikä-Maahan”, jossa odotukset kuitenkin alittuivat aluksi rajusti. Hänelle oli annettu ymmärtää, että Steeler-niminen amerikkalaisyhtye, johon hänet oli Atlantin taakse värvätty, oli varoissaan ja sen jäsenet asuivat kartanoissa. Todellisuudessa bändi asui homeisessa treenikämpässään Los Angelesin slummissa, eivätkä he uskaltaneet liikkua ulkona pimeällä. Ylipäätään Los Angelesin ”savusumu, tukahduttava kuumuus ja pahat hajut iskivät heti vasten kasvoja kaikkialla”.

Malmsteen vertaa paikkaa kotimaahansa, mutta nyt sävy on päinvastainen, sillä hän kirjoittaa ”hillitystä ja käytännössä katurikollisuudesta vapaasta Ruotsista (jonka vaarallisin ihminen olin varmaan ollut minä)” ja kertoo kansainväliselle yleisölleen: ”teidän on hyvä ymmärtää, että Ruotsin kaupungit olivat 1970–1980 -lukujen taitteessa niin siistejä, että ruokansa pystyi käytännössä syömään katujen pinnalta. Hanasta tullut vesi oli puhdasta kuin pullovesi, ilmansaasteita ei ollut eikä luonnonvaroja tuhottu.”

Ruotsissa kaikki olikin ”yleisesti ottaen tosi siistiä, tosi asiallista ja tosi turvallista”. Pois oli kuitenkin päästävä. Malmsteen tuo esiin olevansa kiitollinen siitä, että saattoi tehdä niin. Hänen äitinsä olisi halunnut olla niin ikään taiteilija, mutta avioero teki tästä kolmen lapsen yksinhuoltajan. Malmsteen, joka oli eron hetkellä kaksivuotias, arvostaa ja kiittää äitiään unelmiensa uhraamisesta ja tämän ”hyväpalkkaisen duunin” mahdollistamasta perheen ”mukavasta elämästä”.

Ruotsi on mukana tarinassa myös kirjan esipuheessa, jossa Malmsteen kertoilee viikinkien historiasta nykyisen Ruotsin alueella ja näiden Pohjois-Amerikan -purjehduksista. Niin ikään Yhdysvaltoihin matkanneen kitaristin samastuminen viikinkeihin ei kuitenkaan rajoitu tähän. Malmsteenin mukaan hänen äitinsä on antanut hänelle nimen Yngve tietämättä nimen myyttistä historiaa. Malmsteen on antanut nimen edelleen omalle pojalleen, joka taas tietää, mitä nimi tarkoittaa. ”Se tarkoittaa, että hän on viikinki ja ruotsalainen kuningas, kuten isänsä.”

Sittenkin voittamaton?

On mahdollista, että Grammy-ehdokkuuden saanut Malmsteenin ensimmäinen sooloalbumi, kokonaan instrumentaaleista koostunut Rising Force (1984), johdatti miehen uskomaan jääräpäisesti omaan visioonsa, missä kaiken keskipiste on hänen soolokitarointinsa. Vuoden 1998 albumi Concerto Suite for Electric Guitar and Orchestra yhdisti, Deep Purplen vuoden 1969 Concerto for Group and Orchestra -konserttitallenteen tavoin, sähköisen rockin ja klassisen orkesterin soinnin toisiinsa. Jon Lordin (1941–2012) säveltämän Deep Purplen pioneerityön ja Malmsteenin idean toisinnon välissä on lähes 30 vuotta populaarimusiikin evoluutiota. Ehkä vieläkin kertovampaa kuitenkin on, että Lord sävelsi teoksen yhtyeen ja orkesterin, Malmsteen yhden muusikon ja orkesterin musiikilliseksi kohtaamiseksi. Malmsteen pitää keskivertoyleisön todennäköisesti kuriositeetiksi kokemaa konserttoa pääteoksenaan, ja täysin perustellusti – se, toimiiko konsepti, on puhtaasti makuasia.

Kuten jopa brittiläisen Classic Rock -lehden – ”klassisen rockin” pää-äänenkannattajan – levyarviossa vuodelta 2005 asia kiteytetään, Malmsteenin silloin tuoreimman levyn ainoa suuri meriitti on se (ja tämän saman väitteen voi halutessaan laventaa kaikkiin Malmsteenin levyihin viimeistään 1990-luvun puolivälistä alkaen), että se toteuttaa omaa musiikillista päämääräänsä täysin välinpitämättömänä vallitsevista musiikillisista muoti-ilmiöistä tai ylipäätään ympäröivästä maailmasta. Riippuu itse kunkin taidefilosofisista mieltymyksistä – ja musiikkimausta –, miten kommenttiin suhtautuu. Niinpä arvion kirjoittaja Hugh Fielder osuu asian ytimeen todetessaan, että Malmsten ansaitsee joka tapauksessa musiikkifanien kunnioituksen poikkeuksellisen taidokkuutensa takia. Samanlainen tunne syntyi toistuvasti Malmsteenin kirjaa lukiessa. Ehkä Malmsteen on kuin onkin voittamaton.