Suomalaisjoukot ylittivät vuoden 1939 rajan heinäkuussa 1941. Ulkomaanmatkan dokumentoivat sodanjohdon valvonnassa toimivat tiedotuskomppanian valokuvaajat. Tietokirjailija Juha Vartiainen on toimittanut Kariston Alfamer-kustantamolle teoksen, jossa hän hyödyntää kyseistä  kuvamateriaalia. Kirjan 198 sivulle on mahdutettu yli 650 valokuvaa tekstiosuuden jäädessä vain 17 sivuun. Kuvat esitetään aikajärjestyksessä. Ne alkavat lokakuiselta Syväriltä 1941 ja päättyvät elokuussa 1944 otettuun valokuvaan, jossa suomalainen jalkaväki vetäytyy Neuvosto-Karjalasta. Kuvien yhteyteen Vartiainen on liittänyt alkuperäiset kuvatekstit. Koska armeijan tiedotuskomppaniat ottivat valokuvia propaganda- ja tiedotuskäyttöön, kiinnostavat erityisesti kuvien välittämät viestit. Mitä kuvilla haluttiin kertoa jatkosodan aikana, ja miten Vartiainen tulkitsee tapahtumia teoksensa tekstiosuuksissa?

Kirjan kuvat esittävät Itä-Karjalan koristeellista rakennuskantaa, lapsia kylänraitilla ja karjalaisia heinänteon kaltaisissa työpuhteissa. Kuvavalinnoissa juhlapyhät, kuten itsenäisyyspäivä, joulu ja juhannus, ovat varsin näkyvässä roolissa. Kuvamateriaalissa on myös otoksia, jossa suomalaiset auttavat pyyteettömästi venäläisiä. Vartiaisen teoksessa sota näyttää jopa seesteiseltä, jos pois lasketaan muutama säyseähkö taistelukuva. Siisti linja jatkuu myös sotilaskuvissa. Asepuvut ovat pääosin ojennuksessa, jermuja ei näy, ja myös päällystöstä riittää kuvamateriaalia. Vartiaisen kuvista uupuvat parrakkaat, väsyneet tai ilmeettömät sotilaat, lapsisotilaat  ja päänsä menettäneet kuolleet sotilaat. Tuon kaltaista, rujompaa SA-kuvamateriaalia ovat hyödyntäneet muun muassa Anssi Männistö ja Ville Kivimäki teoksessaan Sodan särkemä arki.  Vihollista halventavia otoksia teoksessa ei ole, joskin alkuperäisissä kuvateksteissä sanallinen halventaminen, ryssittely, on lähes sääntö.

Kuten myös kirjan kuvamateriaali osoittaa, TK-kuvaajien tehtäviin ei kuulunut vain sotatoimien kuvaaminen, vaan myös kansatieteellisen aineiston ja karjalaisen maiseman tallentaminen. Koska sodassa oltiin, tuli kuvin ja tekstein osoittaa myös neuvostovallan julmuus. Oma lukunsa ovatkin teoksen sääliä herättävät potretit,  joissa kuvateksti kertoo henkilön kärsimyksistä  bolševikkihallinnon alla. Kurjuutta korostavat kuvat tuovat mieleen historioitsija Olli Kleemolan esittämät ajatukset vihollisuuden määrittämisestä sotakuvissa.  Kleemolan mukaan suomalaisen sotapropagandan kritiikki ei kohdistunut rotuun kuten saksalaisilla, vaan neuvostojärjestelmään ja järjestelmän turmelemaan kansaan.

Sodan tulkinnat jäävät lukijalle

Kirjan esipuhe alkaa johdattelevasti toteamuksella Neuvostoliiton aloittamista siviiliväestön ilmapommituksista kesäkuussa 1941 ja Suomen ajautumisesta saksalaisten syliin. Sovittelevaan sävyyn Vartiainen kuitenkin muistuttaa, että ajopuuteoria ja teoria Suomesta natsi-Saksan liittolaisen ovat molemmat oikeita. Täydelliseen sodan silotteluun kirjailija ei syyllisty, vaan nostaa esiin asiat, joista vaiettiin pitkään: suomalaisten keskitys- eli siirtoleirit venäläisille siviileille, väestön jakamisen kansallisiin karjalaisiin ja ei-kansallisiin venäläisiin sekä luterilaisen kirkon harjoittaman käännytystyön. Itä-Karjalan valloitukseen johtanutta henkistä ilmapiiriä Vartiainen avaa lyhyesti kappaleessa Heimosodista Suur-Suomeen. Akateemisen Karjala-Seuran merkityksen laajempi avaaminen Suur-Suomi-hengen lietsojana ja järjestön rooli miehityshallinnossa olisi ollut mielenkiintoinen ja toivottava lisä tekstiosuuksiin. Harmillisesti myös tiedotuskomppanian miehet jäävät kirjassa sivurooliin.

Suuria tunteita kuvateos ei herätä. Hieman häiritsevää on suuren kuvamäärän esittäminen kronologisessa järjestyksessä. Selailijan urakkaa olisi helpottanut kuvien lajittelu teemoittain. Koska kuvat eivät järkytä, valinnat eivät myöskään rajaa pois lukijakuntaa. Jatkosodan syiden tulkinnat Vartiainen jättää lukijalle.  Hän nostaa lyhyesti esiin erilaisia näkökulmia sotaan mutta varoo ottamasta kantaa. Yleisvaikutelmaksi jääkin vahvasti,  ettei tietokirjailija Vartiainen ole halunnut suututtaa ketään, vaan hän esittää jatkosodan sellaisena kuin se halutaan usein muistaa: pakon sanelemana episodina, jonka ikäviä ulottuvuuksia ei ole soveliasta muistella.