Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimista (1867–1951) on tehty kirjoja ehkä enemmän kuin kenestäkään muusta suomalaisesta, mutta hänen läheisin työtoverinsa, kenraali Erik Heinrichs (1890–1965) on jäänyt vähemmälle huomiolle. Valtiotieteen tohtori Pekka Visurin tuorein teos paikkaa tätä aukkoa. Samalla se on luonteva jatke Visurin suomentamille Waldemar Erfurthin päiväkirjoille, saksalaiskenraalihan oli Wehrmachtin yhteyshenkilö Suomen armeijan päämajassa. Heinrichs puolestaan kävi neuvotteluja Saksan sodanjohdon kanssa ylipäällikkö Mannerheimin lähettämänä. Erfurthin päiväkirjastakin kävi hyvin ilmi Heinrichsin keskeinen rooli ”kanssasotijoiden” välisessä yhteydenpidossa.

Nyt käsillä olevassa kirjassa saavat oman lukunsa vuosien 1939–1945 eri vaiheet: talvisota, välirauhan aika, jatkosodan alku 1941, asemasodan kausi, kesän 1944 ratkaisut sekä siirtymä sodasta rauhaan. Lopuksi viivähdetään vielä sotamuistelmien ja erityisesti ylipäällikön toiminnasta esitettyjen jälkiarvioiden äärellä, ja ennen varsinaisia käsittelylukuja tekijä käy läpi sekä marsalkan että hänen kenraalinsa vaiheet ennen talvisotaa. Mannerheimin osalta ne tunnetaan hyvinkin, mutta Heinrichs on ehkä hieman tuntemattomampi.

Tiivis yhteistyö alkoi varsinaisesti helmikuussa 1940, jolloin Mannerheim nimitti Heinrichsin Kannaksen puolustuksesta vastaavan armeijan komentajaksi. Sodan alkupuolen Heinrichs komensi III Armeijakuntaa Itä-Kannaksella. Ennen talvisotaa miehillä oli ollut vähänlaisesti tekemistä keskenään, joskin valkoinen kenraali lienee pannut jääkäriupseerin merkille jo sisällissodan kuukausina.

Talvisotaluvussa nousee esiin myös sotaa edeltävä aika: Mannerheimin ajoittaiset erohalut ja massiiviset virhearviot, joita tekivät niin Suomi kuin Neuvostoliitto. Neuvostojohto uskoi armeijansa pääsevän hyvin nopeasti vähintään Viipuriin ja lopulta aina Helsinkiin asti. Suomen päättäjät puolestaan uskoivat, ettei Neuvostoliitto hyökkäisi, ei ainakaan talvisaikaan.

Luottomies ja sanansaattaja

Kirjassa ovat talvisodan osalta valokeilassa erityisesti viimeiset viikot ja päivät, eikä nimi kerro sen sisällöstä läheskään kaikkea. Esillä ei ole ainoastaan ylipäällikön ja hänen luottomiehensä yhteistyö, vaan sotilasjohdon toiminta laajemminkin, joskaan kirjassa ei käsitellä koko päämajan toimintaa. Erik Heinrichsistä tuli kesäkuussa 1940 yleisesikunnan päällikkö, mutta välirauhan aikana hän tuntuu olevan jollakin tapaa taka-alalla; kirjassa painottuvat Suomen poliittiset ja sotilaspoliittiset ratkaisut.

Kenraaliluutnantti Heinrichs kutsuttiin esitelmöimään Berliiniin tammikuun 1941 lopussa. Tosiasiallisesti kyse oli Suomen ja Saksan suhteita koskevasta neuvottelumatkasta, jonka keskustelut tunnetaan Heinrichsin ylipäällikölle tekemän raportin pohjalta. Seuraavan matkansa kenraali teki toukokuussa; tällöin olivat jo esillä konkreettiset sotatoimisuunnitelmat.

Kevään ja alkukesän sotilaallista ja poliittista kehitystä Visuri selostaa lähes päivän tarkkuudella. Lukijalle avautuvat myös vuoden 1941 hulppeat kaavailut siitä, mitä Suomi saisi Saksan rinnalla, ja päämajan hieman kaoottinen tilanne sodan alkaessa. Komentajia vaihdeltiin, suunnitelmat menivät uusiksi, Pohjois-Suomen yhteisten sotatoimien suunnittelu näyttää olleen jokseenkin sekavaa ja Leningradin saartoon osallistumisesta tuli Suomelle iso poliittinen rasite.

Jatkosodan alkupuolella Erik Heinrichs komensi Karjalan Armeijaa; takaisin päämajaan ja yleisesikunnan päälliköksi hän palasi tammikuussa 1942. Hyökkäysvaiheen ansioista hän sai Mannerheim-ristin. Tärkeäksi tehtäväkentäksi muodostui yhteydenpito saksalaisiin, sekä Mikkelissä että Berliinissä.

Erfurthin päiväkirja, jota Visuri lainaa kirjassaan, osoittaa Erik Heinrichsin keskeisen aseman. Varsinaiseen sotatoimien suunnitteluun Heinrichs ei Visurin mukaan osallistunut, mutta oli Mannerheimin tärkein sotilaspoliittinen neuvonantaja, suoranainen luottomies. Hän kävi asemasodan vuosina Berliinissä useamman kerran selvittämässä Suomen tilannetta ja ylipäällikön suunnitelmia, ja ratkaisujen kesänä 1944 hänen vastuullaan oli Saksan avun hankkiminen. Keskusteluista kenraali teki kiihkottoman asiallisia, ilmeisen tarkkoja muistioita. Näiden Heinrichsin omakätisten selontekojen lisäksi Pekka Visuri hyödyntää aiempaa tutkimusta, niin uutta kuin hieman vanhempaakin.

Kirjaan mahtuu useita kiinnostavia, vähemmän tunnettuja tapahtumakulkuja ja yksityiskohtia. Sen mukaan Kannaksen katastrofi kesäkuussa 1944 olisi voinut olla paljon suurempi, jos neuvostojoukot olisivat ehtineet suurhyökkäyksen alkaessa myös pommittaa Viipurin miltei maan tasalle, kuten suunnitteilla oli. Tällöin myös sodan ratkaisuvaiheet olisivat voineet muodostua toisenlaisiksi kuin ne sitten olivat. Pommituksen peruuntuminen huonon sään takia mahdollisti joukkojen siirrot Itä-Karjalasta Kannakselle.

Kesää 1944 Visuri käsittelee varsin laajasti; se on hänen mukaansa yksi sotavuosien kolmesta suuresta kriisistä. Muut kaksi olivat marraskuussa 1939, jolloin Mannerheim halusi Moskovan neuvottelujen kariuduttua siirtyä syrjään, mutta sodan puhjettua perui päätöksensä, ja maaliskuun 1940 alussa, jolloin rintama oli romahtamaisillaan.

Mannerheimin-Paasikiven-Heinrichsin linja?

Kun sitten rauhanehdoista alettiin keskustella, Mannerheim ehdotti Neuvostoliiton tukikohdaksi Porkkalan sijasta Ahvenanmaata, ja jopa pääkaupungin siirto sisämaahan oli esillä. Erik Heinrichs taas oli tuolloin niin tiukoilla, että lääkäri määräsi hänet ylirasituksen (nykyisin sanottaisiin työuupumuksen) takia syys-lokakuun 1944 vaihteessa muutamaksi viikoksi täydelliseen lepoon.

Heinrichs ei pyrkinyt sodan aikana eikä myöhemminkään julkisuuteen, vaan vetäytyi mieluummin Mannerheimin taakse. Pekka Visurin mukaan hän oli kuitenkin erittäin vahvasti mukana heti syyskuun 1944 aselevon jälkeisessä uuden ulko- ja puolustuspoliittisen linjan suunnittelussa. Puolustusvoimien komentajaksi Erik Heinrichs nimitettiin vuoden 1945 alusta, mutta hän joutui lähtemään vain puolen vuoden virkakauden jälkeen. Syynä oli asekätkennän paljastuminen, johon Heinrichsillä ei ollut osuutta.

Sen sijaan hänellä oli Visurin mukaan sodanjälkeisinä vuosina merkittävä rooli YYA-sopimuksen sotilaspoliittisten artiklojen muotoilussa. Tuolloin Suomen ulkopolitiikan voimahahmoksi nousi J. K. Paasikivi Mannerheimin väistyessä taka-alalle. Olisiko Paasikiven linja pitänytkin nimetä Paasikiven-Mannerheimin-Heinrichsin linjaksi?

Lähes kaikki, mitä Heinrichs sotavuosina ja heti niiden jälkeen teki, pidettiin salaisena pitkään. Esimerkiksi kirjan lähteinä olleita muistioita ei ole annettu konekirjoittajalle, vaan kenraali on kirjoittanut ne itse, käsin. Kirjan punaisena lankana kulkeva Suomen Saksa-suhde saa tästä teoksesta uutta valaistusta.

Heinrichs ei kirjoittanut omia muistelmiaan, mutta osallistui Mannerheimin muistelmien tekoon ja julkaisi esimiehestään 1950-luvun lopulla ilmestyneen kaksiosaisen teoksen Mannerheim Suomen kohtaloissa (Mannerheimgestalten, 1957).

Vaikka kirjan nimi viittaa selvästi ja yksinomaan sen keskeisiin henkilöihin, teksti on vahvasti tapahtumiin ja yhteistyön eri tilanteisiin keskittyvää. Siitä näkyy, että Mannerheimin ja Heinrichsin yhteistyö ei ollut mikään mutkaton menestystarina. Marsalkan mielialat vaihtelivat, hänellä oli suoraviivainen, ehkä jopa itsevaltainen johtamistapa. Välillä hän vaikuttaa juuttuneen jahkailemaan hyvinkin pienten yksityiskohtien äärelle eikä näytä kuunnelleen kenraaleitaan, ei ainakaan aina ja kaikessa, vaikka aihetta olisi ollutkin.

Kirjan kuvituksena on hyödynnetty SA-kuvan laajaa arkistoa ja poimittu sieltä otoksia, joissa keskeiset henkilöt kohtaavat. Pidän ilahduttavana sitä, että kuvia ei ole niputettu yhdeksi kuvaliitteeksi kuten (kustannussyistä?) usein tehdään, vaan ne ovat tekstin joukossa asiayhteyksissään.