Oula Silvennoisen teos on ansiokas tutkimus Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyöstä. Se on väitöskirjana vankkaa historian perustutkimusta ja samalla erinomaisen sujuvasti kirjoitettu populaari tietokirja. Lähdeaineisto toisaalta tarjoaa oivan mahdollisuuden ”jännärimäiseen” henkilöhistorian kautta tapahtuvaan kerrontaan. Tutkimuksen tiimoilta on myös nostatettu, ehkä tietoisestikin, sensaatioluonteista kohua, joka ei tee oikeutta kirjan sisällölle.

Silvennoisen väitöskirjassa tuodaan esille paitsi uutta tietoa etsivän keskuspoliisin (EK) ja valtiollisen poliisin (Valpo) toiminnasta niin myös aikaisemmissa tutkimuksissa ja kirjallisuudessa esille nostettuja jatkosodan ajan tapahtumia oikeissa yhteyksissään, tarkentuneena ja dokumentoituna. Suomalaisen turvallisuuspoliisin toiminta tulee tarkasteluun henkilötasolta laajempiin poliittisiin yhteyksiin kytkeytyneenä – motiiveja ja selityksiä hakien kuten historiantutkimuksen tulee tehdäkin.

Ennen kaikkea oikeisiin mittasuhteisiin asettuvat vuonna 2003 suurta kohua herättänyt Elinan Sanan kirja Suomen ihmisluovutuksista Gestapolle ja Hannu Rautkallion jatkosodan ajan juutalaiskysymyksiä sivunneet tutkimukset. Sanan teoksen seurauksena perustettiin erityinen tutkimushanke Suomen ihmisluovutuksista 1939-1955, jossa myös Silvennoinen on työskennellyt. Hanke on siis alkanut tuottaa hedelmää.

Silvennoinen toteaa osuvasti, kuinka varsinkin Rautkalliolla ovat johtopäätökset kulkeneet tutkimustyön edellä. Se on valitettava ilmiö monen muunkin historiaselvityksen osalta nykypäivänä. Omien tarkoitusperien ajaminen, kiire ja julkisuushakuisuus tuottavat esityksiä, joissa jopa historian perusmetodit ovat unohtuneet puhumattakaan kattavasta lähdeaineiston analysoinnista.

Oula Silvennoisen tutkimuksen rungon muodostaa EK-Valpon aineisto, mutta hän on koonnut ansiokkaasti myös Saksan turvallisuuspoliisin sirpaloituneita tietoja Baltian maissa ja Saksassa. Silvennoinen osoittaa perusteelliseen arkistotutkimukseen nojautuen ja analyyttisen viileällä tyylillään, kuinka etsivä keskuspoliisi loi jo 1920-luvulla päällikkönsä Esko Riekin johdolla Saksan turvallisuuspalvelun mukaisen toimintamallin. Yhteistyö jatkui luontevasti natsien valtaannousun jälkeen 1930-luvulla ja vuodesta 1938 lähtien valtiollisena poliisina. Tuolloin sen päälliköksi nimitettiin Paavo Säippä, joka oli kuitenkin varsin pidättyväinen Saksan-yhteistyössään. Käytännössä keskeinen hahmo oli Valpon kakkosmies, apulaispäällikkö Bruno Aaltonen. Talvisota kuitenkin katkaisi turvallisuuspoliisien välisen tiiviin yhteistyön.

Tutkimuksen aikarajauksen asettaminen vuoteen 1933 on sinänsä selkeä, kansallissosialistien valtaannousu, mutta jossain määrin perustellumpaa olisi ollut kuljettaa esitystä aina EK:n perustamisesta 1919 lähtien myös kirjan otsikkotasolla. Kirjassa kuitenkin käsitellään alkuvuosikymmenen yhteistyötä. Näkökulma on painottunut työssä Suomen turvallisuuspoliisiin ja semminkin kun etsivän keskuspoliisin päällikkönä toimi Esko Riekki vuodesta 1923 lähtien aina vuoteen 1938 saakka. EK:n toiminnassa vuosi 1933 ei merkinnyt kovin jyrkkää muutosta.

Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien välinen yhteistyö pohjautui erityisesti läheisiin henkilösuhteisiin. ”Kansanvallan miehenä” tunnettu Säippä erotettiin alkuvuodesta 1941 Valpon päällikkyydestä ja tilalle tuli Saksan suuntaan myötämielisesti tähynnyt Arno Anthoni. Talvisodan aiheuttaman lyhyen katkoksen jälkeen turvallisuusyhteistyö jatkui Aaltosen ja Anthonin toimesta aikaisempaa syvempänä ja meidän aikaan saakka osin tuntemattomana. Aaltonen erotettiin vuonna 1942 lähinnä sisäisen valtakamppailun vuoksi.

Toimintaryhmät

Silvennoinen esittää tutkimuksessaan, kuinka talvisodan jälkeen yhteistyö elpyi nopeasti. Teoksessa tulee esille mielenkiintoisena tietona, kuinka Bruno Aaltonen oli ollut jo vielä talvisodan kestäessä helmikuun lopulla 1940 yhteydessä Saksaan ja Gestapon päällikköön Heinrich Mülleriin sekä Gestapon vaikutusvaltaiseen juristiin Werner Bestiin ja toivonut yhteistyön elvyttämistä saksalaisten kanssa. Vaikka kyse oli yksittäisistä henkilökontakteista, Aaltonen oli merkittävässä asemassa talvisodan aikana. Kontakteista oli tietoinen myös sisäministeri Ernst von Born.

Kun Saksan sotavoimat tulivat kesällä 1940 Pohjois-Norjaan ja Lappiin, mukana tulivat myös SS:n alainen turvallisuuspoliisi ja siihen kuulunut salainen valtionpoliisi Gestapo. Sitäkin kolkompi historian kaiku on nimellä Einsatzgrupp eli toimintaryhmä. Silvennoinen toteaa osuvasti, että turvallisuuspoliisin erikoisyksiköt tekivät maailmankatsomuksellisen tuhoamissodan arkaluonteisimpia tehtäviä.

Saksan turvallisuuspoliisi perusti itärintaman vallattuja alueita varten neljä toimintaryhmää, jotka tulivat toimimaan Kaukasiasta Norjaan. Niiden alayksikköinä oli pienempiä toimintakomennuskuntia eli Einsatzkommandos. Einsatzgruppe A:n alue kattoi Saksan pohjoisen armeijaryhmän Baltiasta Valko-Venäjälle, mutta jo heti Norjan valtauksen yhteydessä kesällä 1940 toimintaryhmä aloitti vastarinnan tukahduttamisen myös Norjassa. Saksan vallattua Baltian maat kesällä 1941 eliminoitiin Virossa välittömästi tuhansia kommunisteiksi luettuja henkilöitä ja juutalaisia. Tammikuuhun 1942 mennessä oli Einsatzgruppe A surmannut omien laskelmiensa mukaan 240 410 ihmistä. Tavoitteena oli juutalaisten ja kommunistien määrätietoinen tuhoaminen.

Tähän saakka on uskottu, ettei Suomen alueella toiminut toimintakomennuskuntia. Silvennoinen osoittaa vakuuttavasti, että uskossa ei ole ollut totuus. Välittömästi saksalaisten vallattua Pohjois-Norjan kesällä 1940 ottivat turvallisuusviranomaiset yhteyden rajan yli Suomen valtiolliseen poliisiin. Valpo asetti heinäkuussa 1940 Petsamoon yhteysmiehet, jotka olivat siitä lähtien jatkuvassa kontaktissa Kirkkoniemessä olleisiin saksalaisiin. Silvennoisen mukaan turvallisuuspoliisien salainen aseveljeys syveni niin, että Valpo oli syksyn 1940 kuluessa jo valmis palvelemaan Saksan etuja pohjoisessa. Aseveljeys tiivistyi entisestään, kun Säipän tilalle Valpon päälliköksi tuli saksalaismielinen Arno Anthoni. Luonteva kehityskulku oli, että turvallisuusyhteistyötä varten muodostettiin myös Einsatzkommando Finnland.

Valpo mukana Einsatzkommando Finnlandin toimissa kysymys Murmanskin ja Kuolan alueen kommunistien hoitamisesta tuli ajankohtaiseksi keväällä 1941, kun Saksa ryhtyi valmistelemaan sotatoimia pohjoisessa. Hyökkäysoperaation kaavailtiin kestävän muutamia päiviä, joten valloitetun alueen turvallisuuskysymys oli hoidettava nopeasti. Tähän tehtävään saksalaiset kaipasivat myös Valpon apua, sillä jälkipuhdistuksissa tultaisiin tekemisiin Murmanskin alueen suomalaiskommunistien kanssa. Määrätyn kaavan mukaisesti toteutettavaa eliminoimistehtävää varten oli perustettava saksalais-suomalainen komennuskunta. Silvennoinen osoittaa, kuinka suunnitelma sopi myös ideologisesti suomalaisille, sillä juutalaisbolševismi koettiin pahimmaksi viholliseksi.

Sodankulku ei edennyt kuitenkaan suunnitelmien mukaisesti, mutta hyökkäyksen yhteydessä saatavia neuvostosotavankeja varten perustettiin pohjoiseen kaksi saksalaista sotavankileiriä. Stalag 309 sijoitettiin Sallaan ja Stalag 322 Kirkkoniemen lähelle Elvenesiin Norjassa. Silvennoinen tarkentaa jo osin aiemminkin tunnettujen leirien synkkää luonnetta, joskaan varsinaisia keskitysleirejä ne eivät olleet.

Einsatzkommando Finnlandin päällikkönä toimi Wilhelm Laqua Kirkkoniemessä. Valpo asetti heinäkuun alussa 1941 Saksan turvallisuuspalvelun avuksi 12 hengen suomalaisryhmän, josta varsinaiset toimintamiehet olivat Rovaniemen-osastosta. Kiivasluontoisin heistä tuntui olleen Arvid Ojasti, joka pakeni sodan jälkeen Suomesta Venezuelaan ja sai siellä lopulta surmansa. Silvennoisen mukaan komennuskunta oli toiminnassa Sallan vankileirillä viimeistään syyskuun puolessavälissä 1941. Valpon miehiä siirtyi sekä Sallaan että Elvenesiin, ja osa komennuskunnan suomalaisista matkasi saksalaisrintaman mukana Neuvostoliiton puoleisiin kyliin, muun muassa Kiimasvaaraan ja Kiestinkiin, perkaamaan kommunistihenkilöitä ja valvomaan paikallisia asukkaita.

Einsatzkommando Finnlandista ei ole tarkkoja tietoja. Silvennoinen on löytänyt Valpon arkistosta vain kaksi asiakirjaa, joissa mainitaan toimintakomennuskunta nimellä. Siitä huolimatta Silvennoinen on pystynyt rakentamaan luotettavan ja johdonmukaisen kuvan komennuskunnasta ja sen luonteesta. Sallan leirillä kuulustelijana toiminut Veikko Heinonen raportoi syyskuussa 1941, että Stalag 309:n kautta oli kulkenut yli 2000 sotavankia, joista osa oli kuollut. Hän oli hyvin tietoinen leirillä tapahtuneista teloituksista. Elvenesin leirin luonteesta kertoo se, että ennen sotia kovaotteisena lapualaisaktivistina tunnettu kajaanilainen Albin Tolonen ei kestänyt tehtävissään leirin suomalaiskuulustelijana.

Tutkimuksessa viitataan myös Kolarin ja Kittilän poikkeuksellisen laajaan metsäkaartilaisuuteen. Saksalaiset olivat Berliiniä myöten hyvin tietoisia kaartilaisten olemassaolosta, sillä kommunistien toiminta aiheutti syvää huolta turvallisuusjoukoissa. Tapahtumista ja myös Valpon toiminnasta etsinnöissä olisi ollut saatavissa lisätietoja muisteluksista ja tutkimuksista, mutta Silvennoinen on rajannut Valpon toimet metsäkaartilaiskysymyksessä työnsä ulkopuolelle. Kuriositeettina mainittakoon kaartilaisten etsinnöistä, kuinka Kolarin Vaattojärven kylän asukkaita koottiin pieniksi ryhmiksi, joita kierrätettiin seudun taloissa. Tullessaan taloon yhden ryhmäläisistä oli huudettava: ”Molotohvi tulloo” ja muu ryhmä huusi kovalla äänellä jatkoksi, että ”Olemme Vaattojärven suurimpia kommunisteja”. Ainakin neljä metsäkaartilaista kuoli etsintöjen aikana ja yhden pidätetyn kohtalo on jäänyt tuntemattomaksi. Ehkä hänet siirrettiin Sallan Stalag 309:ään? Metsäkaartilaiset myös ampuivat yhden Valpon miehistä.

Organisatorisesti toimintayksiköt oli sidottu Saksan armeijaryhmiin. Siksi Silvennoisen olisi ollut hyvä käydä läpi myös Saksan Norjan-armeijan (sittemmin 20. Vuoristoarmeija) arkistomateriaalia ja selvittää, näkyikö toimintakomennuskunnasta mitään mainintoja tai viitteitä asiakirjoissa. Ainakin Norjan-armeijan kartta-aineistoon oli merkitty Stalagit. Laajempi kartoitus sotilaallisella puolella ja toisaalta Suomen siviiliviranomaisten aineistosta olisi varmasti vielä tarkentanut varsin lyhyen aikaa vaikuttaneen toimintaryhmän merkitystä sodanajan ja sodankulun kokonaisuudessa. Mittasuhteet Einsatzkommando Finnlandin toimien osalta jäävät vielä tekemättä.

Einsatzkommando Finnland saavutti toimintansa lakipisteen loppuvuodesta 1941 ja lakkautettiin loppuvuodesta 1942, kun saksalaisten eteneminen pohjoisessa oli hyytynyt. Samalla turvallisuusviranomaisten välit alkoivat etääntyä. Salainen yhteistyö päättyi viimeistään Arno Anthonin erottamiseen helmikuussa 1944. Osa Valpon virkailijoista joutui pakenemaan Suomesta.

Tiesikö Suomen poliittinen johto salaisesta yhteistyöstä?

Vanha totuus tutkimustyössä on, että rajauksesta mestari tunnetaan, mutta ehkä Silvennoinen on pitäytynyt esityksessään liian tiukasti turvallisuuspoliisien välisessä yhteistyössä. Kytkennät muun muassa saksalaisten Lapin alueen sotilashallintoon ja suomalaiseen siviilihallintoon jäävät työssä niukoiksi. Etenkin kun Lappi nousi jatkosodan ajan turvallisuuspoliisien yhteistyön polttopisteeseen. Esimerkiksi suomalais-saksalaisen aseveljeyden keskeisiä hahmoja, Yhteysesikunta Roin päällikköä eversti Oiva Willamoa tai 20. Vuoristoarmeijan komentajaa kenraali Eduard Dietliä ei tutkimuksessa mainita. Rajauksesta johtuen myös koko joukko pohjoisen Suomen siviili- ja paikallishallinnon asiakirjoja on hyödyntämättä, esimerkiksi poliisitarkastaja Armas Alhavan materiaalia. Entä mitähän Sallan nimismiehen arkistossa on säilynyt sodan ajalta? Eräs sallalainen muisteli taannoin sanomalehti Lapin Kansan jutussa, kuinka hän pikkupoikana oli kavereittensa kanssa useamman kerran seuraamassa, kun sotavankien ruumiita haudattiin Sallan kirkonkylän läheisyydessä olleeseen joukkohautaan. Paikallinen väestö siis tunsi vankileirin luonteen.

Silvennoisen väitöskirjan taustoitusta, konteksteja ja selitysten perustelemista varten tarvittava tutkimuskirjallisuus on validia ja kansainvälistä mutta yllättävän niukkaa siihen nähden kuinka runsasta on sota-aikaa koskeva tutkimus ja kirjallisuus. Joitain painavia tutkimuksia puuttuu kirjallisuusluettelosta, joskin rivien välistä on luettavissa, että tekijä on ne tuntenut. Lähdetekniikkaan ja metodiikkaan liittyen syytä olisi ollut kirjallisuusluettelossa erottaa lähdeteokset ja tutkimukset toisistaan. Joka tapauksessa tekstistä huokuu kypsyys, joka näkyy muun muassa ”suurten linjojen” oivallisessa tiivistämisessä.

Tutkimuksen tiukasta rajauksesta johtuen en voi yhtyä esimerkiksi tohtori Jukka Tarkan julkisuudessa esittämiin arvioihin, että kyse oli vain turvallisuuspoliisien välisestä yhteistyöstä. Siispä tulevien jatkotutkimusten yksi peruskysymys on, kuinka hyvin siviiliviranomaiset Suomen hallitus etunenässä olivat lopulta tietoisia Valpon yhteistyöstä. Tarkka haluaa toisaalta korostaa omien tutkimustensa perustalta, että Silvennoisen teos vahvistaisi näkemystä Suomen erillissodasta Saksan rinnalla. Siihenkään Tarkan arvioon on vaikea samaistua.

Sen sijaan Silvennoisen tutkimuksen perusteella on helppo tehdä johtopäätös, että Suomen poliittisen johdon täytyi olla ainakin jossain määrin selvillä yhteistyön luonteesta. Rovaniemellä jatkosodan aikana ollut presidentin kanslian päällikkö Bruno Kivikoski oli ilmeisen hyvin tietoinen turvallisuuspoliisin toimista, kuten myös Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä. Hänen arkistoainestaan olisi ollut myös runsaasti hyödynnettävissä eri arkistoyhteyksissä, joista Silvennoinen on käyttänyt ulkoministeriön arkiston raportteja. Toiminta ei siis voinut olla täysin salaista. Silvennoisen mukaan heti sodan jälkeen myös punainen Valpo tiesi, ketkä olivat olleet saksalaisen turvallisuuspoliisin kanssa yhteistyössä. Tietysti myös ihmisluovutukset saksalaisille kertoivat aseveljeyden luonteesta.

Kirjallisuudesta on myös löydettävissä kohtuullisen helposti viittauksia siviilihallinnon jonkinasteiseen tietoon turvallisuuspoliisien yhteistyöstä. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa pitkäaikainen RKP:n kansanedustaja ja sodan aikana ulkoasianvaliokunnan jäsenenä ollut, sittemmin lähetystöneuvoksena toiminut C. O. Frietsch. Hän kirjoitti vuonna 1947 julkaistussa kirjassaan, kuinka Suomessa olleita juutalaisia oli siirretty sodan aikana Sallan työleirille. Tapauksen tarkkaa kuvaa ei hänelläkään ainakaan tämän kirjoituksen perusteella ollut. Sisäministerinä von Bornia seuranneen Toivo Horellin, Valpon päällikköä Arno Anthonia voimakkaasti tukeneen sisäministerin asema tulee Frietschin kirjassa hyvin esille.

Kaiken kaikkiaan Oula Silvennoisen tutkimus on valaiseva lukukokemus. Teos osoittaa, kuinka Suomen turvallisuusviranomaiset omaksuivat kansallissosialistisen Saksan turvallisuuspoliisin päämäärät ja toimintatavat. Ne eivät olleet oikeusvaltion mukaisia. Valtiollinen poliisi otti sekä tuomio- että toimeenpanovallan itselleen ja syyllistyi sotarikoksiin, joskin on lopulta hämärän peitossa, oliko teloitettujen joukossa suomalaisia. Nyt kun eräät osaset salaisista ja synkistä jatkosodan ajan tapahtumista on tuotu päivänvaloon, jatkotutkimuksille ovat oivat lähtökohdat.