Henrik Meinaderin analyysin kohteena ovat erilaiset yhteiskunnan ruohonjuuritason toiminnot ja ilmiöt: globaalitason verkostoituminen, talouden kehitys, viestintämaailman murrokset sekä populaarikulttuuri. Pelkkien kanonisoitujen tapahtumakertausten tai suurmieskuvausten varaan hän ei jää. Kokonaiskuva ajankohdasta saa tätä kautta uutta väriä ja tuotetun historiallisen tulkinnan terävyys tarkentuu.

Suomen oloihin sovitettuna Meinaderin käsittelytapa merkitsee Urho Kekkosen ja Veikko Vennamon vastakkainasettelun kautta valotettua sisäpoliittista maisemaa tai vuoden 1968 ruumiillista kokemusta ”rahalta haisevista” teollisuuskaupungeista tai vaikkapa ajankohdan tapakulttuurin muutoksia sinutteluineen. Kuitenkin nämä muut aikalaiskokemukset ovat jääneet ajankohdan historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle. Ikäkohortit jo pelkästään tulisi hänen mukaansa noteerata paremmin.

Meinanderin mukaan yhteiskunta on ”moniaikainen” ja vaikka kanonisoidut 60-lukulaisuuden ilmiöt olivat sinällään tosia, myöhemmässä historiakulttuurissa ne ovat saattaneet saada ylisuuria merkityksiä.

Äärilaitojen rinnalle mahtuu myös huomioita edesmenneen itäblokin sisäisistä valtapeleistä, valtapelien merkityksistä kansallisiin ja kansainvälisiin poliittisiin suhteisiin sekä yleisiä huomioita suomalaisista muuttoliikkeistä ja teollistumisen tuomasta vaurastumisesta.

Väljänä vertailukohtana Meinanderin teokselle voi pitää Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen piiristä keväällä 2018 järjestetyn seminaarin pohjalta ilmestynyttä artikkelikokoelmaa Toivon ja raivon vuosi 1968, joka on saatavilla digitaalisena versiona ilmaisjakelussa.

Teoksia on mielenkiintoista vertailla niiden esittämän ”suuren kertomuksen” tasolla Meinanderin perusajatusta soveltaen: keiden äänellä ikonisoitua vuotta 1968 kulloinkin muistetaan?

Metatason tarkastelua: Vietnamin sota ja Biafra

Omassa 1968-tulkinnassaan Meinander on miellyttävän analyyttinen. Esimerkiksi Vietnamin sodan protestoinnin historiaa taustoitetaan yleisillä läntisen maailman kehitystekijöillä pelkän ideologisen osoittelun, nostalgisen muistelun tai syyllisten etsimisen sijaan.

Tässä tulkinnassa esimerkiksi mediateollisuuden rakennemuutoksella (television nousu, englannin kielen yleistyminen, englanninkielisen alueen uutistoimistot) on yhtä merkittävä triggeröivä taustasyynsä protestointiin kuin kanonisoidulla 1960-lukulaisella ”yhteiskunnallisen heräämisen” synnyllä. Tuliko muna ennen kanaa, vai päinvastoin, on varmasti hyvä kysymys tässä kohdin.

Sama metatason tarkastelutapa koskee Biafran tapausta, jonka Meinander kytkee länsimaiseen tarpeeseen reagoida globaalisti siinä missä mediavirtaan uineeseen afrikkalaislähtöiseen sotapropagandaan.

”Samanlaisia yhteenottoja oli käynnissä muuallakin Afrikassa. Silti juuri tämä sota sai paljon huomiota länsimaiden tiedotusvälineissä muun muassa siksi, että Biafran eliitti oli opiskellut Euroopassa ja kohdisti sotapropagandansa tietoisesti kansainväliselle yleisölle. Näin biafralaiset keskittyivät raporteissaan siviiliväestön suunnattomiin kärsimyksiin ja levittivät järkyttäviä lähikuvia ja filmikatkelmia nälkiintyneistä lapsista ja poltetusta kylistä, millä olikin toivottu vaikutus. Kesällä 1968 Biafran nälkiintyneistä lapsista tuli symboli sille, kuinka länsimaat yhä jatkoivat manipulointiaan ja kapitalististen tavoitteidensa ajamista kehitysmaissa”, kuten varmasti keskustelua herättävä lainaus kuuluu.

Aikalaiskokemuksia

Selkeä avainluku teoksessa on arjen historiaa käsittelevän kappaleen alaluku ”Eri nykyisyyksiä”.

Meinanderin keskeinen ”yhteiskunnan moniaikaisuutta” alleviivaava argumentti on, että vaikka kanonisoiduimman 60-lukulaisuuden ilmiöt olivat sinällään tosia, myöhemmässä historiakulttuurissa ne ovat saattaneet saada ylisuuria merkityksiä. Lapualaisooppera ja Vanhan valtaus ovat tässä katsannossa vain yksiä aikalaiskokemuksia monien muiden aikalaiskokemusten rinnalla.

Kuitenkin nämä muut aikalaiskokemukset ovat jääneet ajankohdan historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle. Ikäkohortit jo pelkästään tulisi hänen mukaansa noteerata paremmin.

Meinander kirjoittaa: ”Nuoruus ja nuorekkuus eivät (…) olleet niin hallitseva ilmiö yhteiskunnassa kuin helposti voisi luulla, jos seuraa aikakaudesta jälkeenpäin tehtyjä dokumentteja ja muistelmia. Sodanjälkeisen ajan suuret ikäluokat kyllä marssivat näkyvästi esiin monilla yhteiskunnan osa-alueilla, mutta samaan aikaan kokonainen kirjo vanhempia asenteita, elämäntapoja ja sosiaalisia tunnusmerkkejä jatkoi elämäänsä muissa yhteyksissä”.

Havainto on olennainen, sillä se auttaa paremmin kontekstualisoimaan myös ajankohdan muita historiallisia ilmiöitä yhteiskunnallisista aiheista populaarikulttuuriin.

Esimerkiksi 1960-luvun mittaan suursuosioon nouseen Spede Pasasen (s. 1930) tekemisissä kaikui tällä tavalla tulkittuna vielä selkeä 1950-lukulainen klangi. Rotestilaulun (1966) parodisuus ja piikittely suurten ikäluokkien opiskelijaradikalismia kohtaan lienee motiiveiltaan melko ilmiselvää.

Asetelma toisinpäin käännettynä Meinander analysoi nautittavasti ajankohdan kehonkieltä ja käytöstapoja.

Puvuntakin alle juhlatilaisuuksissa puettu poolopaita saattoi vielä vuonna 1968 olla semioottinen signaali kantajansa sukupolvikapinasta ja radikalismista. Samoin teitittelyn yleistyminen ja muut sosiaalisten hierarkioiden muuttumispaineeseen liittyvät asiat nousevat analyysissa mielenkiintoisesti esille.

Konservatiivisen sallivuuden rajat olivat koetuksella viimeistään siinä vaiheessa kun Jörn Donner valui tv-lähetyksissä tuoliinsa tunnetulla tavallaan. Olennaisinta on kuitenkin havaita, että kyseessä oli kehonkieleen kytketty viesti yhteiskunnallisesta muutospaineesta.

Toisaalta suuresta kertomuksesta tässä teoksessakin unohtuva Hymy-lehden menestystarina kulttuurisodan keskellä saattoi indikoida suuren enemmistön vähäisestä kiinnostuksesta ylipolitisoitunutta julkista keskustelua kohtaan.

Viihteellinen Hymy myi joulukuussa 1968 reilut 500 000 irtonumeroa. Jos lehden suosiossa voi nähdä apoliittisia massaprotestin piirteitä, tarve uudelleenarvioida ajankohdan historiankirjoitusta ja yleistä yhteiskunnallista ilmapiiriä on jatkossakin ilmeinen.

Olennaisia havaintoja 60-luvusta

Meinanderin otteessa miellyttävää on se tapa, jolla hän väistelee ilmeisimpiä luoteja tutkijana.

Samaan aikaan. Suomi ja maailma 1968 ei niinkään ole ideologinen vastanarraatio ”kulttuurivasemmistolaiselle” 60-lukulaisuudelle kuten populismiin taipuvaisessa nykyhetkessä voisi helposti kuvitella. Ei, vaikka kirjoittajana hänellä onkin jostain syystä aika ajoin tarve todistella ”ei-marxilaisuuttaan” ja että kritiikin terävin kärki osuu useimmiten tutkimusajankohdan uusvasemmistolaisen opiskelijaradikalismin suuntaan.

Lukija voi olla huoletta, osansa teoksessa saavat myös poliittista neutraalisuuttaan vakuutelleet ajankohdan konservatiivit. Havainnot esimerkiksi urheiluselostamisen pitkälle 1960-luvun jälkeiseen historiaan yltäneestä kansallismielisyydestä ovat tässä mielessä olennaisia.

Erityisen olennaisiksi havainnot tekee kuitenkin se, että Paavo Noposen kyynelehtivä sinivalkokuvasto tai vuoden 1968 Meksikon olympialaisten ”Black Power” -protestin tuomitseminen ovat osa suomalaista 1960-lukua siinä missä maastamuutto Ruotsiin ja Kanadaan tai SMP:n marssi politiikan eturintamaan.

Pelkäksi opiskelijaradikalismiksi tai uuden kaupunkilaisen nuoruuskokemuksen ylistykseksi vuosi 1968 ei suostu kutistumaan. Tämän asiantilan avaamisessa ja tärkeänä julkituojana Meinander on teoksineen kunnianosoituksensa ansainnut.