Yksi jos toinenkin yliopistolla opetustehtävissä toimiva tutkija-opettaja on vuosien aika tuskaillut opiskelijoita, joille perustavanlaatuinen ero metodin ja metodologian välillä ei sitten millään tunnu avautuvan. Siinä missä ensimmäisellä tarkoitetaan eri tieteenaloille ominaisia tutkimusmenetelmiä, koostuu jälkimmäinen tieteen itsensä tavoitteisiin, tieteellisen ajattelun pelisääntöihin ja tieteellisen tiedon luonteeseen liittyvistä pohdinnoista. Näiden kahden välisen eron opettamista ei helpota jatkuvasti lisääntyvä tutkimusmetodien kirjo, joka siirtää painopistettä yhä vahvemmin yliopistollisten oppiaineiden menetelmäopetukseen.

Siinä missä kukin tieteenala toki vastaa oman tieteenalansa perusmetodien opettamisesta opiskelijoilleen, metodologisen opetuksen kohdalla tilanne ei ole näin yksinkertainen. Toki oppialaspesifi menetelmäopetus osaltaan välittää myös tieteellisen ajattelun ja tiedon perusluonteeseen liittyviä aspekteja, mutta samalla monet metodologian piirissä pohdittavat asiat ylittävät sujuvasti niin oppiaine- kuin tieteenalarajatkin. tieteenalarajatkin.

Tieteenalariippumattoman tieteellisen ajattelun tarve

Johdatus tieteelliseen ajatteluun pyrkii tarjoamaan välineitä oppia tieteellisen ajattelun perusteita ja hallita tieteellisen tutkimuksen perusperiaatteita. Teos lienee tuttu ainakin niille, joiden yliopistolliset opinnot sijoittuivat 1980-luvun lopulle ja 1990-luvun alkuvuosille. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1986, mutta vuoden 1998 jälkeen siitä ei ole enää otettu uusia painoksia eikä laitoksia. Ennen kuin nyt, vuonna 2016, Gaudeamus on saattanut tämän tieteellisen ajattelun perusteoksen uutena laitoksena akateemisen yleisön luettavaksi.

Kuten tekijätkin toteavat, jatkuvasti (ainakin juhlapuheissa) korostuva pyrkimys tieteidenvälisyyden ja monitieteisyyden vahvistamiseen osana suomalaisten korkeakoulujen ja yliopistojen toimintaa luo osaltaan tarvetta tieteenalariippumattomaan tieteelliseen ajatteluun, joka voi tapahtua vain yhteisten metodologisten pelisääntöjen ja käsitteiden pohjalta.

Kuva: Joseph Wright of Derby: ”Filosofi luennoi aurinkokunnasta pienoismallin avulla” 1766, Derby Museum and Art Gallery.https://www.derbymuseums.org/

Oppikirja totuudenjälkeiselle ajalle

Kirjan tavoite olla perusoppikirja kaikille metodologisista kysymyksistä kiinnostuneille näkyy myös kirjan rakenteessa. Ensimmäisessä luvussa tekijät paaluttavat tieteenharjoituksen järkevien – so. rationaalisten – ihmisten toiminnaksi, jossa tieteellisen rationaalisuuden perustana on ajattelun vapaus ja kriittinen keskustelu. Tiede itsessään kulminoituu perustelujen etsimiseen sellaisille todellisuudesta esitetyille väitteille, joihin liitetään totuudellisuuden vaatimus. Totuudenkaltaiseksi hyväksytään vain sellaiset väittämät, joiden tueksi voidaan esittää riittävästi systemaattisiin havaintoihin perustuvia argumentteja. Tässä tekijät myös vetävät selkeän rajan tieteen ja erilaisiin epämääräisiin tai satunnaisiin mutu-väitteisiin perustuvien pseudotieteiden välille, millä keskustelulla on yllättävää relevanssia tämän hetken post- ja kontrafaktuaalisten keskustelujen ilmapiirissä.

Tieteellisen tiedon muodostumisprosessia tarkastellaan yksinkohtaisesti teoksen pääluvuissa 2-7. Keskusteltuaan ensin tieteen sekä tavoitteiden että tutkimusprosessin näkökulmasta (tiede järjestelmällisenä ja järkiperäisenä uuden tiedon hankintana) tekijät siirtyvät tarkastelemaan itse tiedon käsitettä. Klassisen kaunis määritelmä tiedosta hyvin perusteltuna totena uskomuksena on yhä tänäänkin se muotoilu, joka edelleen tavoittaa olennaisen jännitteen tiedon ja totuuden välillä. Ilkka Niiniluoto on toisissa yhteyksissä puhunut pyrkimyksestä ”totuudenkaltaisuuteen”, minkä hyväksyminen vaatii tutkijalta samalla sen hyväksymistä, että useimmilla tieteenaloilla absoluuttista totuutta on käytännössä mahdoton saavuttaa.

Tekijöiden filosofiasta kumpuava näkökulma näkyy erityisen selkeästi teoksen viidennessä ja kuudennessa pääluvussa, jotka yhdessä muodostavat sivumäärältään kolmanneksen koko teoksesta. Viidennessä pääluvussa keskitytään logiikkaan ja argumentaatioanalyysiin, joita voidaan pitää saman kolikon puolina. Yleisellä tasolla logiikka pohtii oikean päättelyn periaatteita, kun taas argumentaatioanalyysi on kiinnostunut niistä perustelutyypeistä, joita käytetään omien väitteiden tukena – tai toisten esittämien väitteiden koettelun, jopa kumoamisen apuna. Tässäkin tarkastelussa liikutaan tiukasti tieteenalariippumattomalla tasolla, kun tekijät käyvät läpi logiikan perusrakennetta aina sen tueksi kehittyjä lausekalkyylin aakkostoa myöten.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että vaikka tekijät käyttävät runsaasti esimerkkejä sekä logiikan että argumentaatioanalyysin havainnollistamiseksi, esitystapa on hyvin formaali ja abstraktilla tasolla liikkuva, mikä voi aiheuttaa jonkin verran akateemisia ruoansulatusvaivoja ainakin aihepiiriin vasta tutustuvalle lukijalle. Toisaalta on syytä korostaa, että juuri formaalit säännöt ja esitystavat luovat perustan sille, että hyvinkin erilaisia empiirisiä ilmiötä ja kysymyksiä tarkastelevia tutkimuksia voidaan purkaa ja luokitella metodologisista lähtökohdista sen havaitsemiseksi, millaisia yhteisiä piirteitä niillä tieteenfilosofisesta näkökulmasta on.

Tieteellinen päättely ja selittäminen

Kirjan kuudes, tieteellistä päättelyä, ja seitsemäs, tieteellistä selittämistä käsittelevät pääluvut kuuluvat mielestäni sellaisten tekstien joukkoon, jotka kuuluvat viimeistään gradua valmistelevan opiskelijan pakkolukemistoon. Mutta samalla niissä kiteytyy jotakin sellaista, johon urallaan jo pitkällekin ehtineen tutkijan olisi hyvä aika ajoin kerrata. Ei liene nimittäin mitenkään harvinaista, että tutkija uransa edetessä vakiintuu käyttämään tiettyä tieteellisen päättelyn ja selittämisen viitekehystä. Usein tämä prosessi tapahtuu huomaamatta, tutkimusintressien ja -kohteiden ohjaamana. Vaikka kaikki päättelymallit tai selittämistavat eivät sovellukaan kaikille tieteenaloille tai kaikkiin tutkimusongelmiin, pakottaa oman päättelyn ja selittämisen kriittinen arviointi pohtimaan myös laajemmin oman tutkimuksen tavoitteita ja fokusta.

Kuva: Michael Maier, Atalanta Fugiens,1617

Kirjan viimeisissä luvuissa pohditaan tiedon kasvun, tieteen tutkimisen eli tieteenfilosofian sekä tieteen etiikan kysymyksiä. Nämä luvut jäävät hieman irralleen kirjan muusta, vahvasti oppikirjamaisesta sisällöstä, joskin myös niissä nostetaan esille monia kiinnostavia näkökulmia tieteen nykytilaan ja tieteen merkitykseen inhimillisen pääoman ja sivistyksen muodostumiselle. Erityisen selkeästi nämä, tieteen yhteiskunnallista merkitystä painottava näkökulma tulee esille kirjan epilogissa, jota voi osaltaan lukea myös tekijöiden tiedepoliittisena kannanottona sekä tieteelliseen maailmankuvaan perustuvan yhteiskunnan puolustuspuheena.

Toivoa sopii, että opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehet löytäisivät tämän teoksen ennen kuin alkavat teroittaa punakyniään valmistautuessaan säästämään ja rationalisoimaan pois ne vähätkin rippeet, jotka sivistysyliopistosta vielä ovat jäljellä.

Vaikka metodologisia oppikirjoja julkaistaan tasaiseen tahtiin, Gaudeamukselle tulee nostaa hattua tämän suomenkielisen perusteoksen ottamisesta uudistettuna laitoksena julkaisuohjelmaansa. Onhan teos kokonaisuutena tarkastellen tekijöidensä Leila Haaparannan ja Ilkka Niiniluodon näköinen ja heidän osaamisensa vankka työnäyte. Kirjan lukija ei pelkästään saa vankkaa tieteenfilosofista ja metodologista tietopakettia, vaan myös selkeän käsitteellisen apparaatin, jonka avulla hän jatkossa pystyy suunnistamaan yhä tiheämmäksi muuttuvassa metodiviidakossa, tunnistamaan metodologisille keskusteluille olennaiset elementit sekä pohtimaan ja jäsentämään omaa tiedekäsitystään ja tapaansa tehdä tiedettä.

Timantti syntyy hitaasti

Teoksen ehkä merkittävin anti on mielestäni kuitenkin se, että se osoittaa, miten vähän tieteellisen tutkimuksen ”peruspalikat” ovat itse asiassa muuttuneet. Tai ehkä oikeampaa olisi sanoa teoksen osoittavan, millainen voima tieteellisen tiedon hitaus on. Kaikesta yhteiskunnan muutoksesta huolimatta maailmankuvamme rakentuu edelleen sellaisten hyvin perusteltujen tosien uskomusten varaan, jotka on muodostettu tieteellisen tutkimuksen ja tieteellisen päättelyn universaalien periaatteiden mukaisesti.

Kun ymmärtää oikean, todellisen, koettelua ja aikaa kestävän tiedon muodostuvan hitaasti kuin timantti hiilestä, osaa suhtautua terveellä kriittisyydellä ei vain post- ja kontrafaktuaalista soopaa ”oikeana tietona” markkinoiviin helppoheikkeihin, vaan myös sellaisiin julkaisugeneraattoreihin, joiden tieteellisten julkaisujen määrä kasvaa vuodessa kaksinumeroisilla luvuilla.